Valolasipesä-näyttely Someron Kivimeijerissä

Someron Kivimeijeri on seisonut Turuntien eli Hämeen Härkätien varressa Sillanpään kylässä tyhjillään (somerolaisittain ˮpahuuren vallasˮ) niin kauan, kuin jaksan muistaa, kunnes vuonna 2010 perustettu Pitkäjärven Taide ja Kulttuuri ry. ryhtyi sitä taiteilija Antero Karen johdolla kunnostamaan. Vuonna 1905 meijeriksi piirretyn rakennuksen julkisivua koristaa kiveen keltaisella maalattu teksti Someron putkirakenne. Miltä vuodelta tuo nimi lienee, en tiedä. Ränsistynyt rakennus joka tapauksessa oli ja on sitä jossain määrin edelleenkin. Työtä riittää kyllä vielä, mutta jykevien kiviseinien suojissa tämän kesän näyttely on jo yhdeksäs. Helsinkiläinen Kare on Kivimeijerin näyttelyiden isä ja hänen töitään onkin mukana joka vuosi. Etsiessään uutta työtilaa hän törmäsi Kivimeijeriin, josta tuli sekä Karen oma työtila että julkinen näyttelytila. Pitkäjärven Taide ja Kulttuuri ry. on kerännyt myös kivimeijeriin liittyvää perinnetietoa mm. haastattelemalla paikallisia.

Someron Kivimeijeri, etualalla Markku Salon veistos Kihokki (2018). Kuva: TJ.

Someron Kivimeijerin kesänäyttelyillä on tavannut olla melko nasevia ja persoonallisia nimiä. Huomasin juuri, että edellinen näyttely, jonka kävimme katsomassa, oli nimeltään Jäätulituoli. Tämän vuoden näyttelyn nimi on Valolasipesä. Nimeen on koottu näyttelyä leimaavat keskeisimmät avainsanat. Sana valo viitannee valokuvaaja Stefan Bremeriin, lasi taas lasitaiteilija Markku Saloon ja pesä keramiikkataiteilija Mari Pirkkaseen. Heidän lisäkseen näyttelyssä on esillä somerolaisten keramiikkataiteilijoiden Pirkko Lautiaisen ja Marika Jensenin teoksia. Mukana on myös arkkitehti Panu Kailan valokuvia ja taiteilija Antero Kareen reliefimaalauksia ja veistoksia.

Jäätulituoli järjestettiin vuonna 2012. Oikein hämmästyin, miten on voinut vierähtää kuusi vuotta siitä, kun viimeksi olen käynyt Kivimeijerin näyttelyssä. Kysymys on nimittäin näyttelyistä, joissa pitäisi käydä joka kesä. Syitä on monia. Ensinnäkin, niihin on koottu taidetta valtakunnan keskeisimmiltä nykytaiteentekijöiltä. Toiseksi, näyttelyn miljöö on hyvin omintakeinen ja siellä on kuumanakin kesäpäivänä viileää. Ja kolmanneksi, harva näin monipuolinen taidekeskus sijaitsee yhtä syrjässä keskellä vehreää maalaismaisemaa. Lasitaide itse asiassa sopii hyvin meijerin näyttelyihin paikallishistoriallisesti ajatellen, sillä aivan naapurissa sijaitsi aikanaan maamme ensimmäinen ja aikoinaan ainoa lasitehdas, Åvik.

Millainen näyttelykokemus tämä Valolasipesä sitten oli? Olimme juhannusaattona liikenteessä, sillä näyttely on avoinna joka päivä. Taiteilija Kare saapui pihalle ottamaan vieraat vastaan, kun huomasi auton pysäköivän pienelle pysäköintialueelle rakennuksen taakse. Pääsyliput maksavat viitosen ja ne ovat voimassa koko kesän. Kun ajattelee, että pääsylipputuloilla kunnostetaan näyttelytilaa, viitonen tuntuu kovin pieneltä. Suurempi pääsymaksu voisi toisaalta vähentää vieraiden määrää, mene ja tiedä. Kierroksen alussa saimme lyhyen opastuksen siihen, mitä näyttelyssä on tarjolla ja kierroksen aikanakin taiteilija Kare kävi tervehtimässä vieraitaan. Harvassa taidenäyttelyssä teoksiin pääsee tutustumaan niin, että voi aina välillä haastatella taiteilijaa.

