Generation 2017 Helsingissä

Piti käydä Helsingissä tässä eräänä päivänä. Sattui olemaan maanantai, mutta onneksi Amos Andersonin taidemuseo oli auki. Kolmen tunnin odotusaika ennen Turun-bussin lähtöä kului siellä rattoisasti. Varsinaisesti menin katsomaan Perustajan aarteet-näyttelyä ylemmissä kerroksissa, mutta tutustuin sen jälkeen myös alakerran Generation 2017-näyttelyyn, joka esittelee nuoria, nousevia taiteilijoita. Suhtauduin näyttelyyn aluksi varauksella, sillä ajattelin esillä olevien teosten olevan jotain lukion kuvaamataidon kerhon tuotoksia. Kaikki kunnia niille, mutta yllätyin positiivisesti, sillä näyttely esittelikin täysiveristä nykytaidetta. Juuri mistään ei huomannut, että osa taiteilijoista ei ollut vielä edes täysi-ikäisiä, aihevalinnoista korkeintaan.

Oona Autio: Tilkkutäkki (2016-2017, villalanka). Kuva: TJ

Aloitan tekstiilitaiteesta. Oona Aution (s. 2002) Tilkkutäkki on juuri sitä, mitä nimi sanoo. Tosin hän on virkannut tai kutonut villalangasta eri muotoisia ja eri värisiä tilkkuja. Nämä hän on ommellut kiinni toisiinsa ja lopputuloksena on suorakaiteen muotoinen, rönsyreunainen tilkkutäkki. Aivan yksi yhteen tilkut eivät ole, täkkiin jää tilkkujen väliin pieniä rakoja. Joidenkin tilkkujen kohdalla tuntuu, että niitä on vähän väkivalloin venytetty muotoonsa. Toisaalta, tämä tuo pientä sisäistä jännitettä teokseen. Suurimmat värikontrastit tilkkujen välillä on ylä- ja alapäässä. Nämä ovat myös sävyiltään tummimmat osat teoksessa. Silmään hyppää keskellä työtä sininen "kärkikolmio" ja hieman ylempänä oleva valkoinen kukka tummansinisin reunoin. Tällainen teos tarjoaa monennäköisiä kuvioita katsojalle, tosin luulen kaikkien näkevän siinä eri asioita. Minä näen alaosassa nukkuvan ketun sekä tukaanin nokan. Kokonaisuus synnyttää mielleyhtymän Pikku Kakkosen "tunnariin". Mitä sinä näet tässä kuvassa?

Kierros jatkuu. Tekstiiliteoksiin voisi laskea myös Säde Rinteen (s. 1996) kahdeksan pyöreän valkoiselle puuvillakankaalle kirjotun kuvan muodostaman teossarjan Kiima. Kuvat ovat häpeilemättömän pornograafisia ja toistavat aikuisten elokuvista ja lehdistä tuttua kuvastoa. Rinteen työ on selvästi provokatiivinen ja kyselee, missä menee hyvän maun raja taiteessa. Jos aikuisviihde ei kuulu hyvän maun piiriin, kuuluuko taide, joka eri tekniikalla (tässä kirjonta) toistaa samaa kuvastoa? Taiteessa voi ja pitääkin saada ilmaista mitä tahansa, kunhan se ei... niin mitä ei? Loukkaa ketään? Ei, sillä esim. uskovia kristittyjä on loukattu taiteessa luvallisesti viimeistään 1960-luvulta lähtien. Onko taiteella rajoja? Jaa-a. Nykytaide koettelee rajoja ja ravistelee katsojia ja aina hieman perässä laahaavaa "virallista" taide-elämää. Ehkä nykytaiteen kuuluukin hiukan järkyttää tasapainoa? Valitettavasti en voi nyt liittää kuvaa Rinteen teoksesta tähän. Ymmärrätte varmaan.

Sitten on performanssin vuoro. Emma Sarpaniemen (s.1993) videoteos (dokumentaatio performanssista) Self-studies 002 avautuu katsojalle yhtä heikosti kuin aiemmassa postauksessa mainittu Antti Laitisen Marionette. Taiteilija tekee mustassa jumppa-asussa kerta toisensa jälkeen plién (balettiliikkeen) mustaa taustaverhoa vasten. Teos ei sisällä mitään muuta.

