Meritan Taidesäätiön kokoelmiin tutustumassa

Meritan Taidesäätiön omistamaa taidetta oli esillä viime viikonloppuna Helsingissä Nordean vanhassa pankkisalissa Aleksanterinkadulla. Kävin katsastamassa yleisöltä piilossa pidettävät taideteokset, kun siihen kerran oli tilaisuus.

Vanhanajan tyyliä Nordean pankkimuseossa. Kuva: TJ.

Kuten arvasinkin, sisäänpääsyä jonotettiin kuten viime vuonna presidentinlinnan avoimiin oviin, jono tosin oli paljon lyhyempi ja hävisi vartissa ovien avauduttua. Moni oli silti päättänyt tulla ajoissa, jotta varmasti pääsee sisään. Minäkin menin jonoon hieman yli puoli tuntia ennen ovien aukeamista ja olin silloin noin viidenkymmenen metrin päässä. Kun jono lopulta lähti liikkeelle, oli se kaikkiaa noin satametrinen. Toisin kuin luulin ei näyttely ollutkaan siinä salissa, johon mennään sieltä lähempää Fabianinkatua, vaan Kluuvikadun puoleisessa päässä. Suhteellisen huomaamattomasta ovesta astuttiin vanhaan pankkisaliin, joka olikin todella komea maalattuine lasisine kattoineen ja tyyliteltyine compositapylväineen. Näyttely muodostui tästä ja viereisestä pienemmästä salista ja käsitti lopulta vain 30-40 maalausta. Tämä oli hienoinen pettymys, sillä taidesäätiön omistuksessa on kuitenkin viitisensataa taideteosta. Nämä on sijoitettu Nordean ja sen tytäryhtiöiden eri toimitiloihin. Kun Meritan Taidesäätiö perustettiin vuonna 2002, valikoitiin sille viitisensataa taideteosta edeltävien ja Nordeaan erinäisten fuusioiden tuloksena päätyneiden liikepankkien kokoelmista, mukana mm. Suomen Yhdyspankki ja Kansallis-Osake-Pankki.

Oli siis tyytyminen näihin maalauksiin eikä niissä toki ollut mitään valittamista. Kaikki ne olivat hienoja töitä eri aikakausilta. Painopiste oli kuitenkin vanhemmassa taiteessa, etenkin kultakaudessa ja sitä edeltävällä ajalla. Robert Wilhelm Ekman ja Johan Knutson (1816-1899) taisivat edustaa vanhinta taidetta. Pari Gallen-Kallelaa ja von Wrightit sekä Schjerfbeck kultakautta, Antti Favén (1882-1948) ja Ragni Cawén (1891-1981) muiden muassa modernismia.

Alakerrassa sijaitsee Nordean pankkimuseo, jossa on vanhoja pankkikalusteita ja välineitä sekä valokuvia, Karin pilapiirroksia ja sermeissä tietysti Nordean suomalainen pankkihistoria. Happi kävi alakerrassa vähiin, kun sali oli koko ajan täynnä yleisöä.

Akseli Gallén-Kallela: C.G. Mannerheim. Öljy kankaalle, 1929. Kuva: TJ.

Haluan nostaa esiin aivan ensimmäiseksi Akseli Gallén-Kallelan hienon Mannerheim-muotokuvan vuodelta 1929. Siinä frakkiin pukeutunut Mannerheim istuu kädet puuskassa, jalat ristissä tummanpuhuvassa barokkituolissa. Maalauksen tausta on musta. Valo lankeaa jostakin katsojan takaa oikealta. Sitä kohden istuja katsoo. Ilme on tiukka ja määrätietoinen, kuten Mannerheimilla yleensä. On siinä ehkä rahtunen omanarvontuntoakin. Silti hän ei ollut aluksi tyytyväinen Gallén-Kallelan, hyvän ystävänsä ja adjutanttinsa, aikaansaannokseen, vaan hyväksyi sen vasta suostuttelujen jälkeen. Hän kun istuu tässä kuvassa mielestään aivan liian rennosti. Tässä kuvassa entinen valtionhoitaja poseeraa Liittopankin hallintoneuvoston puheenjohtajan roolissa. Koko 1920-luvun hän vietti yksityiselämää toimien erinäisissä yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä perustaen mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton sisarensa Sophie Mannerheimin kanssa. Muotokuva on luonnollisesti Liittopankin tilaama ja erinäisten pankkifuusioiden kautta Liittopankkikin on päätynyt Nordean helmaan. Maalauksen yläreunassa lukee latinaksi Mannerheimin tunnuslause Candida pro causa ense candido eli Puhtain asein puhtaan asian puolesta. Mustanpuhuva kuva on mielestäni näyttelyn vaikuttavin ja kertoo myös Gallén-Kallelan muotokuvamaalarin lahjoista.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus. Öljy kankaalle, 1907. Kuva: TJ.

