Inkeri Makkonen: Minussa muistaa - det minns i mig Taidekappelissa

Taidekappelin kesäkuun näyttely on Inkeri Makkosen (s. 1956) Minussa muistaa – det minns i mig. Näyttely on installaatio, jollaista olen pitkään kaivannutkin Taidekappeliin. Makkonen on tuonut keskelle kappelin näyttelytilaa vanhan puisen veneen. Rikkinäinen vene on kahdessa osassa, se on mennyt keskeltä poikki. Taiteilija on kursinut venettä kasaan juuttinarulla. Lisäksi hän on tehnyt aiheesta värivedoksia käsintehdylle akvarellipaperille. Nämä värivedokset ja vene itsessäänkin ovat myynnissä.

Inkeri Makkonen: Vene (Minussa muistaa - det minns i mig).
Puu, juuttinaru, 2019. Kuva: TJ

Inkeri Makkonen kertoo veneensä olevan täynnä henkilökohtaisia lapsuudenmuistoja, sillä se on kuulunut hänen isoisälleen ja seilannut kalastusreissuilla Pohjois-Karjalan vesillä. Noin satavuotias venevanhus on nyt muuttunut taideteokseksi. Hän kertoo veneprojektin aikana kirjoittaneensa päiväkirjaansa näitä muistojaan, joita vene on hänessä herättänyt. Se, että vene nyt makaa Taidekappelin lattialla Kiihtelysvaaran Valkealammen sijaan kertoo siitä, että taiteilija on tehnyt sillä pitkän matkan omaan menneisyyteensä. Nyt matka on valmis ja vene on täyttänyt tehtävänsä. Joku voi ostaa sen ja ripustaa kotinsa seinälle tai kattoon – jos sattuu omistamaan riittävän ison kodin.

Inkeri Makkonen: Kuva näyttelyn veneestä. Värivedos käsintehdylle
akvarellipaperille. Kuva: TJ

Tämän taideteoksen kohdalla voidaan taas kysyä, mikä on taidetta. Vene muuttui taiteeksi, kun taiteilija otti sen projektikseen ja antoi sille ”hengen” paikatessaan sitä narulla ja samalla käyden läpi siihen liittyviä muistoja. Tämä näyttely on oikeastaan kaksijakoinen. On fyysinen vene (muokattu ready-made), ja on Makkosen siitä tekemät vedokset. Ambivalenssi saa aikaan tietynlaisen vuoropuhelun objektien välille. Tulee mieleen Platonin ajatus kuvasta jumalallisen idean näkyvänä, mutta epätäydellisenä jäljitelmänä. Värivedokset ovat fyysisen kolmiulotteisen veneen kaksiulotteinen epätäydellinen jäljitelmä. Samaa on René Magritte ilmaissut kuuluisalla teoksellaan Ceci n´est pas une pipe (Tämä ei ole piippu). Magritten maalauksessa on tuon tekstin lisäksi piippu. Mutta sanalla piippu on yhtä vähän tekemistä itse piipun kanssa kuin hänen maalaamallaan kuvalla piipusta. Ne ovat vain sovittuja merkkejä, jotka viittaavat fyysiseen piippuun. Makkosen näyttelyssä on vene ja kuva veneestä. Keskeisenä osana ovat myös Makkosen muistot veneestä kolmantena ulottuvuutena. Mutta entä sitten, jos joku ostaa tuon veneen? Sehän ei merkitse hänelle mitään. Se muuttuu yksinään koristeeksi. Olisiko niin, että taideteos se olisi vasta, jos sen kanssa ostettaisiin ja esille laitettaisiin se kuva siitä veneestä? Mielestäni asia on juuri näin.

Inkeri Makkosen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, osin käsitetaiteellinen installaatio on esillä Pyhän Henrikin ekumeenisessa Taidekappelissa Turussa 30.6. asti,

Essu Koskisen Saints and Fairytales Taidekappelissa

Taidekappelin toukokuun taiteilijana on espoolainen taidemaalari Essu Koskinen. Pyhimyksiä ja satuaiheita käsittelevä näyttely koostuu kymmenestä öljyvärimaalauksesta, jotka on kaikki tehty tänä vuonna.

Koskinen on moderni symbolisti: häntä kiehtoo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun symbolistien tapa tehdä taidetta. Tähän liittyy taiteilijan ja teoksen sisäänpäinkääntyneisyys, tietynlainen hedelmällinen introverttisyys. Koskinen haluaa tuoda näkyväksi sen, mitä on vaikea kuvailla tai havaita mutta joka on kuitenkin elämässämme aina läsnä.

Essu Koskinen: Purple. Öljy mdf:lle, 2019. Kuva: TJ.

