Ajatuksia presidentti Sauli Niinistön muotokuvasta

Pitihän se käydä katsomassa, kun se nyt kerran oli yleisölle näytillä. Ensimmäistä kertaa menin taidemuseoon vain yhtä taulua katsomaan. Mutta oikeastaan presidentti Niinistön muotokuva pitää sisällään satayksi taideteosta. Itse muotokuva on yhteistaideteos, joka koostuu sadasta pienestä kuvakentästä. Teoksen tuottajina ovat Ateneumin nettisivujen mukaan kuvataiteilijat Atro Linnavirta ja Anita Naukkarinen. He lienevät ikään kuin ˮteoksen toimittajiaˮ, jotka ovat koordinoineet taideteoksen toteutuksen muiden taiteilijoiden kanssa. Yksi kuvakenttä on 7,5 x 10,0 cm kokoinen, tietää kertoa Iltalehti. Mukana on nuoria suomalaisia kuvataiteilijoita eri aloilta, onpa joukossa myös performanssitaiteilijoitakin. Tuttuja nimiä ovat mm. Tiina Pyykkinen (vuoden nuori taiteilija 2017), Artor Jesus Inkerö (josta kirjoitin mm. Wäinö Aaltosen museon Kehon kuvia-näyttelyn yhteydessä), Anssi Kasitonni, Stiina Saaristo, Aurora Reinhardt, Sampsa Sarparanta ja Antti Laitinen (ks. ensimmäinen blogitekstini). Mieleen nousi heti yksi keskeinen nykytaiteilija, joka loistaa poissaolollaan, nimittäin Iiu Susiraja. Mutta ehkä raadin valinta ei juuri nyt osunut häneen. Tosin ei ole Elina Brotherustakaan mukana.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön muotokuva. Sekatekniikka, 2017. Kuva: TJ.

Jotta saadaan presidentti Niinistön muotokuva oikeaan kontekstiin, katsotaan, millaisia ovat aiemmat presidenttien muotokuvat. Presidentti Tarja Halonen oli ensimmäinen, joka halusi poiketa perinteisten muotokuvien tieltä ja tilasi omansa taiteilija Rafael Wardilta vuonna 2002. Tuloksena oli hyvin oranssi taulu. Kyllä siitä Halosen tunnistaa. Hän istuu rennossa asennossa tuolilla, pöydällä vieressään pari termoskannua ja kuppi. Modernistinen on toisaalta jo presidentti Martti Ahtisaaren muotokuva, jonka taiteilija Kimmo Kaivanto maalasi vuonna 1997. Jaakko Sieväsen vuonna 1989 maalaama presidentti Mauno Koiviston muotokuva on rauhallinen mutta eloisasti väreilevä miljöömuotokuva. Mutta ei sekään enää perinteinen muotokuva ole. Presidenttien muotokuviin tutustuminen olikin yllättävän kiintoisaa. Sen voi tehdä Valtioneuvoston hienolla sivulla Presidenttien muotokuvat, https://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat. Huomasin kuvia katsoessani, että vain yhden niistä katsoisin edustavan oikein perinteistä muotokuvaa ja vanhaa ˮakatemiamaalaustaˮ. Tämä muotokuva on marsalkka Mannerheimin muotokuva, joka oikein pursuaa vallan merkkejä ja onpa siinä Suomen karttakin – sellainen, jossa Karjalan kannaskin on vielä mukana. Mannerheimin muotokuvan teki Eero Järnefelt vuonna 1922. Sepä ei siis olekaan varsinainen presidentin muotokuva, sillä muotokuvan maalaushetkellä hän ei ollut presidentti. Hän oli kenraali, entinen valtionhoitaja, monessa mukana, muttei kuitenkaan politiikassa. 

Jokainen presidenttimuotokuva Mannerheimia ehkä lukuun ottamatta on siis heijastellut oman aikansa taiteen valtavirtaa, enemmän tai vähemmän. Eipä kai presidentti Niinistökään voinut muuta kuin seurata tätä linjaa. Jos Niinistö olisi tilannut muotokuvan, joka olisi ollut hieman perinteisempi, olisi hän poikennut kaavasta. En kyllä uskalla ajatella, millainen mahtaa olla Niinistön seuraajan muotokuva.

