Blogissa esitellään näyttelyitä ja kirjoitetaan muutenkin taiteesta koko kentän laajuudelta: mukana ovat sekä nykytaide, maalaustaide, kuvanveisto että arkkitehtuuri.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Hannele Köngäs: Tinctoria - värjärin taivas Taidekappelissa


Taidekappelissa on nyt käynnissä hieman tavallisuudesta poikkeava näyttely, sillä näyttelytilan täyttävät kankuri Hannele Köngäksen tekstiilit. Kyse ei silti ole mistä tahansa käsityönäyttelystä, vaan tässä ripustuksessa pääroolissa ovat luonnolliset materiaalit ja värit sekä vanha kunnon käsityötaito. Köngäs kutsuukin itseään käsityöläiseksi eikä taiteilijaksi.

Hannele Köngäksen kankaita Taidekappelissa. Kuva: TJ.


Hannele Köngäs harrastaa tekstiilihistoriaa ja liputtaa myös tekstiilien kestävämmän kulutuksen puolesta. Kertakäyttömuodin aikana (olemme saaneet lukea lehdistä, kuinka vaatejätit polttavat suuret erät vaatteita, jotka ovat jääneet myymättä edellisen sesongin aikana) vaatekappaleen käyttöikä on lyhyempi kuin koskaan (pois lukien minun talvitakkini, joka on nähnyt vähintään 15 talvea ja todella kaipaisi vaihtoa vähemmän kauhtuneeseen). Tekstiilikierrätystä kehitellään, mutta toistaiseksi vain pieni osa keräykseen tuoduista tekstiileistä pystytään oikeasti hyödyntämään. Värjärin taivas-näyttelyssä on esillä laadukkaista raaka-aineista itse perinteisin menetelmin tehtyjä huiveja, joiden voi olettaa kestävän käytössä vuosikausia.

Köngäs värjää lankansa perinteisin konstein, väriaineet ovat kaikki peräisin luonnonmateriaaleista. Joitain väriaineista on käytetty jo satoja vuosia. Muun muassa sinistä morsinkoa (värikasvi) on Suomessa käytetty jo rautakaudella. Muita värjäyksessä käytettyjä aineita ovat värireseda (vihreä), krappijuuri (punaisen sävyt), kurkuma, sinilastu (sinisen sävyt, saadaan sinipuusta, jota kasvaa Keski- ja Etelä-Amerikassa), saksanpähkinän kuori (ruskean sävyjä), pietaryrtti (kellanvihreä), kanadanpiisku (kellertävä) ja kokenilli (lilan sävyt, saadaan Kanarian saarilta saatavasta kilpikirvasta, käytetään myös mm. huulipunissa ja elintarvikevärinä). Villa on peräisin suomalaisesta kainuunharmas-lampaasta, jota kankuri on ostanut tuottajalta ja kehräyttänyt kehräämössä.

Tässä näyttelyssä pääosassa ovat värit. Taidekappelin keinovaloin valaistussa tilassa kellertäviä mäntyseiniä vasten asetettujen ohuiden kankaiden värit eivät ilman luonnonvaloa pääse näyttämään todellista tenhoaan. Muutoin tällaiset luonnonmukaiset esineet istuvat mitä parhaiten kappelin puiseen ympäristöön.

Koska tässä näyttelyssä ei ole sellaisia objekteja, joita voisi perinteiseen tapaan analysoida, otankin pohdittavaksi erään ikuisuuskysymyksen, joka nyt ainakin itselläni tuli taas ajankohtaiseksi tämän näyttelyn myötä. Avajaissanoissaan Taidekappelin toiminnanjohtaja pohti, mitä taide on. Niin, se on aina vain aiheellisempi kysymys. Hän totesi, että taiteen pitäisi herättää jotain katsojassa: mielihyvää, ajatuksia. Se onkin taiteen varsinainen tehtävä, voisin sanoa. Mutta nämä tekstiilit saivat minut pohtimaan asiaa vielä sängyssä keskellä yötä ja olin pakotettu nousemaan ja kirjoittamaan ajatukseni paperille.

Eikö taiteeseen liity ajatus taidosta? Kyllä liittyy. Onko taideteos siis objekti, jonka tekemiseen on käytetty taitoa? Kyllä. Mutta tämä määritelmä ei riitä. Esimerkiksi karjalanpiirakoiden teko vaatii taitoa, mutta ei niitä kukaan kutsu taideteoksiksi, vaikka ne kuinka aiheuttavatkin kokijassaan mielihyvää myös esteettisesti. Taiteeseen liittyy eräs erityinen vaatimus: taideteoksen on oltava ainutlaatuinen, uniikki.

