Blogissa esitellään näyttelyitä ja kirjoitetaan muutenkin taiteesta koko kentän laajuudelta: mukana ovat sekä nykytaide, maalaustaide, kuvanveisto että arkkitehtuuri.

tiistai 22. elokuuta 2017

Pekka Leppälän "Kesäkattaus" Someron Svenssonilla

Olen tuntenut Pekka Leppälän jo 1990-luvun alusta lähtien. Lapsuuteni ja nuoruuteni Somerolla hän antoi soittotunteja pianon- ja sähköurkujen soitossa Säästöpankin alakerrassa sijaitsevassa pienessä kellarihuoneessa. Usein saapuessani tunnille Pekka soitteli pianoa minua odottaessaan. Ja miten hän soittikaan. Kevyesti, sujuvasti hän taikoi sävelmät soittimestaan.

Kului vähintään kaksikymmentä vuotta. Nuoruuden haaveet siitä, että musiikista olisi tullut ammattini muuttuivat monen mutkan kautta toteutuneisiin haaveisiin kuvataiteiden alalla, ei tosin itse taiteen tekijänä vaan sen tutkijana. Sain päähäni ajatuksen, että pyytäisin Pekkaa soittamaan muutama vuosi sitten tanssituissa häissämme. Pekka tuli mielellään. Mies oli pysynyt samanlaisena, minä olin muuttunut ujosta pojasta aikamieheksi. Mutta arvostus ei ollut kadonnut mihinkään, päin vastoin vahvistunut. Pekka otti myös viralliset hääkuvamme, sillä valokuvaus etenkin luontokuvaus on yksi hänen taiteenlajeistaan.

Pekka Leppälä: Telkkäkoiras, 2011. Vesiväri. Kuva: TJ
Nyt tänä kesänä vierailin vaimoni kanssa Somerolla Svenssonin torpassa. Se on seurakunnan lähimmäispalvelukeskus, jossa järjestetään mm. diakoniaruokailuja. Siellä on meneillään Pekka Leppälän hyvin pienimuotoinen taidenäyttely. Näytteillä on kahdeksantoista pienikokoista maalausta. Niin, maalaustaide on se, josta Pekka ehkä parhaiten tunnetaan. Hänen tyylinsä on lähinnä fotorealismi. Pikkutarkka viiva on oikeastaan se hänen bravuurinsa. Hänen monet maalauksensa kuvaavat lintuja ja luontoaiheiden maalarina Pekka onkin etevimmillään. Tämänkin näyttelyn helmiä ovat tutut linnut, kuten Palokärki vuodelta 2015 ja Telkkäkoiras vuodelta 2011. Maalaukset hän tekee valokuviensa pohjalta. Näissä töissä se, joka minutkin sai tätä kirjoittaessani hämmästymään ja jota en aiemmin tiennyt, on se, että nämä työt ovat akvarelleja. Ensimmäinen mielikuva vesiväritöistä yleensä on hieman suttuinen, "vetinen" niin, että värit ovat vähän levinneet. Mutta Pekan vesivärityöt eivät noudata tätä kaavaa. Hän kertoo näyttelyinfossa noudattavansa von Wrightin veljesten tapaa tehdä vesivärityö kerros kerrokselta niin, että lopputulos on mahdollisimman tarkka. Pekka kirjoittaa olevansa vastarannankiiski. Kun lähes kaikki maalaavat öljyväreillä, hän tekee saman mutta vesiväreillä. Törmäsimme pari-kolme vuotta sitten vähän samankaltaiseen taiteilijaan Ruotsissa, Skärhamnissa sijaitsevassa Nordiska Akvarellmuseetissa. Kävimme katsomassa Lars Lerinin näyttelyn. Hänenkin työnsä olivat suurelta osin hyvin pikkutarkkoja, epävesivärimäisiä, mutta silti akvarelleja. Vesiväri välineenä onkin mitä ilmeisimmin aliarvostettu. Sen ilmaisuvoima on erilainen kuin öljyväreillä, mutta ei vähäisempi. Vesiväri on herkkä ja sillä saadaan aikaan rauhallisia tunnelmakuvia. Lerinkin maalasi lintuja, mutta meille hänen mieleenpainuvimmat työnsä olivat kaupunkimaisemia. Tarkemmin sanoen kerrostalojen profiileita, päivällä ja illalla. Verhot auki, ihmiset sisällä, valot päällä. Lisäksi Lerin liitti töihinsä aina kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.

Pekka Leppälä: Tilhi, 2016. Vesiväri. Kuva: TJ
Vuoden 2016 Tilhi-nimisessä työssä Pekka on sijoittanut linnun talviseen maisemaan, taustaksi on maalattu vanhan ladon tai maalaistalon pääty. Vanha ja ränsistynyt saa tässä työssä toimia ikään kuin kontrastina tilhen pulleanjäykälle olemukselle oksalla, jossa on jäätyneitä pihlajanmarjoja. Tunnelma maalauksessa on jähmettynyt. Ollaan jossain toisessa maailmassa. Tunnistan kyllä tämän maailman. Siihen törmään, kun tulen käymään maalla pitkästä aikaa ja tunnen tarvetta pienelle kävelyretkelle joko metsätielle tai vanhan tappurinmakasiinin nurkille. Siellä aika on seisahtunut. Samalla lapsuuden muistot nousevat väkevinä mieleen. Ehkä Pekkakin törmää joihinkin tunnelmiin menneisyydestään, kun löytää hylätyn ja ränsistyneen mutta kauniin vanhan rakennuksen tai esineen. Monissa hänen töissään nimittäin on tällaisia vanhoja hieman ränsistyneitä tai ruosteisia elementtejä mukana kuten tässä Tilhessä. Kenties nämä ovat sielunmaisemia taiteilijan kotiseuduilta pohjoisesta Suomesta. Tai sitten ne ovat peräisin lounaishämäläiseltä tai varsinaissuomalaiselta maaseudulta, mutta tunnelma niihin on haettu jostakin sielun syövereistä.
Pekka Leppälä: Palokärki, 2015. Vesiväri. Kuva: TJ


Palokärki (2015) on lintumuotokuva ilman tunnelmallista taustaa. Taiteilija on valinnut rauhallisen vaalean peitevärillä (guassi?) taustan, jotta lintu pääsee väriloistossaan parhaiten esiin. Koivunrunko on lähes yhtä keskeisessä roolissa kuin itse lintukin, vaikka selkeästi palokärki on itse "malli". Koivu on "miljöö". Kyseessä on siis miljöömuotokuva linnusta. Sommittelu on tässä työssä oikein kiva. Tumma lintu oikealla luo pystysuoran kuvaelementin, hieman mutkalla oleva vaalea koivunrunko keskellä piirtyy selvänä siniharmaata taivasta vasten ja tuo maalaukseen eloa ja liikettä. Eloisuutta tuovat myös oikealla olevat koivunoksat. Ylä- ja alaosat täydentävät toisiaan, samoin vasen ja oikea puoli. Tämä työ on aseteltu niin, että mieleen tulee vaaka, jonka molemmissa kupeissa on yhtä paljon painoa.