Presidentti Niinistön muotokuva on kollaasi, jossa kukin tilkku on samankokoinen ja samanmuotoinen. Oletan, että kullekin taiteilijalle on arvottu hänen tilkkunsa kokonaisuudesta. Näin ollen esim. Antti Laitinen on saanut tehtäväkseen tilkun numero 93 eli uloimpana oikealla kolmanneksi ylimmän ruudun. Hänen panoksensa tähän muotokuvaan on siis yksivärinen siniharmaa värikenttä, ainakin kauempaa katsoen. Mietin yhteistaideteoksen eri osien keskinäistä arvojärjestystä. Jos joku (kuten Laitinen) saa tehtäväkseen pienen ruudun harmaata taustaa, onko se vähempiarvoinen kuin esim. presidentin silmä? Mikäli tilkut tosiaan on arvottu taiteilijoiden kesken, niin vastaus on ei. Vaikka voi se silti melko turhauttavalta tuntua maalata taustaa kasvojen sijaan.

Koska tässä työssä on sata pienempää osateosta, pitäisi tätä työtä päästä tarkastelemaan läheltä. Se ei tietenkään museossa ole mahdollista. Valokuvan avulla sitä toki voi yrittää. Mutta eivätpä yksittäiset ruudut juuri mitään kerro, vaikka pystyvätkin herättämään katsojassa tunnelmia osana kokonaisuutta ja suhteessa viereisiin ruutuihin. Silmä pysähtyy muutamiin yksityiskohtiin (valtaosa tilkuista on kuitenkin mykkiä). Kiintoisia ovat esim. presidentin solmiossa oleva yksisarvinen ja olkapäässä oleva vaalea linnunjätökseltä näyttävä tahra. Lisäksi taustalla on toinen muotokuva, jolla on hevosenpää.

Kokonaisuutena tämä kollaasi on kyllä ihan toimiva ja näyttäväkin, kun alkujärkytyksestä pääsee yli. Se johdattaa Ateneumin nettisivujen mukaan ajatukset pikseleihin ja toisaalta juhlistaa satavuotiasta Suomea. Mutta juhlistaako se Sauli Niinistön presidenttiyttä, sitä en osaa sanoa. Onhan se ryhdikäs kokonaisuus ja todellakin tämän päivän taidetta. Kestäneekö se aikaa? Kestääkö nykytaide ylipäänsä aikaa? Niinistön muotokuvassa on yksi ruutu, jossa on vilkkuva led-valo. Vilkkuuko se sadan vuoden päästä? Valitsemalla tällaisen muotokuvan presidentti Niinistö osoittaa ennen kaikkea olevansa nykyaikainen valtionpäämies. Suomen satavuotisjuhlat tulivat hänen kannaltaan sopivasti. Sitä paitsi yhteistaideteos on tavattoman demokraattinen. Valtakunnan ykkösmuotokuvaa ei saanutkaan tehtäväkseen joku eturivin maalareista, vaan sen sai toteutettavakseen peräti sata taiteilijaa. Hatunnosto sille.

Presidentti Niinistön muotokuva on esillä Ateneumissa 2.9. asti.

Lähteet:

https://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201806062200996020_u0.shtml

https://ateneum.fi/nayttelyt/suomen-tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-muotokuva-2017/

https://ateneum.fi/tasavallan-presidentti-niiniston-muotokuva-esille-ateneumiin/

Ajatuksia Kansallismuseon Barbie-näyttelystä

Nyt kävin näyttelyssä, jossa olin kyllä vieraalla maaperällä. Mentiin koko perhe nimittäin katsomaan Kansallismuseon Barbie – The Icon-näyttelyä. Sinne tytärkin lähti vapaaehtoisesti ja vaimoakin näyttely kiinnosti. Itse yritin etsiä saleista jotakin mielenkiintoista. Olihan siellä Barbeja, kaikkiaan yli neljä sataa. Oli Barbien veneitä, autoja ja koteja. Oli myös Ken, Chelsea, Stacie ja Skipper. Oli Barbeja muotisuunnittelijoiden luomukset yllään ja oli Barbie-nukkeja, joilla oli julkkisten kasvot. Löytyi Cheriä ja Diana Rossia. Oli myöskin kansallispukubarbeja (Suomi vain puuttui).

Se alkuperäinen Barbie-nukke muodikkaassa ranta-asussa vuodelta 1959. Kuva: TJ.

