Kesäretki Tuusulanjärvelle

Pitkään suunnitelmissa ollut ja kesä kesältä lykkääntynyt päiväretkemme Tuusulanjärven taiteilijakoteihin toteutui vihdoin tänä kesänä. Ei muuta kuin vuokra-auto alle ja kunnon reittisuunnitelma ja aikataulu – budjettia unohtamatta – ja menoksi. Aikataulusyistä aloitimme Ainolasta, Jean ja Aino Sibeliuksen kodista, jonka arkkitehti Lars Sonck suunnitteli Sibeliukselle vuosisadan vaihteessa. Kuten arvata saattoi, kaunis kesäpäivä oli houkutellut Ainolaan paljon muitakin kulttuurinnälkäisiä kävijöitä. Minulle tuli yllätyksenä Ainolan pieni koko. Mutta ei kai yksityiskodin nyt kuulukaan mikään valtava olla. 

Ainolan flyygeli salissa. Kuva: TJ

Kun katselin Ainolan flyygeliä ja mietin Aino Sibeliuksen säestämään sillä joululauluja perheelleen kynttilöiden valossa, en tunnelmaa tavoittanut. Syy lienee se, että pienessä rakennuksessa oli paljon vierailijoita ja sattui olemaan kuuma kesäpäivä. Keskittyminen on vaikeaa, jos on vähäisiäkin häiriötekijöitä. Museovahtimestarit ovat ikävä kyllä tällaisista häiriötekijöistä yleensä taidemuseoissa ne pahimmat. Heidän läsnäolonsa on välttämätöntä, mutta vierailija tuntee myös koko ajan olevansa valvovan katseen alla. Tuntuu, että en kehtaa syventyä itse asiaan, kun olen kuitenkin koko ajan sivusilmällä valvottuna. Tätä en kokenut missään Tuusulanjärvi-retkemme aikana, mutta usein muualla kyllä. Aihe on kiintoisa, joten saatan jonakin päivänä palata siihen blogissani.

Ainolan vihreä F-duuritakka. Kuva: TJ

Ainolan mieleenpainuvin "esine" minulle oli salin vihreä takka. Sibeliukselle värit soivat säveleinä ja takan hän oli nimennyt F-duuritakaksi. Jostakin syystä muissakin Tuusulanjärven taiteilijakodeissa harrastettiin vihreitä takkoja. Sen vieressä oli Oscar Parviaisen keltasävyinen öljymaalaus Hautajaissaatto, jonka säveltäjä kuuli D-duurissa. Ainolan yläkertaan ei ollut pääsyä "paloturvallisuussyistä". Takan lisäksi minua kiinnosti Sibeliuksen työhuone, jossa mm. hänen Borsalino-hattunsa, kävelykeppinsä ja valkoinen pukunsa olivat näytillä. Työhuoneet ovat aina kiehtovia. Huoneeseen ei päässyt ikävä kyllä sisään, jouduimme vain oviaukosta katselemaan. Yleisön pääsy oli köysillä rajoitettu muutenkin tehokkaasti siten, että en pystynyt juuri taideteoksia valokuvaamaan. Hassu juttu, mutta rakennuksena minua viehätti kahvila- ja lipunmyyntirakennuksena toimiva 1970-luvulla rakennettu uudisrakennus, Café Aulis paljon enemmän kuin Sonckin kansallisromanttinen Ainola. Suuret ikkunat, matala rakennus ja viehättävä 1970-luvun tunnelma valoisassa kahvilassa. Nimi Café Aulis tulee rakennuksen suunnittelijalta, arkkitehti Aulis Blomstedtilta.

Ainolan vieressä sijaitsee Ahola, Juhani Ahon ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin koti. Ahola oli minulle käyntikohteena Ainolaa miellyttävämpi avaramman tunnelmansa vuoksi. Se oli myös selvästi rauhallisempi paikka kuin Ainola. Kaunis keltainen kaksikerroksinen puutalo oli ollut perheellä vuokralla vuodesta 1897 ja heidän muutettuaan Helsinkiin 1911 heidän rakentamansa laajennusosat ym. piti purkaa. Nyt talon molemmat kerrokset ovat auki yleisölle, itse näyttely tosin sijaitsee alakerrassa. Näyttely esittelee tasapuolisesti kummankin puolison elämää ja tuotantoa. Venny Soldan-Brofeldt pyöritti vireää sosiaalista "kestikievaria" kodissaan. Taiteilijavieraita tuli ja meni ja lopulta pariskunta väsyi tähän sosiaalisuuteen. Toinen syy Helsinkiin muuttoon oli lasten eteneminen koulutiellään kotikoulusta eteenpäin. Juhani Ahon alkuperäinen sukunimi muuten on Brofeldt, siksi hänen vaimonsa nimi on kaksiosainen. Aho itse lienee vaihtanut nimensä Ahoksi ajan suomalaiskansallisen hengen vallitessa, niin kuin moni muukin suomalainen teki tuolloin.