Telkkäkoiraassa (2011) on rauhallinen tunnelma. Lintu näyttäisi lentävän jollakin suojärvellä tai lammella, vaarasta päätellen maisemat ovat Someroa pohjoisemmat. Mietin, pitäisikö linnun lentosuunnasta tehdä tulkintoja? Oikealta vasemmalle. Lentääkö se kohti jotain uutta, tuntematonta? Vai palaako se kotiinsa? Uudessa visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa on teoria, että useimmiten kuvakentän vasemmassa reunassa esitetään "tuttua ja turvallista" kun taas oikea puoli on dynaamisempi ja siellä esitetään tai sieltä saapuu kuvaan jotain uutta ja vierasta. En nyt oleta, että tämä olisi sääntö, jota noudatetaan tiedostamatta. Mutta kyse voi olla myös esim. kätisyydestä. Vasen käsi on oikeakätiselle passiivisempi, oikea taas se, joka tekee. Tätä teoriaa vasten Pekan Telkkäkoiras on matkalla kotiin.

Pekka Leppälä: Asetelma, 2012. Vesiväri. Kuva: TJ
Otan mukaan vielä yhden työn, joka on asetelma ja sellaisena oma taiteenlajinsa. Pekka on sijoittanut pöydälle neuvostoliittolaisen likööripullon ja lasimaljan, jossa on hedelmiä. Minua viehättää tässä työssä toki pieni "nostalgia", mutta erityisesti tuo lasi materiaalina. Eritoten hollantilaisia 1600-luvun mestareita katsellessamme voimme todeta, miten öljyväreillä on mahdollista saada silmää pettävän todellinen illuusio. Pekka toteuttaa saman vesiväreillä. Sen perusteella, mitä tekstissäni aiemmin olen kirjoittanut, en enää väheksy vesivärin kykyä toimia realistisen esittämisen välineenä. Oletan, että juuri kerros kerrokselta työskentelyllä on mahdollisuus aikaansaada näin hienoa jälkeä. Läpinäkyvä materia näkyväksi.


Pekka Leppälän näyttely Kesäkattaus on esillä Somerolla Svenssonin torpassa (Vanhatie 20) 31.8. asti. Svenssonin aukioloaika kannattaa tarkistaa netistä ennen vierailua, http://www.svensson.fi. 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Sohaisu vanhaan muurahaispesään: RIP Aarne Ervin Someron yhteiskoulu 1954-2014.

Hyvät lukijat!

Tässä tekstissä sohaisen kepilläni jo hiljentyneeseen ampiaispesään. Kun keskustelu oli kuumimmillaan, seurasin sitä sivusta ja onnistuin hillitsemään itseni ne lukuisat kerrat, kun teki mieli ottaa itse kantaa keskusteluun. Teen sen nyt, kun pöly on laskeutunut. Tämä ei sitten ole jälkiviisautta vaan omakohtainen mielipide, mutta myös tieteellistä faktaa.

Aarne Ervi: Someron yhteiskoulu 1954-1957, pääsisäänkäynti pihalta. Kuva: TJ
Kysymys on Someron yhteiskoulusta eli tuttavallisemmin Kiiruun koulusta. Niille, jotka eivät ole somerolaisia tai sieltä lähtöisin kerron, että omituinen nimi tulee kolmesta Someron muinaisesta kantatilasta, jotka jostain kumman syystä olivat nimeltään Hätä, Kiiru ja Hoppu. Faktaa tai fiktiota, mutta legendaa joka tapauksessa. Jäljellä on enää vain Kiiru tai Kiiruu. Kiiruun tila sijaitsee Someron ydinkeskustassa käsittäen tilan päärakennuksen, joka tätä nykyä on kulttuurikäytössä.

Someron yhteiskoulu, aulanäkymä. Kuva: TJ
Kuten lähes jokaisessa Suomen koulussa ja päiväkodissa riippumatta niiden rakennusajankohdasta myös Kiiruun koulussa havaittiin pahenevia sisäilmaongelmia. Pahiten ne vaivasivat 1980-1990-lukujen taitteessa rakennettua uudisosaa mutta muualla rakennuksessa ne johtuivat osin siitä, että 1950-luvulla asennettu lattialämmitysjärjestelmä haluttiin poistaa käytöstä 1980-lukujen saneerauksen yhteydessä. Samalla rakennuksesta tehtiin aivan liian tii
vis ja remontissa käytettiin uusia kemikaaleja, jotka ajan myötä reagoivat kosteuden kanssa muodostaen haitallisia yhdisteitä.

Someron yhteiskoulu, aulanäkymä 2. Kuva: TJ
Tästä seurasi oppilaiden ja opettajien oireilua. Lopulta kaupunki joutui sulkemaan joitakin luokkia kokonaan ja siirtämään koulunkäynnin väistötiloihin. Lopulta koko rakennus julistettiin käyttökieltoon ja oppilaat siirtyivät parakeihin. Koulurakennuksen kohtalosta jo käynnissä oleva vääntö kiihtyi. Keskustelua käytiin lähinnä paikallislehti Someron mielipide- sekä tekstaripalstalla.

Näkymä parkkipaikan puolelta, vasemmalla vanhin osa, jatkeena liikuntasaliosa,
oikealla 1960-luvun uudisrakennus. Kuva: TJ
Oma roolini tässä keskustelussa oli sivustaseuraajan rooli, mutta tein sitä järjestelmällisesti ja mahdollisimman objektiivisesti vaikka omia mielipiteitäni olikin joskus vaikea työntää taka-alalle. Tein tapauksesta nimittäin kandidaattityöni. Tutkin keskustelua ja sitä, millä perusteilla moderni rakennus voidaan hyväksyä kulttuuriperinnöksi.