Antero Kare: Myanndash. Sekatekniikka. Kuva: Tj.

Aloitetaan itseoikeutetusti Karen töistä. Ne ovat hyvin värikkäitä ja suurikokoisia teoksia. Tavallaan ne ovat kuvakertomuksia, tai sen kaltaisia. Niissä seikkailevat usein joutsenet ja hirvet. Kare oli 1970-luvulla Elonkorjaajat-taiteilijaryhmän jäsen. Heitä kiinnostivat mm. ekologiset arvot, itämainen kulttuuri ja filosofia sekä käsitetaide. Kare osallistui Elonkorjaajien mukana mm. Amos Andersonin taidemuseon Tajunnan tarroja- näyttelyyn vuonna 1976, joka oli esillä myös Tukholman Moderna Museetissa. Nykyään Kare on kiinnostunut erityisesti muinaistaiteesta, kuten kalliomaalauksista. Muinaistaiteen perässä hän on matkustanut ympäri pohjoisia seutuja, mm. Venäjällä. Hirvet ja joutsenet ovat siksi läsnä hänen taiteessaan, ne kun ovat olleet pohjoisen havumetsävyöhykkeen kansoille tärkeitä eläimiä ja kuuluvat luonnollisesti näiden kansojen perinteiseen kuvakulttuuriin.

Antero Karen taideteos. Mainittakoon, että näyttelyluetteloa ei oltu saatu vielä teknisistä
syistä printteristä ulos vierailupäivänä, joten kaikkien teosten nimet ja yksityiskohdat
eivät ole tiedossa enkä huomannut niitä kysyäkään. Kuva: TJ.

Myanndash, taruolento Kuolan niemimaan saamelaisten kulttuurissa on näyttelyn suurimman taideteoksen aihe. Olento saattoi esiintyä sekä ihmisen että peuran muodossa. Karen työssä sukkulamaiset joutsenet lentävät oikealta vasemmalle. Sinne on myös sinisen ja punaisen hirven (tai peuran) matka. Minne eläimet ovat menossa ei käy selville. Eläinten taustalla näyttää olevan kallioseinä. Taiteilija on sijoittanut eläimensä ja muut objektit (osin ehkä symboliikkaa) ikään kuin kolmiulotteiseksi kalliomaalaukseksi.

Toinen tähän blogiin valitsemistani Karen teoksista kuvaa kalliota, jonka syvennykseen muodostuneeseen kuoppaan näyttää joukko ihmisten päitä jääneen fossiileiksi, mahdollisesti pihkaan. Aika on suhteellinen käsite. Elämää on ollut ennenkin ja fossiilit sekä kalliomaalaukset tuovat muinaisuuden meidän aikaamme. Kalliomaalauksia katsoessa voi tuntea jotain samaa kuin mitä kerran tunsin eräässä museossa, jossa oli roomalaisaikainen lapidarium, kivivarasto. Siellä nenän edessä seisoi kivipaasia, joihin joku elävä ihminen oli hakannut vasaralla ja taltalla tekstiä. Hänen viestinsä tavoitti minutkin, yli 2000 vuotta hänen jälkeensä elävän ihmisen. Aika menettää hetkeksi merkityksensä. Minun tulkintani tästä teoksesta on, että siinä meitä katsovat ihmiskasvot historian hämäristä, vaikka kyseessä onkin moderni taideteos eikä todellinen fossiili.

Antero Kare: Kalaparvi. Kuva: TJ.

Otan mukaan vielä yhden Antero Karen työn, nimittäin teoksen Kalaparvi. Se on suuri lieriömäinen teos, jossa rautalangassa on kiinni erivärisiä kalanmuotoisia uistimia ilman koukkuja. Kalat muodostavat neljä päällekkäin olevaa suurta ˮrengastaˮ. Kalat pyörivät kehää, ne eivät näytä olevan matkalla mihinkään. Ovatko ne jumissa tässä hetkessä, vai kuvaako kehämuoto kenties jatkuvuutta, ikuisuutta?

