Pekka Leppälän "Kesäkattaus" Someron Svenssonilla

Olen tuntenut Pekka Leppälän jo 1990-luvun alusta lähtien. Lapsuuteni ja nuoruuteni Somerolla hän antoi soittotunteja pianon- ja sähköurkujen soitossa Säästöpankin alakerrassa sijaitsevassa pienessä kellarihuoneessa. Usein saapuessani tunnille Pekka soitteli pianoa minua odottaessaan. Ja miten hän soittikaan. Kevyesti, sujuvasti hän taikoi sävelmät soittimestaan.

Kului vähintään kaksikymmentä vuotta. Nuoruuden haaveet siitä, että musiikista olisi tullut ammattini muuttuivat monen mutkan kautta toteutuneisiin haaveisiin kuvataiteiden alalla, ei tosin itse taiteen tekijänä vaan sen tutkijana. Sain päähäni ajatuksen, että pyytäisin Pekkaa soittamaan muutama vuosi sitten tanssituissa häissämme. Pekka tuli mielellään. Mies oli pysynyt samanlaisena, minä olin muuttunut ujosta pojasta aikamieheksi. Mutta arvostus ei ollut kadonnut mihinkään, päin vastoin vahvistunut. Pekka otti myös viralliset hääkuvamme, sillä valokuvaus – etenkin luontokuvaus – on yksi hänen taiteenlajeistaan.

Pekka Leppälä: Telkkäkoiras, 2011. Vesiväri. Kuva: TJ

Nyt tänä kesänä vierailin vaimoni kanssa Somerolla Svenssonin torpassa. Se on seurakunnan lähimmäispalvelukeskus, jossa järjestetään mm. diakoniaruokailuja. Siellä on meneillään Pekka Leppälän hyvin pienimuotoinen taidenäyttely. Näytteillä on kahdeksantoista pienikokoista maalausta. Niin, maalaustaide on se, josta Pekka ehkä parhaiten tunnetaan. Hänen tyylinsä on lähinnä fotorealismi. Pikkutarkka viiva on oikeastaan se hänen bravuurinsa. Hänen monet maalauksensa kuvaavat lintuja ja luontoaiheiden maalarina Pekka onkin etevimmillään. Tämänkin näyttelyn helmiä ovat tutut linnut, kuten Palokärki vuodelta 2015 ja Telkkäkoiras vuodelta 2011. Maalaukset hän tekee valokuviensa pohjalta. Näissä töissä se, joka minutkin sai tätä kirjoittaessani hämmästymään ja jota en aiemmin tiennyt, on se, että nämä työt ovat akvarelleja. Ensimmäinen mielikuva vesiväritöistä yleensä on hieman suttuinen, "vetinen" niin, että värit ovat vähän levinneet. Mutta Pekan vesivärityöt eivät noudata tätä kaavaa. Hän kertoo näyttelyinfossa noudattavansa von Wrightin veljesten tapaa tehdä vesivärityö kerros kerrokselta niin, että lopputulos on mahdollisimman tarkka. Pekka kirjoittaa olevansa vastarannankiiski. Kun lähes kaikki maalaavat öljyväreillä, hän tekee saman mutta vesiväreillä. Törmäsimme pari-kolme vuotta sitten vähän samankaltaiseen taiteilijaan Ruotsissa, Skärhamnissa sijaitsevassa Nordiska Akvarellmuseetissa. Kävimme katsomassa Lars Lerinin näyttelyn. Hänenkin työnsä olivat suurelta osin hyvin pikkutarkkoja, epävesivärimäisiä, mutta silti akvarelleja. Vesiväri välineenä onkin mitä ilmeisimmin aliarvostettu. Sen ilmaisuvoima on erilainen kuin öljyväreillä, mutta ei vähäisempi. Vesiväri on herkkä ja sillä saadaan aikaan rauhallisia tunnelmakuvia. Lerinkin maalasi lintuja, mutta meille hänen mieleenpainuvimmat työnsä olivat kaupunkimaisemia. Tarkemmin sanoen kerrostalojen profiileita, päivällä ja illalla. Verhot auki, ihmiset sisällä, valot päällä. Lisäksi Lerin liitti töihinsä aina kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.