Lähes kaikki näyttelyn työt on tehty mustaksi maalatulle pohjalle, jolle itse kuva-aihe on sommiteltu. Pinkki ja valkoinen ovat selvästi taiteilijan lempivärejä mustan ohella. Koskisen mukaan hänen käyttämänsä musta tausta ei kuvaa synkkyyttä eikä tuskaa, vaikka symbolismin sisäiset mielenmaisemat saattaisivat tällaiseenkin johdonmukaiseen tulkintaan houkutella. Sen sijaan musta kuvaa pikemminkin pimeää, joka kätkee sisäänsä jotain, jota emme voi nähdä. Siellä voi taiteilijan mukaan olla mitä vain. Näin musta väri muodostuukin toivoa ja tietyllä tavalla myös uteliaisuutta herättäväksi väriksi. Avatessamme oven pilkkopimeään tuntemattomaan huoneeseen edessämme saattaa avautua vaikka kuinka hieno juhlasali, vaikka emme sitä kykene näkemäänkään.

Essu Koskinen: Stargate. Öljy levylle, 2019. Kuva: TJ.

Esimerkki mustan taustan symbolisesta hyödyntämisestä on maalaus Stargate. Valkoisella ja pinkillä maalatut abstraktit kuviot reunustavat ovaalia mustaa värikenttää. Maalaus toi heti mieleeni italialaiset jesuiittakirkot ja niiden barokkiset kattomaalaukset, joissa kupolia reunustavat enkelihahmot pyrkivät nousemaan ylöspäin kohti taivasta. Stargate nimenä ohjaa ajatuksia myös samaan suuntaan: matka on ylöspäin, kohti porttia. Mitä portin takana on, sen saa katsoja päättää. Mutta jotain lupaavaa siellä lienee, uhkaavaa tunnelmaa ei Koskisen maalauksista löydy. Viitanneeko nimi Stargate porttiin, jota tähdet reunustavat vai porttiin, josta tähdet käyvät sisään?

Samankaltainen on myös Rabbithole, jossa sama mustaa keskusta ympäröivä värillisten siveltimenvetojen vyöhyke muodostaa ikään kuin kehyksen, joka taas tuo mieleeni 1700-luvun rokokoon. Ensivaikutelma tästä maalauksesta oli kuitenkin musta aukko, josta NASA niin hienoja kuvia on ottanut. Kun ajattelee teoksen nimeä, ei mielleyhtymä mustaan aukkoon ehkä olekaan kovin kaukaa haettu.

Essu Koskinen: Rabbithole. Öljy levylle, 2019. Kuva: TJ.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kysyin taiteilijalta, miten hän nimeää maalauksensa. Usein nykytaiteen teokset ovat nimeltään Nimettömiä. Koskinen sanoi, että nimi tulee usein myöhemmin välähdyksenomaisesti hänelle mieleen ja sitten hän toteaa, että ˮno niin, tietysti se on sen niminen työˮ. Jotkin näyttelyn töiden nimet johtavat ajatuksia moniaalle. Tällainen on esimerkiksi Roses for Franciscus. Itselleni tuli heti mieleen istuva paavi ja vasta toissijaisesti Fransiskus Assisilainen, johon teos todennäköisesti alun perin viittaa.

Salin vastakkaisella seinällä on kolme kukka-aiheista maalausta, jotka vievät ajatukset taas hollantilaisen taiteen kulta-aikaan 1600-luvulle. Siellä nimittäin harrastettiin kovasti asetelma-maalausta, myös kukka-asetelmia. Näihin maalauksiin liitettiin memento mori- teema (ˮälä unohda kuolemaaˮ). Kaiken katoavaisuudesta kerrottiin muun muassa puoliksi kuorittujen hedelmien, seinällä roikkuvan riistan ja kukkien avulla. Koskisen maalauksissa on pinkin ja valkoisen sävyisiä kukkia mustalla taustalla. Taiteilijan mukaan yksi syy tumman taustan valintaan on se, että vaaleat värit erottuvat siitä parhaiten.

Essu Koskinen: Roses for Franciscus. Öljy kankaalle, 2019. Kuva: TJ.

En voi välttää tämän näyttelyn myötä ajatusta siitä, että kuoleman läsnäolo jokapäiväisessä elämässämme joko läheisten poismenon myötä tai edessä omalla kohdalla häilyvänä peikkona on joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla mukana Koskisen taiteessa. Hänen työnsä eivät ole synkkiä, mutta syvällistä sanomaa ne kantavat. Elämä on paljon muutakin kuin se, mitä kykenemme aistein havaitsemaan tai järjellämme ymmärtämään. Tai että edessämme on jotain, joka on vielä pimeyden peitossa. Se valkenee meille sitten, kun sen aika on. Tämä ajatus on hyvin toiveikas. Se, mikä vielä tänään näyttäytyy meille pimeänä, valkenee aikanaan. Ja valo on yleensä jotain hyvin positiivista. Tämän päivän pimeys väistyy huomenna, kun käymme läpi Stargatesta (tai Rabbitholesta). Ehkä näemme sitten niitä kukka-asetelmia?