Ahola. Kuva: TJ

Koska Ahola sijaitsi Järvenpään keskustan tuntumassa päätimme seuraavaksi käydä katsomassa Järvenpään taidemuseon Elisabeth Järnefelt-näyttelyn. Tämä oli sikäli erikoinen näyttely, että se oli koottu Järnefeltin lapsien äidin, Elisabethin ympärille. Näyttelyssä ei ollut ainoataan Elisabethin teosta, tuskin hän edes maalasi tai piirsi tai sävelsi tai kirjoitti merkittävässä määrin. Mutta hän oli kuitenkin monen eri alan kulttuurivaikuttajan (eli lastensa) yhteinen nimittäjä. Lapsiahan olivat Kasper (taidekriitikko ja kääntäjä), Arvid (kirjailija, maalasi myös), Eero (Erik, taidemaalari), Ellida (kuoli 20-vuotiaana), Armas (kapellimestari, säveltäjä), Aino (Sibeliuksen puoliso), sekä lapsena kuolleet Hilja ja Sigrid.

Elisabeth oli aatelisperheen lapsi, tyttönimeltään Clodt von Jürgensburg. Tuo nimi Clodt kannattaa muistaa. Olen itse törmännyt ensimmäisen kerran siihen Pietarin Venäläisessä museossa. Kyseessä taisi olla Mihail Clodt, Elisabethin veli, joka oli taidemaalari. Ja etevä sellainen olikin. Näyttelyssä Järvenpäässä oli lukuisia Mihailin maalaamia maisemia.

Mihail Konstantinovitsh Clodt: Laiva joen rannalla, 1862, öljy. Kuva: TJ

Näyttelyn keskeisin anti oli juuri Clodtin sekä Eero Järnefeltin taide. Vaimoni piti näyttelyä myös historiallisesti mielenkiintoisena. Taustalla näyttelyssä soi Armas Järnefeltin Berceuse (Kehtolaulu). Kivan, avaran ja monella tapaa sivistävän näyttelyn olivat järvenpääläiset kasanneet.

Taidemuseosta jatkoimme omalta kannaltani retken pääkohteeseen, Halosenniemeen. Pekka Halosen vuonna 1902 valmistunut erämaa-ateljee olikin vaikuttava kokemus. Suuri hirsihuvila, jonka ateljeehuoneessa (joka samalla oli olohuone) oli suuret korkeat ikkunat, jotta päivänvalo mahdollisimman hyvin pääsee sisään työskentelytilaan. Myös Halosenniemen ateljee oli taiteilijapiirin olohuoneena, kuten Aholassakin.

Halosenniemi. Kuva: TJ

Ikävä kyllä Halosenniemessä ei saanut valokuvata. Oletan syyksi sen, että seinillä riippui useita yksityiskokoelmista peräisin olevia maalauksia. Taidemuseoiden vaihtelevat valokuvauskiellot ovatkin ihan oman kirjoituksensa aihe joskus myöhemmin.

Luonnollisesti keskiössä oli Pekka Halosen taide, mutta seinillä riippui muidenkin taiteilijoiden teoksia, etenkin Gallén-Kallelan. Haloselle suomalainen luonto, eritoten Tuusulanjärven ympäristö tarjosi loputtomasti virikkeitä maalauksille. Erityisesti hän kunnostautui suomalaisen talven kuvaajana. Maalaustapa, jossa on toisinaan mukana aavistus symbolismia ja myös tietynlaista alkavaa modernismia kuten Gallén-Kallelallakin, on helposti tunnistettava. Tosin edellä mainittuun maalariin hänen työnsä voi helposti sekoittaa.