Liikuntasali. Kuva: TJ
Someron yhteiskoulun tapauksessa ongelma oli pitkälti se, että rakennus oli arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema. Ervi on modernissa suomalaisessa arkkitehtuurissa iso nimi ja Kiiruun koulu oli kaupungin arkkitehtuurisesti merkittävin kohde. Ensimmäinen osa valmistui vuonna 1954 ja laajennusosa 1957. 1960-luvulla rakennusta laajennettiin lisää, mutta silloin Ervin hengessä arkkitehti Niilo Nurmen piirustusten mukaan. Viimeinen laajennus toteutettiin 80-90-lukujen vaihteessa. Rakennus pilattiin 1980-lukujen saneerauksissa mutta kaikkea ei voi remontinkaan syyksi laittaa. Alun perin rakennus oli määrä rakentaa niin halvalla kuin vain mahdollista. Siksi sen pohjaa ei esim. paalutettu vaan se rakennettiin betonilaatan päälle (liikuntasaliosa). Opiskelutoverini Freja tutki gradussaan modernia 1960-luvun julkista rakentamista ja totesi sellaisen järkyttävän seikan, että silloin rakennettujen talojen ei kuulunutkaan kestää pitkään. Ne tehtiin juuri sitä sukupolvea varten ja sen tarpeisiin ajatellen, että seuraava sukupolvi purkakoon ja tehköön sitten uuden itsensä näköisen ja omiin tarpeisiinsa sopivan rakennuksen. Tämä sitten jossain vaiheessa näyttäisi unohtuneen ja se seuraava sukupolvi ei sitten rakentanutkaan omaansa vaan ihmetteli, miksi edellisen polven rakennus ei kestä. Niin. Se ei kestä, koska sitä ei koskaan rakennettukaan kestämään. Esim. Kiiruun koulusta puuttuivat räystäät kokonaan, jolloin vesi luonnollisesti valui katolta suoraan alas kivijalan juureen.
Mielestäni rakennus on kauneimmillaan joelta päin.
Pitkä sivu on rakennusvaihetta 2, joka valmistui 1957. Kuva: TJ

Ervin suurin saavutus oli tilojen valoisuus ja "ihmisystävällisyys". Niin asia on varmaan 1950-1960-luvuilla kouluaan käyneiden kohdalla ollutkin. Kolmionmallinen pitkä kattoikkunarivistö toi luonnonvalon käytäville ja luokkiinkin asti, sillä luokkien katonrajassa oli suurehkot ikkunat suoraan käytävälle.

Olen itse käynyt Kiiruun koulua kuusi vuotta. En erityisesti rakastanut rakennusta mutta en sitä vihannutkaan. Kellarissa, jossa oli pukuhuoneet, haisi aina omituiselta. Täytyy sanoa, että muistot tuosta koulusta eivät kovin lämpimiä ole. Ujo ja arka poika, pienestä kyläkoulusta sinne suureen satojen oppilaiden kouluun siirtyneenä ei juuri siitä miljööstä nauttinut. Väkeviä muistoja rakennukseen kyllä liittyy. Tuo tuoksu, liikuntasalin flyygelin sointi ja siniharmaa muovilattia, kun lapsena olin joskus äidin mukana joogassa. Lisäksi muistan hyvin, miten äidinkielenopettajan korkokengät kopisivat muovilaattaisilla lattioilla, kun hän purjehti opettajanhuoneesta luokkaan numero 7, aina vähän myöhässä. Historianluokassa numero 8 tuoksui aina omituiselta. Nyt opintojeni aikana olen tunnistanut tuon tuoksun lumppupaperin hajuksi. Ruokalarakennuksessa (Ervin suunnittelema paviljonki) tuoksui mielestäni aina valkokastike ja veriletut. Mutta se näistä muistelmista.
Pitkän siiven (rakennusvaihe 2) pääty, jossa "talvipuutarha".
Oikealla fysiikan ja kemian luokka, jossa opin, että
koeputkessa tehtyä ammoniakkia ei kannata haistaa kovin
varomattomasti, varsinkin, jos on nuuhkaisijoista
 ensimmäinen. Kuva: TJ
Kiiruun koulun kolmiomallinen kattoikkunarivistö,
luokkien ikkunat sivuilla. Kuva: TJ

Somero-lehdessä käytiin tosiaan kiivas keskustelu. Rakennuksen puolustajat vetosivat vanhoihin muistoihin ja rakennuksen kiistattomaan kulttuurihistorialliseen arvoon. Vastustajat vetosivat useimmiten ihmisten terveyteen ja milloin mihinkin. Vaihtoehdot olivat täydellinen remontti tai purku ja uuden rakentaminen. Haastattelin asiasta vastaavaa kaupungin virkamiestä. Hän tunnustautui lehtihaastattelussa Ervin arkkitehtuurin ihailijaksi mutta silti hän oli kiivaimpia purkamisen puolestapuhujia. Ei hän oikeastaan muutakaan voinut virkansa puolesta tehdä. Toinen Ervin koulurakennus, Laurin koulu Salossa remontoitiin muutamaa vuotta ennen tätä Someron tapausta perusteellisesti ja kuitenkin purettiin jo ennen kuin Someron yhteiskoulu. Remontti ei olisi taannut ongelmien poistumista. Lisäksi rakennukseen ei enää mahtunut nykyaikaista talotekniikkaa ja se oli muutenkin liian pieni. Olen sitä mieltä, että kaupungin ratkaisu oli oikea.


Luokka pitkässä siivessä, ikkunat joelle päin. Kuva: TJ

Sen sijaan lehtikirjoittelu noudatti vähemmän rationaalista linjaa. Niitä tahoja, jotka halusivat puolustaa kulttuuriarvoja ja kirjoittivat rakennuksen puolesta lehteen ja niitä, jotka tekivät kaupungin purkusuunnitelmista valituksen ja näin hidastivat prosessia, vastaan hyökättiin mauttomasti lehden mielipidekirjoituksissa. Heitä vaadittiin mm. pyytämään julkisesti anteeksi, kun olivat tehneet valituksen kaupungin suunitelmista. Eikö Somerolla olisi saanut olla asiasta kuin yksi mielipide? Toiset yrittivät puolustaa kulttuuriarvoja ja saivat lehden palstoilla kimppuunsa vastustajat vaahto suupielissä. Facebookissakin oli ryhmä Kiiruun koulun purkamisen puolesta, siinä oli muistaakseni jopa 1500 jäsentä. Muistan eräänkin henkilön kirjoituksessaan uhanneen, että hän menisi itse paikan päälle vahtimaan purkutöitä, ettei vain yhtäkään kiveä jätettäisi muistoksi. Mielestäni tuo juuri kertoo siitä vihasta, jonka rakennus yhtäkkiä sai osakseen. Niin vihattua rakennusta en ole tavannut aiemmin kuin Kiiruun koulu Somerolla oli. Ja miksi se olikaan niin vihattu? Se on selvää, että ketään ei voi pakottaa koulutyöhön homeiseen rakennukseen. Terveys on aina ykkönen. Mutta keskustelu lähti ns. lapasesta jossain vaiheessa ja muuttui mustavalkoiseksi. Viha rakennusta kohtaan kasvoi ja lopulta mikään ei olisi enää kääntänyt ns. yleistä mielipidettä. Ervin rakennuksen loppu oli tullut.
Erville yksinkertainen oli kaunista. Vanhan osan (1954) pääty. Kuva: TJ