Essu Koskisen näyttely Saints and Fairytales on avoinna Taidekappelissa Turun Hirvensalossa 31.5. asti.

Lähteet: 

http://www.koskinen.net

Keskustelu taiteilijan kanssa

Hannele Köngäs: Tinctoria - värjärin taivas Taidekappelissa

Taidekappelissa on nyt käynnissä hieman tavallisuudesta poikkeava näyttely, sillä näyttelytilan täyttävät kankuri Hannele Köngäksen tekstiilit. Kyse ei silti ole mistä tahansa käsityönäyttelystä, vaan tässä ripustuksessa pääroolissa ovat luonnolliset materiaalit ja värit sekä vanha kunnon käsityötaito. Köngäs kutsuukin itseään käsityöläiseksi eikä taiteilijaksi.

Hannele Köngäksen kankaita Taidekappelissa. Kuva: TJ.

Hannele Köngäs harrastaa tekstiilihistoriaa ja liputtaa myös tekstiilien kestävämmän kulutuksen puolesta. Kertakäyttömuodin aikana (olemme saaneet lukea lehdistä, kuinka vaatejätit polttavat suuret erät vaatteita, jotka ovat jääneet myymättä edellisen sesongin aikana) vaatekappaleen käyttöikä on lyhyempi kuin koskaan (pois lukien minun talvitakkini, joka on nähnyt vähintään 15 talvea ja todella kaipaisi vaihtoa vähemmän kauhtuneeseen). Tekstiilikierrätystä kehitellään, mutta toistaiseksi vain pieni osa keräykseen tuoduista tekstiileistä pystytään oikeasti hyödyntämään. Värjärin taivas-näyttelyssä on esillä laadukkaista raaka-aineista itse perinteisin menetelmin tehtyjä huiveja, joiden voi olettaa kestävän käytössä vuosikausia.

Köngäs värjää lankansa perinteisin konstein, väriaineet ovat kaikki peräisin luonnonmateriaaleista. Joitain väriaineista on käytetty jo satoja vuosia. Muun muassa sinistä morsinkoa (värikasvi) on Suomessa käytetty jo rautakaudella. Muita värjäyksessä käytettyjä aineita ovat värireseda (vihreä), krappijuuri (punaisen sävyt), kurkuma, sinilastu (sinisen sävyt, saadaan sinipuusta, jota kasvaa Keski- ja Etelä-Amerikassa), saksanpähkinän kuori (ruskean sävyjä), pietaryrtti (kellanvihreä), kanadanpiisku (kellertävä) ja kokenilli (lilan sävyt, saadaan Kanarian saarilta saatavasta kilpikirvasta, käytetään myös mm. huulipunissa ja elintarvikevärinä). Villa on peräisin suomalaisesta kainuunharmas-lampaasta, jota kankuri on ostanut tuottajalta ja kehräyttänyt kehräämössä.

Tässä näyttelyssä pääosassa ovat värit. Taidekappelin keinovaloin valaistussa tilassa kellertäviä mäntyseiniä vasten asetettujen ohuiden kankaiden värit eivät ilman luonnonvaloa pääse näyttämään todellista tenhoaan. Muutoin tällaiset luonnonmukaiset esineet istuvat mitä parhaiten kappelin puiseen ympäristöön.

Koska tässä näyttelyssä ei ole sellaisia objekteja, joita voisi perinteiseen tapaan analysoida, otankin pohdittavaksi erään ikuisuuskysymyksen, joka nyt ainakin itselläni tuli taas ajankohtaiseksi tämän näyttelyn myötä. Avajaissanoissaan Taidekappelin toiminnanjohtaja pohti, mitä taide on. Niin, se on aina vain aiheellisempi kysymys. Hän totesi, että taiteen pitäisi herättää jotain katsojassa: mielihyvää, ajatuksia. Se onkin taiteen varsinainen tehtävä, voisin sanoa. Mutta nämä tekstiilit saivat minut pohtimaan asiaa vielä sängyssä keskellä yötä ja olin pakotettu nousemaan ja kirjoittamaan ajatukseni paperille.