Barbara Millicent Roberts on hänen koko nimensä. Hän on kotoisin Wisconsinin Willowsista. Hän on Ruth ja Elliot Handlerin (jälkimmäinen Mattel-lelujätin perustaja) luomus. Kehitystyössä oli tärkeässä roolissa Handlerien Barbara-tytär, jonka toiveiden mukaiseksi Barbie-nukke tehtiin. Alun perin tämän ˮtäydellisyydessäänˮ parjatunkin nukkevartalon kehitti siis lapsi. Ensimmäinen Barbie-nukke tuli myyntiin vuonna 1959 ja edusti luonnollisesti ajan huippumuotia, onhan Barbie ennen kaikkea hyvin muotitietoinen.

Avaruus-Barbie vuodelta 1965. Kuva:TJ.

Näyttely sisältää paljon kuriositeetteja, nukkeja, joita ei varmasti normaalista lelukaupasta saa tai ole koskaan saanut. Sellaisiin lukeutuu esim. Barbie avaruusasussa. En tiedä, mitä tarkoitusta varten nämä erikoisnuket on tehty vai onko ne ˮtuunattuˮ. Mutta avaruudessakin Barbie näyttää siis käyneen, aluksellaan Barbie´s Friend Ship. Kädessään astronauttinukella näyttäisi olevan Hollannin lippu. Kuinka ihmeessä? Tietävätköhän alankomaalaiset, että heidän kansakuntansa ensimmäiset jalanjäljet jonnekin avaruuteen jätti nukke? Vai voisivatko lipun värit toistaa Barbien avaruusaluksen värejä, vaikka ne ovatkin lipussa lipsahtaneet väärään järjestykseen? Astronautti-Barbie on vuodelta 1965.

Cher-Barbie vuodelta 2001. Kuva: TJ.

Nuket, jotka esittävät jotakin kuuluisuutta tai historiallista henkilöä, omaavat yksilölliset kasvonpiirteet ja ovat kuin pieniä vahanukkeja esikuvistaan. Heillä on yllään mitä muodikkaimpia asuja. Cher-Barbie on vuodelta 2001 ja oikein tihkuu glamouria. Kyllä siitä laulajan tunnistaa. Historiallisia naisia edustaa Barbie, joka esittää Englannin kuningatar Elisabeth I:tä. Tämä nukke on vuodelta 2005. Myös prinssi Williamin ja Catherinen häät on ikuistettu nukein. Tämä pari on vuodelta 2012. Sitten hieman postuumisti oman Barbiensa on saanut Audrey Hepburn, jonka nukke on vuodelta 2013.

Prinssi Williamin ja Catherinen hääsetti, 2012 Kuva: TJ.

Barbie-näyttelystä jäi kuitenkin vähän kitkerä jälkimaku. Kansallismuseo nimittäin veloitti 15 euroa pääsylipusta. Meiltä museokortin haltijoilta kiskottiin kolmen euron lisämaksu per henkilö. Kansallismuseo on toistaiseksi ainoa museo, jonka olen huomannut veloittavan pientä pääsymaksua myös museokorttilaisilta, kun kyseessä on ollut ˮerikoisnäyttelyˮ. Museokortin ehtoihin sisältyy tällainen mahdollisuus, eli sääntöjen vastaista se ei ole. Kolme euroa on todella pieni raha, mutta Museokortti on itsessään maksanut melkoisesti (tänä vuonna uusi kortti maksaa 68 euroa, vanhan uusinta 59 euroa). Kortin ostaja on hankkinut ostoksellaan ilmaisen sisäänpääsyn kaikkiin museokortin piirissä oleviin museoihin. Niin voi päätellä myös kortin markkinoinnista: ˮMuseokortti on suomalaisten museoiden yhteislippuˮ (https://museot.fi/museokortti). Jos lisämaksun perimisestä museokorttilaisilta tulee tapa, vesittyy koko kortin idea. Silloin ostettaisiin alennuskortti museoihin. Jos tätä lisämaksua perisi jokin yksityinen iso museo, jotenkin saattaisin ymmärtää sen, mutta valtiollisen museon kohdalla se lähinnä hämmentää (ja rehellisesti sanottuna ärsyttää).

Queen Elisabeth I (2005). Kuva: TJ.

Barbie-näyttelyssä on nukkeja lasivitriineissä sekä muutama isompi sommitelma, joissa on esim. Barbien talo, auto ja asukkaita miljöössä. Kaikki näyttelyn nuket ovat peräisin kolmelta yksityiseltä keräilijältä sekä Italian Mattelin kokoelmista. Mietin kovasti, mikä tällaisen näyttelyn järjestämisessä voi olla niin kallista, että siitä pitää periä normaalia korkeampi pääsymaksu. Eri asia oli esim. taannoin Ateneumissa järjestetty Picasso-näyttely, jonka vakuutukset olivat varmaan huippukalliita, teoslainoista puhumattakaan. Mutta nyt puhutaan leikkikaluista. Näyttelyn järjestäjiä ovat lelujätti Mattel ja 24 ORE Cultura, joka vaikuttaa olevan suuri italialainen näyttelynjärjestäjäyritys ja taidekirjojen kustantaja. Näyttelyn järjestelyistä vastaa siis kaksi kansainvälistä suuryritystä.