Pitkän siiven pääty (1957). Niin yksinkertaista ja niin kaunista. Vai onko?
Ikkunoiden takana "talvipuutarha". Kuva: TJ
Somero on viimeistään 1990-luvun alusta alkaen ollut "kulttuuripitäjä". Kaupungin omia poikia, Karjalan evakkoa Unto Monosta ja Helsinkiin muuttanutta Rauli Somerjokea nostetaan virallisesti kaupungin taholta ja yksityisesti eri yhdistysten voimin jatkuvasti kultajalustalle. Itse kyllästyin tuohon "hypetykseen" totaalisesti jo 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen se on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä. Mutta se on myös ymmärrettävää, sillä Somerolla ei ole mitään muutakaan. Jos ei tätä "kulttuuria" olisi, jäljelle jäisi vain maatalous. Mutta se ei ole seksikästä. Siksi kaupungin slogan on tänään "Maalle, meidän landelle". Tätä "kulttuurikaupunki"-statusta vasten tuntuu kovin erikoiselta, että Ervin yhteiskoulu sai niin kylmää kyytiä. Vai onko niin, ettei arkkitehtuuri ole seksikästä mutta populaarimusiikki on? Remontoituun Kiiruun kouluun olisi voinut vaikka perustaa modernin taiteen museon. Siinä olisi ollut hieno ympäristö siihen tarkoitukseen. Mielestäni uutta koulua ei olisi välttämättä ollut pakko rakentaa juuri samalle tontille. Toki restaurointi olisi pitänyt toteuttaa niin, että vain terveimmät osat eli juuri ne Ervin suunnittelemat vuosina 1954 ja 1957 valmistuneet osat, olisi korjattu ja muut osat purettu. Korjaus olisi tarvittaessa pitänyt toteuttaa aina tukirakenteisiin asti, eli riisua kaikki pintamateriaali pois. Mutta se olisi ollut liian kallista. Eikä sellaista kai kukaan edes harkinnut tai tullut ajatelleeksi.

Tutkimukseni tulos oli masentava. Moderni rakennus hyväksytään kulttuuriperinnöksi vain, jos se toimii moitteettomasti hyötykäytössä eikä aiheuta ylimääräisiä ylläpito- tai remonttikustannuksia. Jos taas ei, siitä ei saa muodostua mitään kustannuksia.


Aarne Ervin suunnitteleman Someron yhteiskoulun aika
täyttyi. Kuva: TJ
Mitä mieltä sitten itse olen? Totta puhuen, Ervin arkkitehtuuri on hyvin käytännönläheistä. "Form follows function". Minun on edelleen vaikea muodostaa kantaa siihen, oliko Kiiruun koulu kaunis vai ruma. Ehkä se oli molempia. Näissä kuvissa, jotka tähän valitsin, on paljon kauneutta. Mutta en minä sitä kouluaikana nähnyt. Eikä se remontin tarpeessa olleen rakennuksen surullisilta seiniltäkään minulle välittynyt, kun kuvausretkellä kävin. 

Muistoja rakennukseen liittyy tuhansilla somerolaisilla ja niin pitääkin. Mutta kaikki muistot eivät ole hyviä. Itse olen joskus nähnyt ko. rakennuksesta painajaisia: Mm. poikien kolkko vessa, jossa ei koskaan ollut saippuaa niiden kuuden vuoden aikana, jotka rakennuksessa vietin, on edelleen silloin tällöin unissani. Kai kyseessä on seiskaluokalta jäänyt pelko siitä, että uudet oppilaat saavat "kasteen" niin, että pää laitetaan vessanpönttöön. Tätä kohtaloa en kokenut, mutta ei se vessa kivakaan paikka ollut. 




Mitä kauneuteen tulee, riippuu kauneuskäsityksemme myös asenteestamme. Asenteisiin taas vaikuttavat omat kokemukset ja yleinen mielipide. Ja kukapa nyt koulurakennustaan kauniina pitäisi, kouluun kun liittyy aina pakko ja sitä kautta enemmän tai vähemmän negatiivisuutta.


Rakennus väritti omaa nuoruuttani aika lailla, tosin koulunkäynti olisi ollut samanlaista siihen aikaan rakennuksessa kuin rakennuksessa. Kyllä Kiiruun koulussa ihan hyvä oli koulua käydä. Tuskin tätä kukaan ikätovereistanikaan kiistää. Nyt rakennuksen paikalla on uusi uljas Kiiruun koulu. Kauan se kesti ennen kuin puretun koulun tontille alettiin edes rakentaa, mutta luulisin oppilaiden piakkoin pääsevän uuteen kouluun. Saa sitten nähdä, kuinka kauan he siellä voivat opiskella. Kannattaisiko parakit jättää odottamaan seuraavia sisäilmaongelmia? Eihän nykyään osata enää rakentaa.

tiistai 15. elokuuta 2017

Jaakko Liukkosen Matkani-näyttely Haminan Ruutikellarissa

Viikko sitten tein retken Suomen toiselle laidalle, Haminaan. Olisin voinut käyttää Postinkin palveluja asiani toimittamiseen, mutta jos haluaa varmistua lähetyksen perille menemisestä olisi lähetys pitänyt vakuuttaa. Se taas olisi maksanut vähintään saman kuin mitä nyt maksoin meno-paluubussilipuista: 11 euroa. Varhainen lintu madon nappaa, vai mitenkä se olikaan. Kiitos linja-autoliikenteessä joillakin reiteillä vallitsevan hintasodan. Yhtä kaikki, päätin lähteä siis itse matkaan, matkustus kun on niin kivaa. Yhdeksän tunnin istuminen linja-autossa yhden päivän aikana kysyy tosin kuntoa. Mutta matkustamisen välissä ehdin käväistä Haminan kaupunginmuseossa ja kauppiaantalomuseossa sekä tutustua kaupungin Hesburgeriin. Molemmat museot olivat pieniä kotimuseon tyyppisiä paikkoja, joihin minulta meni puoli tuntia yhteensä. Silti ne olivat näkemisen arvoisia. Kaupunginmuseosta jäi mieleen parhaiten se pieni kammari, jossa Katariina Suuri ja Kustaa III kerran tapasivat ja puivat valtakuntiensa asioita vuonna 1783. Pieni vaatimaton kammari eikä edes alkuperäisessä asussaan, mutta silti täynnä historian havinaa. Piipahdin myös todella ihanassa Huovilan kahvilassa Raatihuoneentorilla. Pitkään aikaan en olekaan niin tunnelmallista kahvilaa kokenut.