Lasitaiteilija Markku Salon suuri teos tervehtii kaikkia ohi ajavia Hämeen Härkätiellä liikkuvia. Tien vieressä seisoo nimittäin Kihokki, joka valmistui juuri näyttelyn alkuun. Teräsvarren päässä on metallisia rakenteita, joihin on kiinnitetty vaaleanpunaisia hehkulampun muotoisia lasipisaroita. Kihokki johtaa ajatukset johonkin ehkä vaaralliseenkin. Tuon kokoinen lihansyöjäkasvi voisi aiheuttaa jo ihmisellekin haittaa, jos ei nyt suoranaista vaaraa. Oletan, että tätä työtä ei ole tarkoitus lähteä sen kummemmin tulkitsemaan. Tai ehkä sittenkin... en voi vastustaa houkutusta. Kihokkihan houkuttelee kärpäsiä lehdillä olevien nestepisaroiden avulla. Kun hyönteinen erehtyy, kasvi vangitsee ja sulattaa saaliinsa. Kihokki siis houkuttelee ohikulkijoita ja kun nämä astuvat sisään meijeriin, he joutuvat taiteen pauloihin. Hienoa!

Minusta hienoin Markku Salon lasitöistä on näyttelyn pienimpiä taideteoksia, nimittäin Uni. Siinä kirkas lasinen ja spiraalimaisesti raidoitettu muna lepää pehmeännäköisellä pronssityynyllä. Teoksen ideasta en tiedä, mutta se henkii jollain lailla uneliaisuutta ja rauhaa. Nukkumista rakastavana henkilö en voinut olla siitä pitämättä.

Markku Salo: Uni. Pronssi, filigraanilasi (2018). Kuva: TJ.

Keraamikko Marika Jensen on ihastunut kuuluisien takkojen pienoismalleihin. Tässäkin näyttelyssä on kolme pienoistakkaa, jotka ainakin periaatteessa voisivat sopia vaikka nukkekotiin. Mukana on mm. Hvitträskin ja Ainolan takat. Häneltä on myös muutama seinälautanen mukana näyttelyssä. Mukaan valitsemassani lautasessa on ihastuttavasti sommiteltu kuva mahdollisesti pihlajanoksista marjoineen maljakossa. Viiva näyttäisi kohoavan kevyesti lautasen tasaisesta pinnasta.

Marika Jensen: Pienoistakka (Ainola). Kuva: TJ.

Marika Jensen: Koristelautanen. Kuva: TJ.

Näyttelyn toinen keraamikko on Pirjo Lautiainen, jonka lautasia on esillä yhdessä meijerin huoneista. Kaksivärisissä lautasissa valkoiset osat näyttävät olevan hieman paksumpia kuin värilliset osat. Näyttääkin siltä, että lautaset ovat olleet rikki ja ne on paikattu uudelleen jollakin värillisellä, korvaavalla materiaalilla kokonaisiksi, vaikka näin asian laita tuskin on. Yksinkertaisuudessaan nämä työt ovat harmonisia ja rauhallisia. Tässä huoneessa on vähiten visuaalista ääntä, toisin kuin esim. Karen suurissa reliefimaalauksissa (mm. Myanndash). Niin on tietysti tarkoituskin. Kyllähän siitä väkisinkin täytyy ääntä syntyä, jos parvi joutsenia ja pari peuraa ovat liikekannalla. Olkoonkin ääni sitten visuaalista eikä korvin kuultavaa.

Pirjo Lautiainen: Lautasia sarjasta Ilo. Kuva: TJ.

Kolmas keraamikko on Mari Pirkkanen, joka on tehnyt näyttelyyn ampiaisten valepesiä. Osa näyttäisi olevan taideteoksia, osa käyttöä varten tehty. Ampiaisten asumalähiö on tällaista käyttökeramiikkaa. Siinä erikokoisia ˮvalepesiäˮ on asetettu kattoon muistuttamaan pientä kylää. Pirkkanen tekee myyntiin näitä keraamisia ˮvalepesiäˮ. Niiden tarkoitus on karkottaa ampiaiset luonnollisella tavalla pois esim. terassilta. Ampiainen kun on reviirieläin eikä tee pesää sinne, missä on jonkun muun lajitoveriparven pesä, kertoo Pirkkanen Salon Seudun Sanomien haastattelussa (SSS 22.6.2018, ss.16-17).

Mari Pirkkanen: Ampiaisten asumalähiö. Kuva: TJ.