Sitten mainosarvo. Kuinka suurta ilmaista (tai oikeastaan asiakkaalle maksullista) mainosta Mattel tällä näyttelyllä Barbeilleen saa? Puhumattakaan siitä, kuinka moni lapsiperhe kiertää museokaupan kautta näyttelyn jälkeen, siellä kun myydään Barbeja. Ja tuskin Kansallismuseokaan tappiota tällä näyttelyllään tekee.

Aiemmin Disneyn Ankat uivat Ateneumiin ja muutama vuosi sitten järjestettiin Disney Pixar-näyttely Helsingin kaupungin Taidemuseo HAM:issa. Että onhan näitä nähty tietysti ennenkin. Onko tämä nyt sellainen win-win-tilanne, jossa kaikki voittavat? Mattel voittaa. 24 ORE Cultura voittaa. Kansallismuseo voittaa. Lapsiperheet voittavat, koska pääsevät näkemään paljon Barbeja. Ja sitten joku bloggaaja kyseenalaistaa tämän kaiken netissä. Toistan tässä oikeastaan vain edesmenneen taidekriitikon ja bloggaajan Otso Kantokorven ajatusta siitä, että tämän kaltainen kaupallinen näyttely ei kuulu verovaroin tuettavaan kulttuurilaitokseen.

Audrey Hepburn (2013). Kuva: TJ.

Pitäisikö tästä näyttelystä sitten ajatella juuri noin, vai mitä siitä pitäisi olla mieltä? Barbiet ovat kuuluneet suomalaistenkin tyttöjen elämään jo 1960-luvulta asti. Kaikilla tytöillä oli Barbeja. Entäs Aku Ankat sitten? Isällenikin tuli lapsuudessaan Aku Ankka. Tyttärelleni tulee Aku Ankka. Ja tietysti minulle itselleni, on tullut jo 1980-luvulta asti. Sympatiseeraan kovasti Ankkoja, niin kuin niin moni muukin suomalainen. Monella on omat suosikkipiirtäjänsäkin. Niin minullakin. Voisi esittää kysymyksen, eivätkö Barbie ja Aku Ankka ole kulttuuri-ikoneita ja eivätkö he sellaisina ansaitse nimikkonäyttelyä? Itse olin ainakin innoissani, kun Ankkalinnan aarteet saatiin lainaan Ateneumiin. Toki tiedostin taustalla väijyvän ristiriidan. Sekä Mattel että Disney ovat kansainvälisiä suuryrityksiä, joille voitontavoittelu on aa ja oo. Miten tämä ristiriita pitäisi sitten ratkaista? Hyväksyä tällaiset näyttelyt vain yksityisissä museoissa? Olisiko suhtautumiseni erilainen, jos lipun hinta olisi ollut halvempi? Enpä tiedä.

Ehkä tämä on sellainen asia, joka vain täytyy sietää. Olisi tekopyhää kieltää Barbie-näyttely mutta sitten ostaa lapselle joululahjaksi Barbie-nukke. Eli eiköhän tästä näyttelystä voine nauttia hyvillä mielin. Ja pääseehän sillä samalla lipulla toki katsomaan ne Kansallismuseon pysyvät näyttelytkin, jos saa lapset houkuteltua jatkamaan kierrosta. Sieltä löytyy esim. ns. Nousiaisten kultainen kaulakoru 200-luvulta jKr. On Suomessa nähtävästi ollut elämää silloinkin. Ja onhan museossa toki kuvanveistäjä Johannes Takasen itse tekemä viulu, jolla hän soitteli surumielisiä suomalaisia kansansävelmiä aina ollessaan allapäin opiskeluaikoinaan Kööpenhaminassa. Että on siellä muutakin nähtävää kuin vain Barbiet, mutta on silti fiksua olla valveutunut kuluttaja ja nähdä kulissien taakse, missä pääosassa on raha.

Barbiet ovat esillä Kansallismuseossa 26.8. asti.

Lähteet:

Näyttelyn salitekstit

https://museot.fi/museokortti