Haminan Ruutikellari. Kuva: TJ
Matkani tarkoitus oli kuitenkin tavata graafikko ja kuvataiteilija Jaakko Liukkonen. 70-vuotisjuhlavuottaan viettävä taiteilija oli koonnut Haminan Ruutikellariin näyttelyn, joka oli läpileikkaus hänen taiteilijanuraltaan. Graafikkona ja taittajana työskennellyt mies on harrastanut kuvataidetta koko ikänsä. Näyttelyssä oli sekä veistoksia, pastellitöitä että grafiikkaa. Ruutikellari näyttelytilana oli oivallinen ja siellä oli samanlaiset punatiiliset seinät kuin Someron kivimakasiinissa (vrt. aiempi tekstini). Tiiliseinät häiritsevät joitakin töitä mutta toisia ne taas tukevat. Joka tapauksessa punatiili on taustana luonnollisempi kuin vitivalkoinen perinteinen näyttelyseinä.
Jaakko Liukkonen: Ossi Sakarinpoika Kannisto,
poltettu savi, 2015. Kuva: TJ

Valitsin tähän pari veistosta, joista ensimmäinen on nimeltään Ossi Sakarinpoika Kannosto vuodelta 2015 (muistaakseni kuvanveistäjä Erkki Kannoston lapsenlapsi). Materiaalina on poltettu savi, joka on rosoista. Toteutus muistuttaa modernia 1900-luvun alkupuolen kuvanveistoa. Teoksen voi hyvin kuvitella läheisesti muistuttavan malliaan. Veistos on ilmeikäs ja eloisa, tietynlaista sisäistä energiaa uhkuva. Teoksen tärkein elementti tuntuu olevan syvät silmät, jotka luovat harmonisen kontrastin suhteellisen esiintyöntyvälle leualle ja suulle sekä hauskasti päälaelle sommitellulle kuohkealle tukalle. Valaistus palvelee tässä tapauksessa hyvin korostaen veistosten kolmiulotteisuutta. Kymen Sanomien jutussa Liukkonen kertookin juuri kiinnostuksen kolmiulotteiseen esittämiseen olevan syy hänen kuvanveistoharrastukseensa. Mallin sisäisen energian ja olemuksen ilmaiseminen tuntuu olevan ominaista Liukkosen veistotaiteelle.

Jaakko Liukkonen: Jaska 40v., betoni, 2017. Kuva: TJ





Toinen veistos on Jaska 40 v., joka on omakuva 30 vuotta sitten otetun valokuvan mukaan. Teoksen materiaalina on betoni, joka on värjätty pronssin väriseksi. Pronssia se ei kuitenkaan muistuta kuin väriltään, kipsi tulee ensimmäiseksi mieleen niin hyvin betonille ominainen karkeus on pois siloiteltu. Liukkonen on saanut betoniin näkyviin hyvin mm. uurteet ihossa silmien ympärillä. Myös kulmakarvat on onnistuttu esittämään yksityiskohtaisesti. Materiaalin tuntemus näkyy hyvin tässä työssä. Tämä teos on ilmaisultaan varsin perinteinen viitaten 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun pohjoismaiseen kuvanveistoperinteeseen. Taiteilija on hienosti onnistunut tässä työssä vangitsemaan jotakin itsestään betoniin. Veistoksista tämä on mielestäni selvästi näyttelyn paras työ. Kasvojen ilme ja silmien samalla keskittynyt mutta unelias katse luovat sisäänpäinkääntyneen, rauhallisen ja lämpimän tunnelman. Tunteen ja hetken vangitseminen on tämän työn suurin ansio ja uskon sen olevan ilmaisuvoimaltaan jopa parempi kuin tuo vanha valokuva. Eikö se kerro jotakin onnistumisesta ja taiteilijan kyvystä?

Jaakko Liukkonen: Daemon retkottaa rennosti, pastelli, 2013. Kuva: TJ
Daemon retkottaa rennosti vuodelta 2013 on yksi näyttelyn monista alastonmalleja esittävistä pastelleista. Tämä työ on jo sinänsäkin virkistävä, että tavallisesti alastonmallit ovat aina naisia. Liukkosen näyttelyssä on molempia. Toinen valitsemani pastelli on Istumassa vuodelta 2010, joka kuvaa nuorta alastonta naista istumassa. Molemmat työt ovat pehmeitä ja herkkiä, osin tekniikastakin johtuen. Lisäksi niissä on tiettyä luonnosmaisuutta. Miesmallia esittävä työ on väreiltään täyteläisempi ja lämpimämpi. Nuoren naisen ollessa istuessaan aika jäykkä (en epäile sitä, etteikö malli tosiaan olisi asetettu näin jäykkään asentoon) on Daemon täydellinen vastakohta, hyvinkin rento, kuten rennosti valittu teoksen nimikin kertoo. Kumpikin on hyvä alastontutkielma ja molemmista huomaa, että vahva ääriviiva on Liukkoselle keskeinen ilmaisun väline.

Jaakko Liukkonen: Istumassa, pastelli, 2010. Kuva: TJ

Jaakko Liukkonen: Tohtori hoitaa ruttoa, linoleumileikkaus,
2016. Kuva: TJ
Grafiikasta otin mukaan teoksen Tohtori hoitaa ruttoa vuodelta 2016. Linoleumileikkaus kuvaa hattupäistä varislintua, jolla on pitkä musta palttoo päällä ja kädessä iso jakoavain. Puupiirrostakin vahvasti muistuttavassa työssä Liukkonen käyttää vain kolmea väriä, mustaa, oranssi ja valkoista. Juuri oranssin ja mustan kontrasti tekee työstä silmäänpistävän ja ilmaisultaan vahvan. Silmää miellyttävä, humoristinenkin pienikokoinen työ ei aukene sisällöltään katsojalle eli vaatii siis tulkintaa. Itse en siihen nyt kuitenkaan lähde, mutta oletan aiheen juurien löytyvän Liukkosen kirjoittamista ja kuvittamista lastenkirjoista, mm. Suomen kansan eläintarinoista.