Halosenniemi oli paikka, jollaisen haluaisin rakentaa itsellenikin. Siellä oli ihania pieniä huoneita yläkerrassa, joissa rauha ja luonnon läheisyys huokui seinistä. Halosenniemestä jatkoimme runoilija J.H. Erkon Erkkolaan, jossa niin ikään valokuvaus oli kielletty. Mistä tunnemme J.H. Erkon? No hän on mies esimerkiksi joululaulun "No onkos tullut kesä" taustalla. Lisäksi hän on sanoittanut Hämäläisten laulun, vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Erkkola. Kuva: TJ

Erkkolan näyttely käsitteli suomalaista kirjankuvitusta vuosisadan alkupuolella. Esillä oli mm. Runebergin runoihin kuvituksia tehnyt Albert Edelfelt (Vänrikki Stoolin tarinat) sekä Rudolf Koivu ja Martta Wendelin. Mieleen jäi erityisesti eräs Rudolf Koivun sota-aikana piirtämä kuva, jossa lukee: Joulu tuli sittenkin. Siinä äiti kahden lapsen kanssa on kuvattu vastaanottamassa valkoisessa maastoasussa hiihtäen saapunutta isää. Liikuttava kuva, niinkuin Koivun ja Wendelinin lukuisat kuvitukset yleensäkin.

Retken päätti Aleksis Kiven kuolinmökki, jossa nyt ei paljoa nähtävää ollut. Sinne pääsi sisään, mikä oli tietysti meidän mieleemme. Pikkuisessa tönössä oli kyökki ja kamari, pihalla vaatimaton sauna. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle kuuluva rakennus on omalla tavallaan kiinnostava. Siellä ei ole juuri mitään nähtävää mutta silti sinne pitää mennä. Ja olihan siellä sänky, jossa kansalliskirjailijamme veti viimeisen henkäyksensä. Vaatimattomissa oloissa. Seinällä oli kello ja

sängyn yläpuolella Jeesusta ja arvatenkin apostoli Pietaria pilven päällä esittävä grafiikanlehti. Lienevätkö alkuperäisiä vai somisteita, sitä en tiedä.

Aleksis Kiven kuolinmökki. Kuva: TJ

Mitä tulee Aleksis Kiven ulkonäköön tiedämme, että hänestä ei ole olemassa ainuttakaan valokuvaa tai elinaikana tehtyä maalausta tai piirrosta. Se kuva, jonka nyt hänestä tunnemme, on E.A. Forssellin luonnostelema ja myöhemmin Albert Edelfeltin puhtaaksi piirtämä jo kuolleesta, arkussa makaavasta kansalliskirjailijasta. Toisaalta professori Hannes Sihvo mainitsee kuvanveistäjä Johan Erland Stenbergin, joka on tehnyt rintakuvan Aleksis Kivestä, jossa kirjailija on selvästi vielä elämän voimissaan. Tuo rintakuva on tehty joko kuvanveistäjän oman muistitiedon mukaan tai sitten Kiven vielä eläessä, sillä Stenbergin väitetään kuuluneen Kiven tuttavapiiriin. Tällä perusteella meillä onkin kaksi kuvaa Kivestä. Toinen se tunnettu piirros, toinen Kansallisteatterissa sijaitseva marmorinen rintakuva. Molemmat enemmän tai vähemmän todenmukaisia.

Tuusulanjärvi Halosenniemestä nähtynä. Kuva: TJ

Tuusulanjärvi on Etelä-Suomessa asuville monipuolinen päiväretkikohde kesällä. Kauempaa tulevat joutuvat majoittumaan jonnekin pohjoiselle Uudellemaalle. Luonnonkauniin järven rantamia koristaa nyt tietysti myös Järvenpään kaupungin siluetti pohjoisrannalla ja Tuusula etelärannalla, sen verran on "erämaajärvi" noista ajoista muuttunut. Eli samaa erämaameininkiä siellä ei enää tavoita, mutta silti näissä kaikissa ateljeekodoissa luonto on lähellä. Matkaamme häirinnyt lähes ainoa tekijä oli yllätyksenä tullut valokuvauskielto. Osittain siksi Halosenniemen ja Erkkolan osuus tässäkin kirjoituksessa jää varsin lyhyeksi, vaikka ne ansaitsisivatkin paljon suuremman roolin.