Vielä on kaksi taiteilijaa esittelemättä. He ovat kumpikin edustettuina valokuvin. Stefan Bremer on tuonut näyttelyyn kuvia mm. sarjastaan Mielenmaisemia. Valitsin mukaan teoksen Kohti pintaa (2013). Siinä ilmakuplat nousevat rykelmässä kohti vedenpintaa. Tausta on musta, joten kuvasta tulee mieleen suomalainen järvi talvella. Mutta teos on sarjasta Mielenmaisemia. Jos sitä haluaa ryhtyä tulkitsemaan, voisi se esittää esim. skitsofreniaa. Todellisuus on lukuisien pienten kuplien peittämä. Välillä totuus voi näyttäytyä kirkkaampana mutta äkkiä joku kupla ilmestyy jälleen eteen korvaten todellisuuden omalla harhallaan. Bremerin töissä esiintyy myös materiaaleja, joista ei kuvan perusteella mitenkään osaa sanoa, mitä niissä esiintyvä aine on. Nämä ovat todellisia taidekuvia.

Stefan Bremer: Kohti pintaa (2013) sarjasta Mielenmaisemia. Pigmenttivedos. Kuva: TJ.

Arkkitehti Panu Kailan valokuvat ovat näyttelyn viimeisessä huoneessa. Kaila on kuvannut samaa kalastajamökkiä Ahvenanmaalla samasta kohtaa eri vuosina aloittaen projektin jo kymmeniä vuosia sitten. Silloin mökki oli vielä siinä kunnossa, että sille olisi voinut jotain tehdä. Myöhemmissä kuvissa mökki on jo enemmän ja enemmän ränsistynyt ja lopulta uusimmassa kuvassa raunioina. Vaikeakulkuisella ja syrjäisellä paikalla sijaitseva mökki on saanut olla rauhassa ihmisen toimilta jäätyään tyhjäksi. Teos muistuttaa taiteilijaryhmä IC-98:n Kronoksen talo-projektia, mutta Kailan oma projekti on aloitettu kymmeniä vuosia aikaisemmin.

Ensimmäinen kuva vuodelta 1968 Panu Kailan projektista
Viisikymmentä viimeistä vuotta – kalastajamökki palaa luonnon kiertokulkuun. Kuva: TJ.

Valolasipesä-näyttely Someron Pitkäjärvellä kannattaa käydä katsomassa. Se on avoinna 19.8. asti kello 12-18 joka päivä osoitteessa Turuntie 1034.

Lähteet:

http://www.someronkivimeijeri.fi

Salon Seudun Sanomat 22.6.2018

Yle Radio Suomi, Ajantasa 7.7.2012, https://areena.yle.fi/1-1608763

von Bonsdorff, Bengt, ˮBildkonsten 1960-1990-taletˮ, teoksessa von Bonsdorff et al., Konsten i Finland, Helsingfors 1998.

Italialaista 1920-1930-lukujen taidetta Ateneumissa: Fantastico!

Ateneumin kesänäyttely on nimeltään Fantastico! Italialaista taidetta 1920- 1930-luvuilta. Näyttelyn teemana on tuon ajan italialainen taidesuuntaus nimeltään maaginen realismi, joka liittyy siihen maailmansotien välisen ajan klassisismien ja realismien joukkoon, jota Italian ohella esiintyi mm. Saksassa ja meillä Suomessakin (esim. ns. 1920-luvun klassismi, joka näkyy eritoten arkkitehtuurissa). Näiden suuntausten syntyyn vaikutti ensimmäisen maailmansodan päättyminen ja taiteilijoiden halu ja tarve palata järjestykseen, tarve organisoida ja hahmottaa, jäsennellä sodan tuhoamaa maailmaa.

ˮMaaginen realismiˮ terminä liitetään usein eritoten maailmansotien väliseen saksalaiseen taiteeseen, josta käytetään myös nimeä Neue Sachlichkeit eli uusasiallisuus. Termi tosin omaksuttiin Italiaankin, lähinnä Giorgio de Chiricon (1888-1978) toimesta, joka oli Carlo Carrán (1881-1966) kanssa suuntauksen keskushahmoja Italiassa. Italiassa aiemmin vallinnut taidesuuntaus oli nimeltään Pittura metafisica eli metafyysinen maalaus. de Chiricon perustama suuntaus sai virikkeitä 1800-luvun saksalaisesta romantiikasta ja filosofien Schopenhauer ja Nietzsche ajattelusta. Sen edustajia kiinnosti rauhallisen näkyvän pinnan alla oleva näkymätön – ja tuntematon. Siitä nimi metafyysinen. Mielestäni Ateneumin näyttelyn teokset ovat juuriltaan juurikin tätä metafyysistä maalausta, maustettuna saksalaisen maagisen realismin periaatteilla: muodollisella realismilla selkein ääriviivoin ja runsailla yksityiskohdilla. Saksassa aihevalinnat olivat arkipäiväisiä, mutta Ateneumin näyttelyn töissä näin ei aina ole.