Liukkosen näyttely oli oikeastaan aika laaja katsaus hänen taiteeseensa vuosien varrelta. Suurin osa töistä oli uusia tai suhteellisen hiljattain tehtyjä mutta mukana oli joitakin töitä uran alkuvaiheiltakin. Näyttely on avoinna Haminan Ruutikellarissa 31.8. asti.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Taidekappeli ja kysymys pyhästä tilasta

Matti Sanaksenaho: Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli Turussa. Kuva: TJ
Syrjässä kaupungin vilinästä, piilossa katseilta Turun Hirvensalossa sijaitsee eräs merkittävimmistä nykyarkkitehtuurin saavutuksista Suomessa, Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Taidekappeli näkyy oikeastaan vain, kun saapuu Meri-Karinan parkkipaikalle. Siinä se seisoo, jylhänä mäellä. Ensikohtaaminen rakennuksen kanssa voi olla hämmentävä, ellei tiedä, mistä on kysymys. Mäen harjalla seisoo tummanvihreä pitkänomainen rakennus, joka on kapea ja korkea. Seiniä ei ole, on vain pelkkää harjakattoa maasta huipulle. Tai sitten on pelkkää seinää, eikä kattoa ollenkaan. Niin tai näin, rakennus sai Vuoden Katto-palkinnon vuonna 2005. Kaipa kyseessä sitten on katto. Mutta vielä ensivaikutelmasta. Star Wars-elokuvissa saattaisi olla tämän muotoisia rakennuksia avaruusalusten talleina. Kuin toisesta maailmasta se on. Helluntaina vuonna 2005 vihitty rakennus on niittänyt mainetta kansainvälisesti ja saanut mm. vuonna 2007 merkittävän italialaisen Barbara Cappochin-arkkitehtuuripalkinnon.

Alun perin kuparilevyistä tehty katto oli luonnollisesti kuparinvärinen, mutta ajatuksena oli, että se ajan myötä hapettuisi ympäristöön hyvin istuvaksi tummanvihreäksi. Ja niin siinä kävi. Kun kappeliin astuu sisään, eteen aukeaa juhlava, pitkä ja kapea sali, nenään tulvii puun tuoksu. Vaaleaa puuta (suomalaista mäntyä) kauttaaltaan olevat sisätilat ovat yllättävän valoisat, vaikka ikkunoita on vain molemmissa päissä. Tukikaaret rytmittävät tilaa, katse osuu vastakkaiseen seinään, jossa sijaitsee pelkistetty alttari, sekin mäntyä. Ulkoa vaatimaton, sisältä juhlava, kuulin vierailijoiden sanovan.

Taidekappelin isän, taiteilija ja pappi Hannu Konolan ajatus kappelista oli "sakraalitila, jossa kaikilla taiteen keinoilla sanaa ja sakramentteja unohtamatta pyritään herättämään toivo kappelissa kävijän sieluun." Tavoite oli toteuttaa pyhä tila, jossa valo olisi keskeisessä asemassa. Alttaripäätyyn Konola itse suunnitteli ja toteutti lattiasta katonharjaan ulottuvat lasiteokset Passio ja Jubilate. Ne on sijoitettu etuosan ikkunoiden eteen ja ulkoa tuleva valo siivilöityy tasaisesti niiden läpi kappelitilaan valaisten koko rakennuksen etuosan. Rosoinen lasipinta estää myös näkyvyyden kappelista ulos rauhoittaen tilan hiljentymiseen ja mietiskelyyn, "pyhäksi tilaksi".

Hannu Konola: Passio-lasireliefi, yksityiskohta. Kuva: TJ

Kappelin on tarkoitus muistuttaa joko kalaa tai ylösalaisin olevaa venettä. Mielestäni jälkimmäinen on osuvampi mielikuva, etenkin kun rakennukseen astuu sisälle. Taidekappelin tunnus on Ikthys kala. Se viittaa aikaan, jolloin idän ja lännen kirkot olivat vielä yhtä. Kala on muinainen kristittyjen tunnus ja käytössä vieläkin. Ekumeniaan rakennuksen liittää myös mielikuva veneestä, sillä vene on ekumenian tunnus. Matkalla ylös mäkeä kappelin ovelle vierailija ohittaa taiteilija Achim Kühnin veneaiheisen veistoksen Wohin treiben wir (Minne mennään?). Kühnin vene soutajineen tuo mieleen aivan ensimmäiseksi egyptiläisen mytologian Akenin, joka kuljetti sieluja Kuolleiden maahan papyrusveneellä tai kreikkalaisen mytologian Charonin, joka vie juuri kuolleiden sieluja veneellä Styx-virran yli. Mutta kai Kühn kuvaa kuitenkin ekumeniaa, vai kuvaako?

Achim Kühn: Wohin treiben wir?, 2006, pronssi. Kuva: TJ

Taidekappeli, sisäkuva. Kuva: TJ
Taidekappeli on avoinna ympäri vuoden ja siellä järjestetään jatkuvasti vaihtuvia taidenäyttelyitä sekä erilaisia konsertteja. Kappeli on vihitty kirkkotilaksi. Siellä pidetään monia häitä, kastetilaisuuksia sekä siunaustilaisuuksia. Ekumeenisena tilana se on avoin kaikille kristityille, mutta myös tunnustuksettomat voivat tuntea sen miellyttäväksi, sillä valo ja luonto ovat pääosassa tässä hiljaisessa tilassa. Symboleja on vain kaksi: vaatimaton, pelkistetty risti alttarin vieressä sekä ortodoksinen Kazanin Jumalanäitiä esittävä ikoni alttarin toisella puolella. Kumpikin symboli on tarvittaessa siirrettävissä syrjään.