Aiemmin pohdin performanssia taidemuotona. Sitä, että se on niistä kaikkein vapain. Eikä siinä tarvitse olla edes ideaa. Millään muulla tavalla en osaa Sarpaniemen performanssia selittää. Näyttelyssä oli eräs toinenkin performanssi, joka toistettiin kerran päivässä tietyllä kellonlyömällä. Siinä taiteilija istui pienen pöydän ääressä ja joi lasin vettä. Tätä teosta en nähnyt enkä muista taiteilijan nimeäkään, mutta yhtä "vapaata taidetta" se on kuin Sarpaniemenkin työ. Taiteen vapaus ei toki tee performanssitaiteesta muita muotoja huonompaa. Omalla tavallaan sen rajaton vapaus viehättää.

Minttu Pyykkönen: Fallen Angels (2014-2017, sekatekniikka). Kuva: TJ

Perinteisempää taidetta edustaa Minttu Pyykkönen (s. 1995). Fallen Angels on seinälle teipattujen piirrosten sarja. Kauniissa piirroskuvissa on nuorten ihmisten kasvoja ja käsiä, mutta mukana on myös mm. jänis. Teemana näyttäisi olevan nuoruus. Miksi sitten tuollainen nimi? Kukaan näistä piirrosten hahmoista ei näytä kärsivältä tai "langenneelta". Mitä taiteilija haluaa sanoa? Kenties teos kuvaa lapsuuden loppua ja edessä siintävää aikuisuutta? Joka tapauksessa herkkiä piirroksia ja vesiväritöitä tämä teos sisältää.

Minttu Pyykkönen: Fallen Angels (2014-2017, sekatekniikka.). Yksityiskohta. Kuva: TJ

Teoksen nimeämisen "pakkoa" on kritisoinut esim. Jacob Hashimoto nimeämällä abstrakteja teoksiaan hyvin yksityiskohtaisesti ja mielikuvituksellisesti. Voisihan Pyykkösen teoksen nimi olla myös vaikkapa se tavallinen "Untitled". Luulen tässä tapauksessa nimivalinnan kuitenkin antavan katsojalle lukuavaimen. Luet teoksen nimen ja ping, se vaikuttaa peruuttamattomasti siihen, miten koet teoksen. Nämä nuoret kasvot on pakko nähdä tavalla tai toisella uhreina tai elämän loukkaamina, kenties oman toimintansa kautta. Vai onko kenties niin, että nämä hahmot ovatkin niin hyviä ja viattomia ihmisiä, että ovat kuin taivaasta pudonneet enkelit? Ilman viittauksia syntiin? Nuoret ihmiset. Elämä edessä. Mutta voiko kukaan elää elämäänsä täysin puhtoisena? Ei ole synnitöntä ihmistä. Jokainen lankeaa. Mutta jos teos luetaan tällä tavalla, mitä tekee joukossa jänis?

Sitten vielä yksi teos. Nimittäin Henriikka Harisen (s. 1993) "ready-made" Love extinguisher. Seinällä on oikea punainen jauhesammutin, jonka kyljessä lukee "In case of love at first sight". Tämä työ puhuu itse puolestaan. Se, mikä siinä minua kiinnostaa on se, että nykytaidenäyttelyssä ei aina tiedä, mikä on taidetta ja mikä ei. Kun on oikein keskittynyt näyttelyyn pysähtyy sellaistenkin esineiden edessä, jotka ovat jotain muuta kuin taidetta. Kuten jauhesammuttimien tai kosteusmittareiden. Tosin ollakseen taide-esine pitää tällainen "ready-made" irrottaa alkuperäisestä ympäristöstään. Näin teki esim. dadaisti Marcel Duchamp vuonna 1917 tuodessaan posliinisen pisuaarin taidenäyttelyyn ja nimeämällä sen suihkulähteeksi (Fountain). Siinä mielessä Harisen Love extinguisher on vaikeasti määriteltävä taideteos. Sen lähistöllä nimittäin on "oikea" jauhesammutin. Ravistellaanko tässäkin totutun rajoja?

Henriikka Harinen: Love extinguisher (2016, 10 kg palosammutin, akryylimaali ja lakka). Kuva: TJ

Presto käsisammutin. (Tämä ei ole taideteos). Kuva: TJ

Generation 2017-näyttely sisältää lukuisia muitakin kiintoisia teoksia. Näyttely on avoinna 3.9.2017 asti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä.

TJ