TJ

Lähteet: http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/persoona/ulkonako/

Holmberg Hämeenlinnassa

Perinteisen taiteen ystävänä innostuin heti, kun luin Hämeenlinnan taidemuseossa järjestettävästä Werner Holmbergin (1830-1860) näyttelystä. Sinne siis. Matkalukemiseksi otin Eliel Aspelinin (1847-1917) elämäkerran Werner Holmberg. Elämä ja Teokset, joka kuuluu Aspelinin projektiin luoda suomalaiselle taiteelle taidehistoriallinen perusta. Muut kaksi Aspelinin "kaanoniin" kuuluvaa taiteilijaa ovat Johannes Takanen (1849-1885) ja Elias Brenner (1647-1717). Fennomaaniseen tyyliinsä Holmbergin ansioita kansainvälisiin taiteilijatovereihinsa verrattuna korostaen Aspelin piirtää mm. säilyneen kirjeenvaihdon perusteella inhimillisen kuvan Suomen taiteen varhaisvuosien taitavasta maalarista, joka kuoli 30-vuotiaana keuhkotautiin.

Näyttely on perinteiseen tapaan kronologinen. Varhaisin esillä oleva Holmbergin teos on lyijykynällä ja vesivärillä tehty satama-aiheinen pienehkö työ vuodelta 1845, jolloin 15-vuotias Werner vielä opiskeli "yläalkeiskoulussa" Helsingissä siirtyäkseen seuraavana vuonna yksityislyseoon. Varakkaasta perheestä kotoisin olevasta Werneristä oli vielä tuohon aikaan kovaa vauhtia tulossa juristi isän toiveen mukaan. Vasta myöhemmin isä suostui pojan tahtoon ja antoi tämän ryhtyä taiteilijauralle, jota ei tuona aikana tietenkään pidetty kovinkaan suuressa arvossa.

Holmbergia opettivat Helsingissä mm. Magnus von Wright ja Berndt Godenhjelm. Robert Wilhelm Ekmaniin hän tutustui vuonna 1850. Maalauksessa Sunnuntaiaamu vuodelta 1853 on hieman sekä Ekmania että von Wrightia. 

Werner Holmberg: Sunnuntaiaamu, 1853, öljy. Kuva: TJ

Maalauksessa ollaan selvästi kirkkoon menossa. Keltainen taivas antaa maalaukselle lämpimän tunnelman ja maiseman utuisuus tekee siitä rauhallisen. Sommitelma on harmoninen. Valkopukuiset naiset muistuttavat Ekmanin italialaistyyppisiä ihmishahmoja, myös kasvoiltaan. En ole koskaan nimittäin törmännyt tällaisiin päähineisiin suomalaisessa kansanperinteessä. Etualan naiset pomppaavat esiin liiallisen valkoisuutensa vuoksi. Kömpelösti sirotellut, maisemasta irrallaan olevat hahmot muistuttavat von Wrightin maalausten kiiltokuvamaisuutta teoksen muiden osien ollessa suurpiirteisempiä ja väriskaalaltaan vaimeampia. Ainoa yksityiskohta, joka antaa viitteitä Holmbergin myöhempiin töihin on oikealla seisova koivu. Sen yksityiskohtaisuus ja tekniikka, jolla vihreät lehdet on pensselillä taputeltu, tulee olemaan Holmbergin jäljellä olevien seitsemän elinvuoden taiteelle ominainen.

Holmberg kehittyi taiteilijana nopeasti. Vuonna 1856 valmistunut Saksalainen maisema on jo Holmbergille tyypillinen. 

Werner Holmberg: Saksalainen maisema, n. 1856, öljy. Kuva: TJ

Taiteilija opiskeli Düsseldorfissa, tuon ajan suuressa taidekeskuksessa. Siellä harrastettiin maisemamaalausta ja maalattiin ulkona luonnossa ja pyrittiin mahdollisimman luonnonmukaiseen, naturalistiseen ilmaisuun. Taulussa emäntä on tullut pihalle perinteisestä saksalaisesta ristikkoseinäisestä talosta, pihalla on vuohia, kissa ja kana. Maalaisidylli. Levollisuutta henkivässä maalauksessa taivaalla on kuitenkin dramatiikkaa enteileviä pilviä. Eräänlainen pilvipouta olikin ajan saksalaiselle maalaustaiteelle tyypillinen valon ja varjon vaihtelun vuoksi. Näin maalaukseen saatiin enemmän eloisuutta ja dynamiikkaa. Pilvien lomasta paistava aurinko valaisee kirkkaasti talon, puun latvuston ja korjuukypsän viljan taaempana, pilvet taas luovat selkeät varjot maastoon. Pilvet näyttävät muodostavan ympyrän pihan yläpuolelle, aurinko pääsee läpi ympyrän keskeltä. Etualan lampi vastaa muodoiltaan suuren lehtipuun muotoja. Sommitelma on tasapainoinen ja rauhallinen.