Mieltäni alkoi vaivata kysymys "pyhästä tilasta", kun tutustuin Taidekappeliin. Mikä on pyhä tila? Kysytäänpä näin: mikä on kirkkorakennus? Määrittelisin sen näin: se on jumalanpalvelustoimintaa varten vihitty (eli siis pyhitetty) rakennus, jota säätelee Kirkkolaki. Siellä ei siis voi tehdä mitä tahansa. Siksi kirkossa ei yleensä sovi tanssia (pois lukien ylistystanssi, rukoustanssi ja vastaavat). Siellä ei sovi soittaa HIMiä tai Black Sabbathia, eikä Säkkijärven polkkaakaan. Kirkko on paikka, jossa ihminen ylistää Jumalaa. Se on paikka rukoukselle, sakramenteille ja Jumalan kohtaamiselle. Puhutaan "Herran huoneesta". Miehet ottavat lakin päästään (ja naisten tulisi peittää päänsä, Paavalin mukaan, 1 Kor. 11:1-16). Asuuko Jumala kirkossa? Onko Jumala enemmän läsnä kirkossa kuin vaikkapa meillä kotona? Onko kirkko parempi paikka rukoukselle kuin esim. linja-auto tai koulun pulpetti? Vastaus kaikkiin kysymyksiin on ei. Apostolien teoista voimme lukea (Ap.t. 17:24-25), että Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Vihkimisellä tai "pyhittämisellä" ei siis voi muuttaa tilaa Jumalan silmissä pyhemmäksi.
Taidekappeli, eteinen. Kuva: TJ

Mikä siis on "pyhä tila"? Se on ihmisen ihmiselle tekemä paikka, jossa hän palvelee Jumalaa. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Pitää kuitenkin muistaa, että tilan pyhyys on vain ihmisen luomaa eli näennäistä. Itse tehty maja metsässä on tilana periaatteessa yhtä pyhä kuin goottilaisen arkkitehtuurin hienoimmat katedraalit Ranskassa. Nehän pyrittiin tekemään tiloiksi, joissa keskiajan ihminen olisi tuntenut olevansa vähintään Taivaan esikartanossa. Tavoitteena oli kirkossakävijä, joka haukkoo ihastuksesta henkeään ja toisaalta samalla "tuntee" Jumalan suuruuden valtavan korkeassa, pitkässä, leveässä ja yltäkylläisesti koristellussa kirkkosalissa. Ajatus "pyhästä tilasta" tulee oikeastaan jo antiikin Kreikasta ellei vielä varhaisemmilta ajoilta Kaksoisvirtain maasta tai Egyptistä. Kreikassa temppeliä tai uhripaikkaa ympäröi aita tai aidankaltainen rakennelma, joka rajasi pyhän alueen (temenos) muusta alueesta. Tämän aidan rajaamalle alueelle ei sopinut tulla puhdistautumattomana. Tarve rajata "pyhälle" oma tila on periytynyt nykyihmiselle antiikin ajoista asti.

Turun tuomiokirkko on "pyhä tila". Taidekappeli on "pyhä tila". Molemmat tunnelmallaan ja olemuksellaan auttavat ihmistä pysähtymään arjessa, hiljentymään, istumaan ja rauhoittumaan. Etenkin tuomiokirkossa kristillinen symboliikka ja historian patina jokaisessa ympäröivässä tiiliskivessä houkuttavat hiljentymään. Taidekappelissa saman saa aikaan luonnon rauhaa henkivä rakennus sekä valo ja hiljaisuus. Kumpikaan ei ole toistaan "pyhempi". Määrittelisin käsitteen "pyhä tila" sellaiseksi, mihin ihminen voi paeta kiireen keskeltä ja pysähtyä hetkeksi. Tila tarjoaa kaikin puolin mahdollisuuden rauhoittumiseen, arkkitehtuurin ollessa toki keskeisessä osassa kuten Taidekappelissa. "Pyhään tilaan" liittyy myös hiljaisuus ja fyysinen rauha, eli että kukaan ei tule häiritsemään. Kreikkalaisessa pyhäkössakin oli tämä fyysisen koskemattomuuden elementti. Lainsuojattomat saattoivat paeta pyhäköihin, jossa heitä ei esivalta lain mukaan saanut häiritä. Uskoville "pyhä tila" tarjoaa arjesta ja ympäristöstä eristetyn paikan hengelliselle hiljentymiselle, rukoukselle. Se, joka ei usko, voi kerätä siellä henkistä rauhaa ja tasapainoa.

Taidekappeli on kokonaistaideteos, rakennuksena arkkitehti Matti Sanaksenahon aikaansaannos, ideana Hannu Konolan luomus. Mielestäni ajatus taiteiden ja uskonnon yhdistämisestä samassa rakennuksessa tuntuu persoonalliselta. Tarkemmin ajatellen molemmissa on kysymys henkisyydestä, tai hengellisyydestä. Jumala on taiteenkin takana.

Toni Jakala


Lähteet: Krapinoja, Kyllikki (toim.), IKTHYS, Pyhä, kaunis kala, Turku 2008.

tiistai 1. elokuuta 2017

Generation 2017 Helsingissä

Piti käydä Helsingissä tässä eräänä päivänä. Sattui olemaan maanantai, mutta onneksi Amos Andersonin taidemuseo oli auki. Kolmen tunnin odotusaika ennen Turun-bussin lähtöä kului siellä rattoisasti. Varsinaisesti menin katsomaan Perustajan aarteet-näyttelyä ylemmissä kerroksissa, mutta tutustuin sen jälkeen myös alakerran Generation 2017-näyttelyyn, joka esittelee nuoria, nousevia taiteilijoita. Suhtauduin näyttelyyn aluksi varauksella, sillä ajattelin esillä olevien teosten olevan jotain lukion kuvaamataidon kerhon tuotoksia. Kaikki kunnia niille, mutta yllätyin positiivisesti, sillä näyttely esittelikin täysiveristä nykytaidetta. Juuri mistään ei huomannut, että osa taiteilijoista ei ollut vielä edes täysi-ikäisiä, aihevalinnoista korkeintaan.

Oona Autio: Tilkkutäkki (2016-2017, villalanka). Kuva: TJ
Aloitan tekstiilitaiteesta. Oona Aution (s. 2002) Tilkkutäkki on juuri sitä, mitä nimi sanoo. Tosin hän on virkannut tai kutonut villalangasta eri muotoisia ja eri värisiä tilkkuja. Nämä hän on ommellut kiinni toisiinsa ja lopputuloksena on suorakaiteen muotoinen, rönsyreunainen tilkkutäkki. Aivan yksi yhteen tilkut eivät ole, täkkiin jää tilkkujen väliin pieniä rakoja. Joidenkin tilkkujen kohdalla tuntuu, että niitä on vähän väkivalloin venytetty muotoonsa. Toisaalta, tämä tuo pientä sisäistä jännitettä teokseen. Suurimmat värikontrastit tilkkujen välillä on ylä- ja alapäässä. Nämä ovat myös sävyiltään tummimmat osat teoksessa. Silmään hyppää keskellä työtä sininen "kärkikolmio" ja hieman ylempänä oleva valkoinen kukka tummansinisin reunoin. Tällainen teos tarjoaa monennäköisiä kuvioita katsojalle, tosin luulen kaikkien näkevän siinä eri asioita. Minä näen alaosassa nukkuvan ketun sekä tukaanin nokan. Kokonaisuus synnyttää mielleyhtymän Pikku Kakkosen "tunnariin". Mitä sinä näet tässä kuvassa?

