Taidekappeli ja kysymys pyhästä tilasta

Matti Sanaksenaho: Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli Turussa. Kuva: TJ

Syrjässä kaupungin vilinästä, piilossa katseilta Turun Hirvensalossa sijaitsee eräs merkittävimmistä nykyarkkitehtuurin saavutuksista Suomessa, Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Taidekappeli näkyy oikeastaan vain, kun saapuu Meri-Karinan parkkipaikalle. Siinä se seisoo, jylhänä mäellä. Ensikohtaaminen rakennuksen kanssa voi olla hämmentävä, ellei tiedä, mistä on kysymys. Mäen harjalla seisoo tummanvihreä pitkänomainen rakennus, joka on kapea ja korkea. Seiniä ei ole, on vain pelkkää harjakattoa maasta huipulle. Tai sitten on pelkkää seinää, eikä kattoa ollenkaan. Niin tai näin, rakennus sai Vuoden Katto-palkinnon vuonna 2005. Kaipa kyseessä sitten on katto. Mutta vielä ensivaikutelmasta. Star Wars-elokuvissa saattaisi olla tämän muotoisia rakennuksia avaruusalusten talleina. Kuin toisesta maailmasta se on. Helluntaina vuonna 2005 vihitty rakennus on niittänyt mainetta kansainvälisesti ja saanut mm. vuonna 2007 merkittävän italialaisen Barbara Cappochin-arkkitehtuuripalkinnon.

Alun perin kuparilevyistä tehty katto oli luonnollisesti kuparinvärinen, mutta ajatuksena oli, että se ajan myötä hapettuisi ympäristöön hyvin istuvaksi tummanvihreäksi. Ja niin siinä kävi. Kun kappeliin astuu sisään, eteen aukeaa juhlava, pitkä ja kapea sali, nenään tulvii puun tuoksu. Vaaleaa puuta (suomalaista mäntyä) kauttaaltaan olevat sisätilat ovat yllättävän valoisat, vaikka ikkunoita on vain molemmissa päissä. Tukikaaret rytmittävät tilaa, katse osuu vastakkaiseen seinään, jossa sijaitsee pelkistetty alttari, sekin mäntyä. Ulkoa vaatimaton, sisältä juhlava, kuulin vierailijoiden sanovan.

Taidekappelin isän, taiteilija ja pappi Hannu Konolan ajatus kappelista oli "sakraalitila, jossa kaikilla taiteen keinoilla – sanaa ja sakramentteja unohtamatta – pyritään herättämään toivo kappelissa kävijän sieluun." Tavoite oli toteuttaa pyhä tila, jossa valo olisi keskeisessä asemassa. Alttaripäätyyn Konola itse suunnitteli ja toteutti lattiasta katonharjaan ulottuvat lasiteokset Passio ja Jubilate. Ne on sijoitettu etuosan ikkunoiden eteen ja ulkoa tuleva valo siivilöityy tasaisesti niiden läpi kappelitilaan valaisten koko rakennuksen etuosan. Rosoinen lasipinta estää myös näkyvyyden kappelista ulos rauhoittaen tilan hiljentymiseen ja mietiskelyyn, "pyhäksi tilaksi".

Hannu Konola: Passio-lasireliefi, yksityiskohta. Kuva: TJ

Kappelin on tarkoitus muistuttaa joko kalaa tai ylösalaisin olevaa venettä. Mielestäni jälkimmäinen on osuvampi mielikuva, etenkin kun rakennukseen astuu sisälle. Taidekappelin tunnus on Ikthys –kala. Se viittaa aikaan, jolloin idän ja lännen kirkot olivat vielä yhtä. Kala on muinainen kristittyjen tunnus ja käytössä vieläkin. Ekumeniaan rakennuksen liittää myös mielikuva veneestä, sillä vene on ekumenian tunnus. Matkalla ylös mäkeä kappelin ovelle vierailija ohittaa taiteilija Achim Kühnin veneaiheisen veistoksen Wohin treiben wir (Minne mennään?). Kühnin vene soutajineen tuo mieleen aivan ensimmäiseksi egyptiläisen mytologian Akenin, joka kuljetti sieluja Kuolleiden maahan papyrusveneellä tai kreikkalaisen mytologian Charonin, joka vie juuri kuolleiden sieluja veneellä Styx-virran yli. Mutta kai Kühn kuvaa kuitenkin ekumeniaa, vai kuvaako?

Achim Kühn: Wohin treiben wir?, 2006, pronssi. Kuva: TJ

Taidekappeli, sisäkuva. Kuva: TJ

Taidekappeli on avoinna ympäri vuoden ja siellä järjestetään jatkuvasti vaihtuvia taidenäyttelyitä sekä erilaisia konsertteja. Kappeli on vihitty kirkkotilaksi. Siellä pidetään monia häitä, kastetilaisuuksia sekä siunaustilaisuuksia. Ekumeenisena tilana se on avoin kaikille kristityille, mutta myös tunnustuksettomat voivat tuntea sen miellyttäväksi, sillä valo ja luonto ovat pääosassa tässä hiljaisessa tilassa. Symboleja on vain kaksi: vaatimaton, pelkistetty risti alttarin vieressä sekä ortodoksinen Kazanin Jumalanäitiä esittävä ikoni alttarin toisella puolella. Kumpikin symboli on tarvittaessa siirrettävissä syrjään.