Maagisen realismin vanavedessä Italian taiteeseen syntyi liike nimeltä Novecento (1900-luku). Sen perustajajäseniin kuuluivat mm. Ateneuminkin näyttelystä tutut maalarit Ubaldo Oppi (1889-1942) ja Gian Emilio Malerba (1880-1926). Novecento liitetään vahvasti fasismiin ja se hylkäsi eurooppalaisen avant garden saavutukset ja halusi niiden sijaan ottaa esikuvakseen italialaisen maineikkaan maalausperinteen. Kaikkia edellä mainittuja ominaispiirteitä löytyy Ateneumin näyttelyn teoksista. Sanoisinkin, että ˮmaaginen realismiˮ ei ollutkaan mikään kovin selkeä ja helposti määritettävä suuntaus Italiassa vaan yksi osa nopean kehityksen aikajanalla, jonka rajat edeltävän ja seuraavan suuntauksen kanssa ovat perin häilyviä.

Näyttelyn maalauksia yhdistää muun muassa värikylläisyys. Värejä kutsuttaisiin varmaankin ˮhehkuviksiˮ. Toinen selkeä yhdistävä piirre on selkeä, voimakas viiva. Teokset ovat staattisia, nissä ei ole vauhtia, hetki on pysähtynyt: taikasauvalla taiteilija on jähmettänyt näkymän kuin kameralla ja sitten ikuistanut sen kankaalle. Mutta näissä kuvissa on jotain valokuvaa syvempää. Joissakin teoksissa tunnelma voi olla pelottava, toisissa odottava. Jopa asetelmat (still-life) ikään kuin odottavat, että ne vapautuvat jähmetyksen tilasta. Oikeastaan nämä kuvat ovatkin kaikki asetelmia: jäykkiä, liikkumattomia, mutta niissä on ihmisiä – vaikkapa teepöydässä tai tanssilattialla.

Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja. Öljy, 1922. Kuva: TJ.

Näyttelyn salitekstit ovat tuttua taidehistoriallista maalailevaa hehkutusta, joka on maustettu ylisanoilla. Itse en lämpene tälle tyylille, mutta tavoitteena on arvatenkin ollut auttaa katsojia syttymään teoksille. Teksteissä on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne. Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia. Esimerkiksi Gian Emilio Malerban maalauksessa Naamiaisasuja vuodelta 1922 harlekiinin kerrotaan olevan selvästi kuoleman symboli, mutta itse en osaa tällaista tulkintaa teoksesta johtaa. Harlekiini, joka esiintyy joissain muissakin näyttelyn teoksissa, on peräisin italialaisesta commedia dell´ arte-teatterista 1500-luvun lopulta. Hahmo hankkiutuu usein hankaluuksiin muun muassa naisasioissaan, mutta on kuitenkin neuvokas ja selviytyy kiperistä tilanteista usein rahalla. Siksi en ymmärrä, miten Harlekiini tässä kuvassa edustaa kuolemaa. Ei ole tietoa myöskään siitä, mitä tilannetta taiteilija varsinaisesti kuvaa.

Edita Broglio: Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla. Öljy, 1938. Kuva: TJ.

Aloitan tylsästi muotokuvilla. Edita Broglion (1886-1977) teoksessa Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla vuodelta 1938 on nähtävissä edellä kuvattujen taidesuuntausten ominaisuuksia: jäykkyys, tukeutuminen vanhoihin maalaamisen traditioihin ja selkeä viiva. Naisen kylmän ilmeettömät kasvot eivät kerro juuri mistään muusta kuin rauhallisuudesta, mutta intarsiatausta naisen takana lieneekin tässä maalauksessa se juttu. Onko kyseessä katto vai lattia? Seinämateriaali tuskin. Maalaus vie joka tapauksessa ajatukseni toisaalta Bysantin jäykkään kuvailmaisuun, toisaalta italialaiseen renessanssiin.

Ubaldo Oppi: Pojan kasvot. Öljy, 1928. Kuva: TJ.