Syysaamu vuodelta 1856 on niin ikään Saksassa maalattu työ. Myös tunnelmaltaan se on hieman samankaltainen kuin Saksalainen maisema, mutta surumielisempi. 

Werner Holmberg: Syysaamu, 1856, öljy. Kuva: TJ

Aamuhetki näkyy mm. siinä, että vuorilla lepää vielä usvaa. Aurinko on jo noussut ja paistaa ohuiden pilvien läpi tuoden maalaukseen valkoisenharmaat viileät sävyt. Yksinäinen tumma-asuinen mies ase olallaan kävelee vasemmassa reunassa poispäin, valkoinen koira seuraa perässä. Tässä työssä – niin kuin muissakin Holmbergin maalauksissa – henkilöt ovat sivuosassa, vain osia kokonaisuudessa. Pääosassa on jylhä luonto. Aspelinin mukaan tämä teos oli taiteilijan mielestä yksi hänen onnistuneimmistaan. Se on sommitelma eri luonnoksista, joita taiteilija teki retkillään Düsseldorfin lähialueiden luontoon.

Eräs työ, joka minua tunnelman puolesta erityisesti viehätti on nykyisin Tasavallan Presidentin kansliassa sijaitseva Metsä sadeilmalla (1859). 

Werner Holmberg: Metsä sadeilmalla, 1859, öljy. Kuva: TJ

Sateisessa metsässä kulkee polkua pitkin härän vetämä kärry, jossa istuu selkä katsojaan päin vanha ukko. Edessä siintää haka, ukko lienee matkalla laitumelle. Sadesää näyttäytyy oikealla taustalla harmaana metsänreunana, järven takana. Maalaus vetää sisäänsä. Rauhallisuus, ehkä tietynlainen uneliaisuuskin huokuu siitä. Kaikki on hyvin. Tämä maalaus oikein kutsuu katsojaa tekemään tulkintoja.

Sokerina pohjalla on Postitie Hämeessä vuodelta 1860. Tästä teemasta on itse asiassa kaksikin maalausta, toinen on nimittäin Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) samalta vuodelta. Näissä tauluissa on kaksi keskeistä eroa. Ensinmainitussa on kilometripylväs, jälkimmäisessä ei. Toinen ero on se, että Postitiessä kärryt ovat tulossa katsojaa kohti, kun Maantiessä ne ovat matkalla katsojasta poispäin. Maalaukset ovat myös sommittelultaan hieman erilaisia, Postitien ollessa selvästi tasapainoisempi. Molemmat taulut kuuluvat Ateneumin kokoelmiin. Nämä vuoden 1859-1860-maalaukset syntyivät Saksassa kesällä 1859 tehdyn Suomen-matkan luonnosten pohjalta. Holmberg norjalaisine puolisoineen vieraili sukulaistensa luona Hämeessä, mm. Kurussa ja Ruovedellä.

Werner Holmberg: Postitie Hämeessä, 1860, öljy. Kuva: TJ

Hämeenlinnan näyttelyssä olevassa Postitie Hämeessä-maalauksessa on kuvattu "maantie" metsässä, jota pitkin hevosvetoiset vaunut matkustajineen ovat lähestymässä katsojaa. Vaunut näyttävät nostattavan melkoisen pölyn. Tunnelma maalauksessa hieno. Sen voi miltei haistaa ja kokea ihollaan. Kuumana kesäpäivänä tuoksuvan mäntymetsän ja pölisevän hiekan, sekä mäntyjen lomasta paistavan auringon kuumuuden. Oletan varjojen pituuden perusteella, että kyseessä on alkuilta. Ei ole ihme, että Postitie onkin ehkä rakastetuin Holmbergin maalauksista. Siinä taiteilija osoittaa saavuttamansa koulutuksen tulokset sekä synnynnäiset taiteilijanlahjansa. Taulu on myöskin Holmbergin viimeisiä.

Holmbergin taide on silmiä hivelevän kaunista ja yhtä lailla sielua rauhoittavaa kuin metsässä kävely. Hämeenlinnan taidemuseossa sen tosin voi tehdä ilman hirvikärpäsiä ja hyttysiä. Museo on saanut kerättyä laajan otoksen Holmbergin tuotannosta. Suosittelen vanhemman taiteen ystäville ehdottomasti matkaa Hämeenlinnaan. Näyttely on esillä 10.9. asti. Näyttelyn jälkeen voi piipahtaa pihan toisella puolella katsomassa Yhteiset kuvamme-näyttelyä, joka esittelee hämäläisiä taidekokoelmia ja lounaishämäläisiä taiteilijoita. Mukana on vanhempaa ja uudempaa taidetta. Oikein virkistävä näyttely intensiivisen Holmberg-tuokion jälkeen.