Kierros jatkuu. Tekstiiliteoksiin voisi laskea myös Säde Rinteen (s. 1996) kahdeksan pyöreän valkoiselle puuvillakankaalle kirjotun kuvan muodostaman teossarjan Kiima. Kuvat ovat häpeilemättömän pornograafisia ja toistavat aikuisten elokuvista ja lehdistä tuttua kuvastoa. Rinteen työ on selvästi provokatiivinen ja kyselee, missä menee hyvän maun raja taiteessa. Jos aikuisviihde ei kuulu hyvän maun piiriin, kuuluuko taide, joka eri tekniikalla (tässä kirjonta) toistaa samaa kuvastoa? Taiteessa voi ja pitääkin saada ilmaista mitä tahansa, kunhan se ei... niin mitä ei? Loukkaa ketään? Ei, sillä esim. uskovia kristittyjä on loukattu taiteessa luvallisesti viimeistään 1960-luvulta lähtien. Onko taiteella rajoja? Jaa-a. Nykytaide koettelee rajoja ja ravistelee katsojia ja aina hieman perässä laahaavaa "virallista" taide-elämää. Ehkä nykytaiteen kuuluukin hiukan järkyttää tasapainoa? Valitettavasti en voi nyt liittää kuvaa Rinteen teoksesta tähän. Ymmärrätte varmaan.

Sitten on performanssin vuoro. Emma Sarpaniemen (s.1993) videoteos (dokumentaatio performanssista) Self-studies 002 avautuu katsojalle yhtä heikosti kuin aiemmassa postauksessa mainittu Antti Laitisen Marionette. Taiteilija tekee mustassa jumppa-asussa kerta toisensa jälkeen plién (balettiliikkeen) mustaa taustaverhoa vasten. Teos ei sisällä mitään muuta.

Aiemmin pohdin performanssia taidemuotona. Sitä, että se on niistä kaikkein vapain. Eikä siinä tarvitse olla edes ideaa. Millään muulla tavalla en osaa Sarpaniemen performanssia selittää. Näyttelyssä oli eräs toinenkin performanssi, joka toistettiin kerran päivässä tietyllä kellonlyömällä. Siinä taiteilija istui pienen pöydän ääressä ja joi lasin vettä. Tätä teosta en nähnyt enkä muista taiteilijan nimeäkään, mutta yhtä "vapaata taidetta" se on kuin Sarpaniemenkin työ. Taiteen vapaus ei toki tee performanssitaiteesta muita muotoja huonompaa. Omalla tavallaan sen rajaton vapaus viehättää.

Minttu Pyykkönen: Fallen Angels (2014-2017, sekatekniikka). Kuva: TJ
Perinteisempää taidetta edustaa Minttu Pyykkönen (s. 1995). Fallen Angels on seinälle teipattujen piirrosten sarja. Kauniissa piirroskuvissa on nuorten ihmisten kasvoja ja käsiä, mutta mukana on myös mm. jänis. Teemana näyttäisi olevan nuoruus. Miksi sitten tuollainen nimi? Kukaan näistä piirrosten hahmoista ei näytä kärsivältä tai "langenneelta". Mitä taiteilija haluaa sanoa? Kenties teos kuvaa lapsuuden loppua ja edessä siintävää aikuisuutta? Joka tapauksessa herkkiä piirroksia ja vesiväritöitä tämä teos sisältää.


Minttu Pyykkönen: Fallen Angels (2014-2017, sekatekniikka.). Yksityiskohta. Kuva: TJ

Teoksen nimeämisen "pakkoa" on kritisoinut esim. Jacob Hashimoto nimeämällä abstrakteja teoksiaan hyvin yksityiskohtaisesti ja mielikuvituksellisesti. Voisihan Pyykkösen teoksen nimi olla myös vaikkapa se tavallinen "Untitled". Luulen tässä tapauksessa nimivalinnan kuitenkin antavan katsojalle lukuavaimen. Luet teoksen nimen ja ping, se vaikuttaa peruuttamattomasti siihen, miten koet teoksen. Nämä nuoret kasvot on pakko nähdä tavalla tai toisella uhreina tai elämän loukkaamina, kenties oman toimintansa kautta. Vai onko kenties niin, että nämä hahmot ovatkin niin hyviä ja viattomia ihmisiä, että ovat kuin taivaasta pudonneet enkelit? Ilman viittauksia syntiin? Nuoret ihmiset. Elämä edessä. Mutta voiko kukaan elää elämäänsä täysin puhtoisena? Ei ole synnitöntä ihmistä. Jokainen lankeaa. Mutta jos teos luetaan tällä tavalla, mitä tekee joukossa jänis?

Sitten vielä yksi teos. Nimittäin Henriikka Harisen (s. 1993) "ready-made" Love extinguisher. Seinällä on oikea punainen jauhesammutin, jonka kyljessä lukee "In case of love at first sight". Tämä työ puhuu itse puolestaan. Se, mikä siinä minua kiinnostaa on se, että nykytaidenäyttelyssä ei aina tiedä, mikä on taidetta ja mikä ei. Kun on oikein keskittynyt näyttelyyn pysähtyy sellaistenkin esineiden edessä, jotka ovat jotain muuta kuin taidetta. Kuten jauhesammuttimien tai kosteusmittareiden. Tosin ollakseen taide-esine pitää tällainen "ready-made" irrottaa alkuperäisestä ympäristöstään. Näin teki esim. dadaisti Marcel Duchamp vuonna 1917 tuodessaan posliinisen pisuaarin taidenäyttelyyn ja nimeämällä sen suihkulähteeksi (Fountain). Siinä mielessä Harisen Love extinguisher on vaikeasti määriteltävä taideteos. Sen lähistöllä nimittäin on "oikea" jauhesammutin. Ravistellaanko tässäkin totutun rajoja?


Henriikka Harinen: Love extinguisher (2016, 10 kg palosammutin, akryylimaali ja lakka). Kuva: TJ


Presto käsisammutin. (Tämä ei ole taideteos). Kuva: TJ

Generation 2017-näyttely sisältää lukuisia muitakin kiintoisia teoksia. Näyttely on avoinna 3.9.2017 asti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä.


TJ