Toinen muotokuva, Ubaldo Oppin Pojan kasvot (1928) on kuin roomalainen muotokuva hautajaisnaamiosta Egyptin Fayjumista. Voisiko pojan katseesta lukea jotain? Se ei ole kovin intensiivinen. Pikemminkin hän katsoo taaksepäin. Ritorno all´ordine, paluu järjestykseen. Kun on tutustunut näyttelyyn ja maagiseen realismiin taidesuuntauksena, voisi tämän kuvan nostaa suuntausta parhaiten kuvaavaksi teokseksi: selkeys, harmonia, kaipuu menneeseen.

Gino Severinin (1883-1966) maalauksessa Kortinpelaajat tunnelma on hidas, lähes pysähtynyt ja muistuttaa italialaista varhaisrenessanssia. Henkilöiden kasvonpiirteet ja hartaat ilmeet vievät ajatukset kirkollisiin maalauksiin. Tässäkin työssä on commedia dell´ arten hahmoja, ainakin Arlecchino ja Pulcinella. Eräs ilottoman seurueen jäsen lyö pöytään ristiässän. Joissain lähteissä ristiässä symboloi uuden tiedon janoa, oppimisen halua. Verho on vedetty osittain pois ikkunan edestä. Tässäkö kuvan sanoma?

Gino Severini: Kortinpelaajat. Öljy, 1924. Kuva: TJ.

Gian Emilio Malerban maalauksen Naamiaisasuja (kuva yllä) kuvateksti kertoo miljöön olevan teatterin sijaan bordelli ja harlekiinin olevan selvästi kuoleman vertauskuva. Ellei kuraattorilla ole tarkempaa tietoa siitä, mitä Malerba varsinaisesti kuvaa tässä maalauksessaan en kyllä lähtisi tulkitsemaan miljöötä indikatiivilauseella vaan käyttäisin potentiaalia. Kukaan henkilöistä ei ole edes alaston, vaikka keskushahmona istuva nainen onkin varsin vähäpukeinen ja tuijottaa katsojaa kenties hieman irstaasti. Yllään hänellä näyttäisi olevan balettimekko, vaikka voihan se pyyhekin tietysti olla. Mielestäni tämä seurue odottaa kulisseissa omaa vuoroaan päästä näyttämölle. Itse harlekiini on hyvinkin rauhallinen. Hän katsoo suoraan katsojaa vakavalla ilmeellä käsivarret rinnalle ristittyinä, ikään kuin suojaten itseään tai ottaen etäisyyttä katsojaan. Hänellä on myös naamio kasvoillaan kuten harlekiinin asuun kuuluukin, sekin rakentaa muuria hänen ja katsojan välille. Olisiko puolipukeinen pyylevämpi nuori nainen etualalla kenties Colombina (commedia dell´ artesta)? Harlekiinin ilme ei istu yhteen sen Arlecchinon kanssa, josta olen tätä tekstiä varten lukenut. Elämäniloiselta ja ovelalta ei tämän maalauksen hahmo näytä. Kenties vastaus löytyykin tämän taidesuuntauksen tyypillisestä ristiriidasta: selkeys, levollisuus, pysähtynyt tunnelma, mutta silti jotain on vinossa. Mikä Arlecchinoa vaivaa?

Gregorio Sciltian:  Hiuksiaan kampaava mies. Öljy, 1926. Kuva: TJ.

Gregorio Sciltianin (1900-1985) Hiuksiaan kampaava mies vuodelta 1926 on oikeastaan aika hauska maalaus. Karuudessaan siinä on jopa jotain kaurismäkeläistä. Kylvystä tullut mies istuu tuolilla pyyhe sylissään, toisessa kohotetussa kädessään suuri valkoinen kampa, toisessa pieni pyöreä taskupeili. Sommitelman jäykkyys ja valkea iho viittaavat italialaiseen renessanssiin. Tekisi mieli nähdä tässä myös kaikuja ranskalaiselta Jean-Auguste-Dominique Ingresiltä (1780-1867), joka tosin maalasi naisia kylvyn jälkeisissä toimissaan eikä miehiä. Siinä tämä maalaus onkin taas vähän erilainen. Alaston tai puolialaston miesvartalo on yleensä kuulunut antikisoiviin tyyleihin ja tehnyt kuvattavistaan ˮjumalallisiaˮ.

Felice Casorati: Koululaisia. Öljy, 1927-1928. Kuva: TJ.