Pekka Leppälä: Tilhi, 2016. Vesiväri. Kuva: TJ

Vuoden 2016 Tilhi-nimisessä työssä Pekka on sijoittanut linnun talviseen maisemaan, taustaksi on maalattu vanhan ladon tai maalaistalon pääty. Vanha ja ränsistynyt saa tässä työssä toimia ikään kuin kontrastina tilhen pulleanjäykälle olemukselle oksalla, jossa on jäätyneitä pihlajanmarjoja. Tunnelma maalauksessa on jähmettynyt. Ollaan jossain toisessa maailmassa. Tunnistan kyllä tämän maailman. Siihen törmään, kun tulen käymään maalla pitkästä aikaa ja tunnen tarvetta pienelle kävelyretkelle joko metsätielle tai vanhan tappurinmakasiinin nurkille. Siellä aika on seisahtunut. Samalla lapsuuden muistot nousevat väkevinä mieleen. Ehkä Pekkakin törmää joihinkin tunnelmiin menneisyydestään, kun löytää hylätyn ja ränsistyneen mutta kauniin vanhan rakennuksen tai esineen. Monissa hänen töissään nimittäin on tällaisia vanhoja hieman ränsistyneitä tai ruosteisia elementtejä mukana kuten tässä Tilhessä. Kenties nämä ovat sielunmaisemia taiteilijan kotiseuduilta pohjoisesta Suomesta. Tai sitten ne ovat peräisin lounaishämäläiseltä tai varsinaissuomalaiselta maaseudulta, mutta tunnelma niihin on haettu jostakin sielun syövereistä.

Pekka Leppälä: Palokärki, 2015. Vesiväri. Kuva: TJ

Palokärki (2015) on lintumuotokuva ilman tunnelmallista taustaa. Taiteilija on valinnut rauhallisen vaalean peitevärillä (guassi?) taustan, jotta lintu pääsee väriloistossaan parhaiten esiin. Koivunrunko on lähes yhtä keskeisessä roolissa kuin itse lintukin, vaikka selkeästi palokärki on itse "malli". Koivu on "miljöö". Kyseessä on siis miljöömuotokuva linnusta. Sommittelu on tässä työssä oikein kiva. Tumma lintu oikealla luo pystysuoran kuvaelementin, hieman mutkalla oleva vaalea koivunrunko keskellä piirtyy selvänä siniharmaata taivasta vasten ja tuo maalaukseen eloa ja liikettä. Eloisuutta tuovat myös oikealla olevat koivunoksat. Ylä- ja alaosat täydentävät toisiaan, samoin vasen ja oikea puoli. Tämä työ on aseteltu niin, että mieleen tulee vaaka, jonka molemmissa kupeissa on yhtä paljon painoa.

Telkkäkoiraassa (2011) on rauhallinen tunnelma. Lintu näyttäisi lentävän jollakin suojärvellä tai lammella, vaarasta päätellen maisemat ovat Someroa pohjoisemmat. Mietin, pitäisikö linnun lentosuunnasta tehdä tulkintoja? Oikealta vasemmalle. Lentääkö se kohti jotain uutta, tuntematonta? Vai palaako se kotiinsa? Uudessa visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa on teoria, että useimmiten kuvakentän vasemmassa reunassa esitetään "tuttua ja turvallista" kun taas oikea puoli on dynaamisempi ja siellä esitetään tai sieltä saapuu kuvaan jotain uutta ja vierasta. En nyt oleta, että tämä olisi sääntö, jota noudatetaan tiedostamatta. Mutta kyse voi olla myös esim. kätisyydestä. Vasen käsi on oikeakätiselle passiivisempi, oikea taas se, joka tekee. Tätä teoriaa vasten Pekan Telkkäkoiras on matkalla kotiin.

Pekka Leppälä: Asetelma, 2012. Vesiväri. Kuva: TJ

Otan mukaan vielä yhden työn, joka on asetelma ja sellaisena oma taiteenlajinsa. Pekka on sijoittanut pöydälle neuvostoliittolaisen likööripullon ja lasimaljan, jossa on hedelmiä. Minua viehättää tässä työssä toki pieni "nostalgia", mutta erityisesti tuo lasi materiaalina. Eritoten hollantilaisia 1600-luvun mestareita katsellessamme voimme todeta, miten öljyväreillä on mahdollista saada silmää pettävän todellinen illuusio. Pekka toteuttaa saman vesiväreillä. Sen perusteella, mitä tekstissäni aiemmin olen kirjoittanut, en enää väheksy vesivärin kykyä toimia realistisen esittämisen välineenä. Oletan, että juuri kerros kerrokselta työskentelyllä on mahdollisuus aikaansaada näin hienoa jälkeä. Läpinäkyvä materia näkyväksi.

Pekka Leppälän näyttely Kesäkattaus on esillä Somerolla Svenssonin torpassa (Vanhatie 20) 31.8. asti. Svenssonin aukioloaika kannattaa tarkistaa netistä ennen vierailua, http://www.svensson.fi.