Suomen kieleen on joskus reilu satakunta vuotta sitten ollut tuloillaan kotoperäinen sana taideluoma korvaamaan taideteos-nimitystä (ruots. konstverk, eng. work of art, saks. Kunstwerk). Sana on ollut käytössä ainakin 1900-luvun alussa. Nykysuomalaisen korvassa tämä sana kuulostaa hieman hölmöltä, mutta se kuvaa mielestäni taideteoksen luonnetta taideteos-sanaa paremmin. Verbin luoda määritelmään sisältyy erottamattomasti oletus luovuudesta, joka taas on syntymässä saatua. Taidon voi oppia, mutta luovuutta joko on tai ei ole. Tiivistäisinkin taiteen määritelmän näin: Taide[teos] on taidolla luotu ainutkertainen objekti, johon katsoja/kokija resonoi henkisellä tasolla.

Tästä päästäänkin kysymykseen, ovatko nämä huivit taidetta. Kankuri on värjännyt kankaansa itse luonnon väriaineita apuna käyttäen ja sitten kutonut niistä kangaspuilla saman pituisia ja saman levyisiä kudelmia. Villa on kuitenkin ˮvilliˮ materiaali. Kankaan lopulliseen ulkoasuun vaikuttavat sekä kehräys että pesu ja kudonta. Siksi esimerkiksi lopullista pituutta ei voi tarkasti määritellä kutomisvaiheessa. Niin ikään värisävyissä on eroja: luonnollisesta värjäysmenetelmästä johtuen yksikään kangas ei ole tismalleen samanlainen kuin toinen. Huivit ovat siis myös ainutlaatuisia. Mutta entä se luovuus ja katsojan reaktiot? Luominenkin on hyvin vaihtelevia merkityksiä saava käsite. Kirjailijalla voi olla luomisen tuskaa, kun hän yrittää pusertaa tekstiä paperille. Taidemaalari voi luomisen vimmassaan roiskia maalia kankaalle kuin Jackson Pollock ainakin. Mutta entä valokuvaaja? Hän valitsee kohteen, kuvakulman, sommitelman ja valaistuksen. Mutta vieläkö voidaan puhua luovuudesta? Valitsee kankurikin materiaalin, värin, muodon ja menetelmän.

Yksityiskohta Hannele Köngäksen krappijuurella värjätystä kankaasta. Kuva: TJ.

Kankaita on rauhallista katsella. Ne eivät puhu eivätkä pukahda. Ne ovat läpikuultavia. Lattiassa olevat kohdevalot loistavat taustalta ja mäntyiset seinälaudat kuultavat kankaiden läpi. Mitä ajatuksia tai tuntemuksia nämä kankaat minussa herättävät? Jos oikein virittyisi (fenomenologisesti) niiden äärelle ja antaisi niiden puhua karsimalla kaiken muun mielestään ja keskittymällä vain niihin, luulen, että ne värisisivät hentoina kuin haavanlehdet kesätuulessa tai kuin naava ikimetsän puiden oksilla. Jokaisella värillä olisi omanlaisensa uniikki sointunsa. Mutta koska minä en avajaisissa voinut ˮvirittyäˮ, en kokenut mitään tällaista. Jos ostaisin tästä näyttelystä kankaan, vaimoni todennäköisesti käyttäisi sitä shaalina hartioillaan. Tämän näyttelyn kohdalla on kysymys käyttötaiteesta tai yksinkertaisimmillaan käsityötaidoista. Applied art, sanoisi englantilainen.

Vielä yksi taidefilosofinen kysymys: olisivatko nämä huivit automaattisesti taidetta, jos ne eivät vain roikkuisi seinällä vaan jos ne olisi vaikka vedetty solmuun keskeltä tai jos ne olisi rautalangalla asetettu kukan muotoon? Mielestäni kyllä. Veteen piirretty viiva sanoisin on rajanveto taiteen ja ei-taiteen välillä.

Oli taiteen määritelmistä sitten mitä mieltä tahansa, vaativat Hannele Köngäksen kankaat yhtä paljon taitoa kuin hienoimmat maalaukset. Näihin tekstiileihin ja niiden värimaailmaan voi tutustua Taidekappelissa 3.3. asti.


Lähteet:

Keskustelut kankurin kanssa
Näyttelymateriaali
Wikipedia