Eikö taiteeseen liity ajatus taidosta? Kyllä liittyy. Onko taideteos siis objekti, jonka tekemiseen on käytetty taitoa? Kyllä. Mutta tämä määritelmä ei riitä. Esimerkiksi karjalanpiirakoiden teko vaatii taitoa, mutta ei niitä kukaan kutsu taideteoksiksi, vaikka ne kuinka aiheuttavatkin kokijassaan mielihyvää – myös esteettisesti. Taiteeseen liittyy eräs erityinen vaatimus: taideteoksen on oltava ainutlaatuinen, uniikki.

Suomen kieleen on joskus reilu satakunta vuotta sitten ollut tuloillaan kotoperäinen sana taideluoma korvaamaan taideteos-nimitystä (ruots. konstverk, eng. work of art, saks. Kunstwerk). Sana on ollut käytössä ainakin 1900-luvun alussa. Nykysuomalaisen korvassa tämä sana kuulostaa hieman hölmöltä, mutta se kuvaa mielestäni taideteoksen luonnetta taideteos-sanaa paremmin. Verbin luoda määritelmään sisältyy erottamattomasti oletus luovuudesta, joka taas on syntymässä saatua. Taidon voi oppia, mutta luovuutta joko on tai ei ole. Tiivistäisinkin taiteen määritelmän näin: Taide[teos] on taidolla luotu ainutkertainen objekti, johon katsoja/kokija resonoi henkisellä tasolla.

Tästä päästäänkin kysymykseen, ovatko nämä huivit taidetta. Kankuri on värjännyt kankaansa itse luonnon väriaineita apuna käyttäen ja sitten kutonut niistä kangaspuilla saman pituisia ja saman levyisiä kudelmia. Villa on kuitenkin ˮvilliˮ materiaali. Kankaan lopulliseen ulkoasuun vaikuttavat sekä kehräys että pesu ja kudonta. Siksi esimerkiksi lopullista pituutta ei voi tarkasti määritellä kutomisvaiheessa. Niin ikään värisävyissä on eroja: luonnollisesta värjäysmenetelmästä johtuen yksikään kangas ei ole tismalleen samanlainen kuin toinen. Huivit ovat siis myös ainutlaatuisia. Mutta entä se luovuus ja katsojan reaktiot? Luominenkin on hyvin vaihtelevia merkityksiä saava käsite. Kirjailijalla voi olla luomisen tuskaa, kun hän yrittää pusertaa tekstiä paperille. Taidemaalari voi luomisen vimmassaan roiskia maalia kankaalle kuin Jackson Pollock ainakin. Mutta entä valokuvaaja? Hän valitsee kohteen, kuvakulman, sommitelman ja valaistuksen. Mutta vieläkö voidaan puhua luovuudesta? Valitsee kankurikin materiaalin, värin, muodon ja menetelmän.

Yksityiskohta Hannele Köngäksen krappijuurella värjätystä kankaasta. Kuva: TJ.

Kankaita on rauhallista katsella. Ne eivät puhu eivätkä pukahda. Ne ovat läpikuultavia. Lattiassa olevat kohdevalot loistavat taustalta ja mäntyiset seinälaudat kuultavat kankaiden läpi. Mitä ajatuksia tai tuntemuksia nämä kankaat minussa herättävät? Jos oikein virittyisi (fenomenologisesti) niiden äärelle ja antaisi niiden puhua karsimalla kaiken muun mielestään ja keskittymällä vain niihin, luulen, että ne värisisivät hentoina kuin haavanlehdet kesätuulessa tai kuin naava ikimetsän puiden oksilla. Jokaisella värillä olisi omanlaisensa uniikki sointunsa. Mutta koska minä en avajaisissa voinut ˮvirittyäˮ, en kokenut mitään tällaista. Jos ostaisin tästä näyttelystä kankaan, vaimoni todennäköisesti käyttäisi sitä shaalina hartioillaan. Tämän näyttelyn kohdalla on kysymys käyttötaiteesta tai yksinkertaisimmillaan käsityötaidoista. Applied art, sanoisi englantilainen.

Vielä yksi taidefilosofinen kysymys: olisivatko nämä huivit automaattisesti taidetta, jos ne eivät vain roikkuisi seinällä vaan jos ne olisi vaikka vedetty solmuun keskeltä tai jos ne olisi rautalangalla asetettu kukan muotoon? Mielestäni kyllä. Veteen piirretty viiva – sanoisin – on rajanveto taiteen ja ei-taiteen välillä.

Oli taiteen määritelmistä sitten mitä mieltä tahansa, vaativat Hannele Köngäksen kankaat yhtä paljon taitoa kuin hienoimmat maalaukset. Näihin tekstiileihin ja niiden värimaailmaan voi tutustua Taidekappelissa 3.3. asti.

Lähteet:

Keskustelut kankurin kanssa

Näyttelymateriaali

Wikipedia