Felice Casoratin (1883-1963) Koululaisia (1927-1928) on jäykkyydessään, ilmaisussaan ja perspektiivisessä vinksahtaneisuudessaan miltei naivistinen maalaus. Geometriaa on opiskeltu ahkerasti ja karttapallokin on päässyt mukaan kuvaan. Tunneilmaisultaan lähes neutraali kuva ei juuri oppimisen riemua välitä. Pikemminkin tunnelman voisi kuvata näin: ˮNäitä juttuja meidän on opiskeltava, vaikka niistä ei ole meille mitään hyötyä eivätkä ne välttämättä ole edes tosia. Mutta opiskelemme niitä, koska meidän halutaan opiskelevan niitä.ˮ Toisaalta kuva saattaa viitata perinteiseen sommitteluun, jossa rationaalisuus ja harmonia mahdollistivat parhaat mahdolliset suoritukset. Vinksahtanut miljöö taas voi kuvata maailmansotien välisen ajan maailmaa – ainakin taiteilijan näkökulmasta.

Cesare Sofianopoulo: Naamioita. Öljy, 1930. Kuva: TJ.

Cesare Sofianopoulon (1889-1968) maalaus Naamioita (1930) on taiteilijan omakuva: jokaisen naamion takana on taiteilija itse ja nämä naamiot kuvaavat hänen luonteensa erilaisia puolia. Tämä työ lienee näyttelyn kiinnostavin, mystisin ja tunnetuin maalaus. Taustalla on naamiaistanssiaiset, joissa pyörähtelee myös aiemmin mainittu Arlecchino. Naamiaisasuista Julius Caesarin puku liittynee taiteilijan etunimeen. Huomionarvoista on, että äärimmäisenä vasemmalla naamion takaa kurkistaa pääkallo, jonka minäkin uskallan tulkita kuolemaksi. Piru ja pyhimys vasemmalla ja oikealla, klovni keskellä sekä Caesar ja silkkipyttyinen herrasmies siis edustavat maalarin eri luonteita. Tätä työtä on kiva katsella, koska siinä on niin paljon yksityiskohtia. Mitään sen kummempaa sanottavaa en kuitenkaan siitä löydä. Jätänkin sen tarkemman tutkimisen teille Lukijoilleni.

Cesare Sofianopoulo: Kaksikasvoinen omakuva. Öljy, n. 1936. Kuva: TJ.

Samalta taiteilijalta on myös toinen omakuva, Kaksikasvoinen omakuva (n. 1936). Tässä mielenkiintoisin on ehkä hieman piilossa: molemmilla miehillä on joko kädessään tai taskussaan runokirja. Vasemmalla on Charles Baudelairen Pahan kukkia ja oikealla Paul Verlainen Sagesse. Wikipedian mukaan Baudelaire oli ehdottomasti perinteisen runomitan kannattaja kun taas Verlaine oli runokielen uudistaja. Taustalla on triesteläinen San Antonio Nuovo-kirkko, joka heijastuu tyynestä vedestä. Kuvasta taitaa tehdä mysteerin juuri tuo kirkko ja sen rooli tässä työssä, niin hallitsevassa asemassa se on. Olisiko taiteilijalla pyrkimys tuon uusklassisen kirkon selkeyttä ja harmoniaa kohti, mutta toisessa taskussa painaa modernin vaatimus uudistua? Vai oliko tämä maaginen realismi juuri se, joka uudisti? Onkohan tässä maalauksessa kenties maagisen realismin allegoria?

Tämä näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Se värikylläisyydessään, yksityiskohtaisilla teoksillaan ja pinnan alle kätketyillä salaisuuksillaan miellyttää ehkä myös sellaisia museovieraita, jotka eivät muuten niin taiteesta välitä. Ehkä jopa oma ala-asteikäinen tyttäreni löytäisi sieltä jotain kiinnostavaa, vaikka sanookin olevansa taidemuseoille allerginen.

Fantastico! on esillä Ateneumissa 19.8. asti.

Lähteet:

Seinä- ja kuvatekstit näyttelyn saleissa

Ateneumin opaskirjanen näyttelyyn

Britannica Academic (www.britannica.com)

Nationalencyklopedin (www.ne.se)

Ylen uutinen Fantastico!-näyttelystä (https://yle.fi/uutiset/3-10189337)

Wikipedia

https://www.metasymbology.com/templates/cards/aceofclubs.html