Toni Jakala

Lähteet:

Aspelin, Eliel, Werner Holmström. Elämä ja teokset, Helsinki 1890.
Suomen Kansallisgallerian kokoelmat (Holmström), kokoelmat.fng.fi
Biografiskt Lexikon för Finland, www.blf.fi

Metsä puhuu Somerolla

Antti Laitinen: Halki, poikki ja pinoon Someron Kivimakasiinissa 30.6.-16.7.2017.

Ensimmäiseksi esiteltäväksi näyttelyksi valitsin Antti Laitisen Halki, poikki ja pinoon-näyttelyn Somerolla. Tämä on sinänsä huono valinta, että näyttely on jo päättynyt, kun saan tämän tekstin julkaistuksi. Mutta koska olen lähtöisin Somerolta katsoin sopivaksi aloittaa juuri somerolaisesta näyttelystä. Somero-aihetta aion jatkaa vielä parilla tekstillä lähiaikoina.

Kiiruun tilan kivimakasiini on oiva paikka kesänäyttelyille ja juuri kunnostettu tätä tarkoitusta varten. Tarkoitus on kuulemma jatkaa tulevinakin kesinä näyttelytoimintaa. Rakennuksessa on ensinnäkin mukavan viileä. Toiseksi, kolme lähes samankokoista huonetta jakaa rakennuksen kätevästi omiin osastoihinsa niin, että eri huoneilla voi tarvittaessa olla oma teemansa ilman, että ne häiritsevät toisiaan. Makasiini itse lienee peräisin 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, Someron Kulttuuri ry:n nettisivujen mukaan se on rakennettu 1869 Kiiruun tilalle perustetun viinanpolttimon tarpeisiin.

Antti Laitinen (s. 1975) asuu ja työskentelee Somerniemellä. Tämä on tietysti syy siihen, että juuri Somerolla on Laitisen näyttely. Mies on saavuttanut kansainvälistä mainetta mm. Venetsian Biennaalissa vuonna 2013 teoksellaan Falling Trees. Toinen Suomen edustaja biennaalissa oli Terike Haapoja (s. 1974). Laitisen muita tunnettuja taideteoksia ovat mm. Armour (2016) Helsingin Töölönlahden puistossa ja Forest Square (2013). Taiteilijan performanssit sisältävät yleensä Laitisen fyysistä ponnistelua. Henkilökohtainen luontosuhde ja rakkaus metsään näkyy kaikissa Laitisen teoksissa.

Vasemmanpuoleisessa huoneessa on esillä Green Square, Brown Square & White Square, joka koostuu kolmesta valokuvasta, jotka taiteilija on ottanut keväällä, syksyllä ja talvella samasta kohteesta. Hän on kasannut tiiviiksi keoksi harvennettuja kuusia ja muotoillut tämän keon säännöllisen neliön muotoon. Neliötä ympäröivät nuorten kuusten kannot. Katsoja voi olettaa, että neliön puut ovat peräisin juuri näistä kannoista. Teokselle taustan muodostaa vihreä kuusimetsä. Green Square-kuvassa kuusineliö on vihreänä keväällä, Brown Square-kuvassa syksyllä kaikki neulaset ovat karisseet pois ja jäljellä ovat vain ruskeanharmaat rungot. White Square esittää samaa neliötä talvella, kun lumi on peittänyt alastomat rungot.

Antti Laitinen: Green Garden, valokuva installaatiosta. Kuva: TJ

Kutsuisin tätä teosta maataide-installaatioksi. Se on paikkaansa sidottu ja elää ympäristönsä mukana. Kerran tehtynä teoksella on potentiaalinen mahdollisuus jatkaa elämäänsä kunnes se maatuu kokonaan. Siinä se muistuttaa IC98:n Kronoksen taloa, jossa yksinäisellä tontilla seisova asuinrakennus hankittiin taiteilijoiden omistukseen tontteineen ja alue jätettiin oman onnensa nojaan. Tarkoitus on seurata ajan hampaan vaikutusta ja antaa ajan ja luonnon tehdä tehtävänsä. Elämäänsä jatkavana Laitisen neliö tarjoaisi taiteilijalle mahdollisuuden uusiin "taideteoksiin" eli valokuviin, esim. aamun sarastaessa, talvi-iltana jne. Mutta oletan, että jatkuvuus ei ole taiteilijan tarkoituksena tämän teoksen kohdalla. Ideana lienee ollut ottaa nuo kolme valokuvaa. Teos esittää realistisesti puun kuoleman. Kaikki eivät pärjää, heikommat karsitaan. Heikko sortuu elon tiellä, sanotaan.