Mieltäni alkoi vaivata kysymys "pyhästä tilasta", kun tutustuin Taidekappeliin. Mikä on pyhä tila? Kysytäänpä näin: mikä on kirkkorakennus? Määrittelisin sen näin: se on jumalanpalvelustoimintaa varten vihitty (eli siis pyhitetty) rakennus, jota säätelee Kirkkolaki. Siellä ei siis voi tehdä mitä tahansa. Siksi kirkossa ei yleensä sovi tanssia (pois lukien ylistystanssi, rukoustanssi ja vastaavat). Siellä ei sovi soittaa HIMiä tai Black Sabbathia, eikä Säkkijärven polkkaakaan. Kirkko on paikka, jossa ihminen ylistää Jumalaa. Se on paikka rukoukselle, sakramenteille ja Jumalan kohtaamiselle. Puhutaan "Herran huoneesta". Miehet ottavat lakin päästään (ja naisten tulisi peittää päänsä, Paavalin mukaan, 1 Kor. 11:1-16). Asuuko Jumala kirkossa? Onko Jumala enemmän läsnä kirkossa kuin vaikkapa meillä kotona? Onko kirkko parempi paikka rukoukselle kuin esim. linja-auto tai koulun pulpetti? Vastaus kaikkiin kysymyksiin on ei. Apostolien teoista voimme lukea (Ap.t. 17:24-25), että Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Vihkimisellä tai "pyhittämisellä" ei siis voi muuttaa tilaa Jumalan silmissä pyhemmäksi.

Taidekappeli, eteinen. Kuva: TJ

Mikä siis on "pyhä tila"? Se on ihmisen ihmiselle tekemä paikka, jossa hän palvelee Jumalaa. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Pitää kuitenkin muistaa, että tilan pyhyys on vain ihmisen luomaa eli näennäistä. Itse tehty maja metsässä on tilana periaatteessa yhtä pyhä kuin goottilaisen arkkitehtuurin hienoimmat katedraalit Ranskassa. Nehän pyrittiin tekemään tiloiksi, joissa keskiajan ihminen olisi tuntenut olevansa vähintään Taivaan esikartanossa. Tavoitteena oli kirkossakävijä, joka haukkoo ihastuksesta henkeään ja toisaalta samalla "tuntee" Jumalan suuruuden valtavan korkeassa, pitkässä, leveässä ja yltäkylläisesti koristellussa kirkkosalissa. Ajatus "pyhästä tilasta" tulee oikeastaan jo antiikin Kreikasta ellei vielä varhaisemmilta ajoilta Kaksoisvirtain maasta tai Egyptistä. Kreikassa temppeliä tai uhripaikkaa ympäröi aita tai aidankaltainen rakennelma, joka rajasi pyhän alueen (temenos) muusta alueesta. Tämän aidan rajaamalle alueelle ei sopinut tulla puhdistautumattomana. Tarve rajata "pyhälle" oma tila on periytynyt nykyihmiselle antiikin ajoista asti.

Turun tuomiokirkko on "pyhä tila". Taidekappeli on "pyhä tila". Molemmat tunnelmallaan ja olemuksellaan auttavat ihmistä pysähtymään arjessa, hiljentymään, istumaan ja rauhoittumaan. Etenkin tuomiokirkossa kristillinen symboliikka ja historian patina jokaisessa ympäröivässä tiiliskivessä houkuttavat hiljentymään. Taidekappelissa saman saa aikaan luonnon rauhaa henkivä rakennus sekä valo ja hiljaisuus. Kumpikaan ei ole toistaan "pyhempi". Määrittelisin käsitteen "pyhä tila" sellaiseksi, mihin ihminen voi paeta kiireen keskeltä ja pysähtyä hetkeksi. Tila tarjoaa kaikin puolin mahdollisuuden rauhoittumiseen, arkkitehtuurin ollessa toki keskeisessä osassa kuten Taidekappelissa. "Pyhään tilaan" liittyy myös hiljaisuus ja fyysinen rauha, eli että kukaan ei tule häiritsemään. Kreikkalaisessa pyhäkössakin oli tämä fyysisen koskemattomuuden elementti. Lainsuojattomat saattoivat paeta pyhäköihin, jossa heitä ei esivalta lain mukaan saanut häiritä. Uskoville "pyhä tila" tarjoaa arjesta ja ympäristöstä eristetyn paikan hengelliselle hiljentymiselle, rukoukselle. Se, joka ei usko, voi kerätä siellä henkistä rauhaa ja tasapainoa.

Taidekappeli on kokonaistaideteos, rakennuksena arkkitehti Matti Sanaksenahon aikaansaannos, ideana Hannu Konolan luomus. Mielestäni ajatus taiteiden ja uskonnon yhdistämisestä samassa rakennuksessa tuntuu persoonalliselta. Tarkemmin ajatellen molemmissa on kysymys henkisyydestä, tai hengellisyydestä. Jumala on taiteenkin takana.

Toni Jakala

Lähteet: Krapinoja, Kyllikki (toim.), IKTHYS, Pyhä, kaunis kala, Turku 2008.