Useiden Laitisen teosten kohdalla voidaan esittää kysymys, mikä itse asiassa on se taideteos: gallerian seinällä riippuva valokuva vaiko tuo neliö, jota kuva esittää. Vastaus mielestäni on selkeä: se on se neliö. Valokuvaus on ainoa tapa (videon ohella) dokumentoida performanssi tai installaatio. Kun esitys päättyy tai installaatio puretaan näyttelyn loputtua, se lakkaa olemasta. Jos siitä ei ole valokuvaa, säilyy se vain ihmisten muistissa. Ja saattaa olla, että Laitisen neliön kohdalla taiteilija itse on installaationsa ainoa yleisö somerniemeläisessä metsässä.

Kirjoittajalle keskeinen kysymys pitää jälleen esittää: mikä on tämän teoksen tarkoitus? Miksi taiteilija näki tuntikausia vaivaa kasatakseen kuusenoksat tiiviiseen kasaan ja sitten parturoi ne neliöksi? Ehkä tällä teoksella ei ole mitään erityistä tarkoitusta. Ei nykytaiteella olekaan [välttämättä] mitään tarkoitusta. Taiteella on itseisarvo. Sitä ei tarvitse ymmärtää. Se joko puhuttelee tai sitten ei. Pääasia, että se herättää ajatuksia tai tuntemuksia.

Samassa huoneessa edellisten kolmen valokuvan kanssa 2D-Trees-sarja, joka koostuu viidestä "reliefistä" (korkokuvasta), jotka ainakin muotonsa puolesta jatkavat neliö-teemaa. Laitinen on maalannut vanerineliöt valkoisiksi ja niitannut niille taipuisien pensaiden oksia. Materiaalina vaihtelevat orapihlaja ja paju. Runko on katkaistu oksien ylä- ja alapuolelta ja rungon tyngästä lähtevät oksat taivutettu täyttämään koko vanerineliön pinta. Hetken katsomisen jälkeen mieleen tulevat sormenjäljet: oksat muodostavat samankaltaisia kaarteita ja koukkuja. Jokainen reliefi on erilainen, joukossa on kaksi isompaa ja kolme pienempää. Mieleen tulee myös kysymys, mihin tarvitaan viisi erilaista työtä, jotka kuitenkin ovat keskenään niin samanlaisia. Kysymys ei voi olla pelkästä idean esittelystä (materiaali ja tekniikka). Joku tarkoitus näillä töillä on. Yksilöllisyys?

Taiteilijan pyrkimys lienee myös ollut puristaa kolmiulotteinen materiaali kaksiulotteiseksi, johon teoksen nimikin viittaa. Jos näin on, pitäisi näitä töitä katsoa sen verran kaukaa, että teoksista törröttävä rungontynkä ei rikkoisi kaksiulotteisuuden illuusiota. Toisaalta, tämä saattaa juuri olla taiteilijan tarkoituskin. Niin tai näin, kivasti sopivat nämä "reliefit" kivimakasiinin punatiilisiin seiniin.

Antti Laitinen: 2D Trees (osa teosta), vaneri, paju. Kuva: TJ

Oikeanpuoleisen huoneen täyttää Grid Garden-installaatio. Tämä on selkeästi pikkuruisen näyttelyn "pääteos". Valkoinen solumuoviseinä taustalla vangitsee katseen. Seinämän takana sijaitseva valonlähde saa sen hohtamaan hämärässä huoneessa. Metalliverkkoja, joihin syreeninoksia on pystysuoraan sidottu, on useita. Niiden tarkoitus on muodostaa jonkinlainen kolmiulotteinen risumetsä seinämän eteen. Teos muuttuu katsojan kävellessä sen sivulle, "keskelle metsää". Kuitenkin metsän puut ovat lehdettömiä. Laitisen omalta pihalta peräisin olevat syreeninoksat eivät tuoksu eivätkä elä. Niistä on tullut taidetta. Lienee installaatioon täysin kuulumaton seikka, mutta poikittaiset lattialankut ja toisaalta myös tiiliseinät rytmittävät teosta omalla pikantilla tavallaan. Näin ympäristö muokkaa teosta, sillä galleria Anhavassa, josta nämä teokset Somerolle saapuivat, on varmasti ollut perinteinen valkoinen galleriaympäristö. Siellä Grid Garden on ollut täysin irrallinen, itsenäinen taideteos, mutta Someron Kivimakasiinissa se saa persoonalliset maalaismaiset olosuhteet ja sulautuu siten ympäristöönsä. Ehkä valkoisen, valaistun seinämän rooli täällä entisestään korostuu.

Vaikka uskon Laitisella olevan jotakin sanomaa teoksissaan, en oikeastaan tunne tarvetta lähteä tulkitsemaan Grid Gardenia. Se on minulle vain installaatio. Tässä näyttelyssä siitä ei juuri voi olla pitämättä.

Antti Laitinen: Grid Garden, metalliverkko, syreeninoksat, solumuovi, valonlähde. Kuva: TJ

Keskimmäisessä huoneessa on video (Marionette), joka esittää lehdetöntä puuta, jota taiteilija itse heiluttaa. Videoidussa performanssissaan hän on sitonut puun oksiin sinne tänne valkoisia köysiä ja sitten heiluttaa puuta köysistä vetelemällä, ikään kuin tuulta matkiakseen. Tässä työssä yhdistyy sekä taiteilijan idea [jonka uskon olevan tämän teoksen "pointti"] että Laitiselle tyypillinen itsensä fyysisesti likoon laittaminen. Puu ei heiluisi, ellei taiteilija itse sitä heiluttaisi. Tätäkään työtä en halua lähteä tulkitsemaan. Performanssit tuppaavat olemaan yleensä sellaisia, ettei niitä oikein voi tulkita. Ne ovat vapaata taidetta aidoimmillaan. Saa tehdä mitä vain ja se on taidetta. Tässä työssä ei ole alkua eikä loppua. Koska videon kestoa ei ole merkitty mihinkään, ei katsoja voi tietää, mistä se alkaa ja mihin loppuu ja kuinka kauan se kestää. Tämä häiritsi minua siksi, että seisottuani muutaman minuutin tuijottamassa Laitisen puunheilutusta alkoi tulla tunne, että johtaako tämä yhtään mihinkään. Katselun jatkaminen alkoi tuntua kiusalliselta, vaikka miksi välittäisin muiden näyttelyvieraden mahdollisista katseista? Siitä huolimatta hatunlierien alla naama alkoi punertaa.

Performanssit ovat sinänsä kiintoisia, että ne harvat tapaukset, jotka olen nähnyt, tuntuvat katsojasta lähinnä älyvapailta. Jotkin ovat hyvin lähellä teatteria ja mielleyhtymä nukketeatteriin tulee Laitisen Marionetteakin katsellessa. Pitäisi ehkä muuttaa suhtautumistaan performansseihin ja ymmärtää niiden taiteellinen vapaus. Oikeastaan sama koskee nykytaidetta laajemminkin. Kyse on usein älynväläyksistä, joita ei kuulukaan ymmärtää. Taiteilijuus saavuttaa täyttymyksensä ideassa. Mitä vapaampi taiteilijan asenne ja mielikuvitus on kontekstistaan (ympäröivästä kulttuurista), sen omalaatuisempia teoksia häneltä on odotettavissa. Taiteilijuuden käsite on laajentunut rajusti sitten ns. vanhan taiteen viimeisten mestarien. Laitisen konteksti on metsä, joka innoittaa häntä ja jolle hän on teoksissaan kuuliainen.

Jatkossa en aio jokaista näyttelyesinettä käsitellä blogissani, mutta tässä näyttelyssä niitä ei niin kovin montaa ollut (10 kpl, neljä eri teosta). Määrä oli oikeastaan ihan sopiva tilaan nähden. Someron Kuvataideyhdistys ry. ansaitsee kiitoksen Laitisen näyttelyn tuomisesta Someron Suviheinäviikoille. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelyn maksuttomuus, joka tuli minulle yllätyksenä. Toivottavasti näyttelytoimintaa jatketaan tulevina kesinä.

Toni Jakala

Lähteet:

http://someronkulttuuri.fi/tietoa/historia/