Seuraavaksi otan esiin toisen muotokuvan, joka samalla oli mielestäni näyttelyn hienoin – ja kuuluisin työ. Itse en ole koskaan ollut mikään Schjerfbeck-fani, hänen kalmankalpeat kypsemmät työnsä ovat mielestäni jotenkin makaabereja. Tämäkin työ kuuluu näihin, mutta on siitä huolimatta yksi tekijänsä hienoimmista. Työ – jonka nimi on sopivasti Hiljaisuus – huokuu äänettömyyttä, herkkyyttä, rauhaa, jopa haurautta. Valo näyttää lankeavan kalpeakasvoisen, aran nuoren naisen päälle kahtaalta; ylävasemmalta sekä oikealta. Schjerfbeck on tehnyt suorastaan lapsellisen yksinkertaisen sommitelman: frontaalisti kuvattu henkilö täyttää koko kuva-alan. Hiukset on kammattu japanilaiseen tyyliin, mutta kasvonpiirteet eivät minusta kuitenkaan sinne viittaa. Maalauksesta huokuva rauha taitaa olla se, joka teoksessa puhuttelee. Hiljaisuus on vuodelta 1907.

Victoria Åberg: Koskimaisema. Öljy kankaalle, ajoittamaton. Kuva: TJ.

Romantiikkaa edustaa Victoria Åbergin (1824-1892) Koskimaisema. Dramaattinen valon ja varjon vaihtelu saa taustan näyttämään uhkaavalta. Tämä maisema ei ole Suomesta, sillä taustalla on lumihuippuisia vuoria. Suurimman osan elämästään Åberg työskenteli Saksassa, mm. Düsseldorfissa. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia naispuolisia ammattitaiteilijoita ja syy hänen ulkomailla oleskeluunsa oli pitkälti siinä, että kotimaassa ei hänen saksalaisromanttisia maisemamaalauksiaan osattu kunnolla arvostaa. Mainittakoon, että historiallisesti maisemamaalaus ei muutenkaan ollut kaikkein arvostetuimpien maalauslajien joukossa ja että sen katsottiin sopivan myös naisille, kuten kukka-asetelmatkin. Tässä romantiikan aikakausi alkoi jo murtaa ensimmäisten joukossa perinteisen akatemiamaalauksen hierarkkisia kahleita, joka johti lopulta totaaliseen murrokseen realismin ja imressionismin myötä.

Magnus von Wright: Honkolan kartano. Öljy kankaalle, 1867. Kuva: TJ.

Magnus von Wrightin Honkolan kartano (1867) esittää maalariveljeksille tyypilliseen tapaan pikkutarkkaa, paikalleen jähmettynyttä maisemaa. Työ on visuaalisesti miellyttävä ja rauhallinen. Silti tämä näyttely herätti minut huomaamaan von Wrightin veljesten sekä joidenkin muiden heidän aikalaistensa töissä suorastaan häiritsevää staattisuutta. Valokuva oli toki jo keksitty kolmisenkymmentä vuotta ennen tätä maalausta Ranskassa, mutta en osaa sanoa, olisivatko ajan suomalaiset taiteilijat jo päässeet tutustumaan tuohon mullistavaan ihmeeseen. Joka tapauksessa tässä näyttelyssä oli töitä, jotka ovat kuin valokuvia. Toisaalta, jos ne olisivat valokuvia, ne olisivat todella tylsiä ja huonoja sellaisia. Niistä puuttuu dynaamisuus, liike, jopa tunnelma. Ne ovat kuin vakuumiin suljettuja silmänräpäyksiä. Staattisuus tuntuu tunkkaiselta, mutta myös uhkaavalta. Happi uhkaa loppua.

Johan Knutson: Suomalainen saaristomaisema. Öljy kankaalle, 1864. Kuva: TJ.

Toinen samanlainen työ on Johan Knutsonin Suomalainen saaristomaisema (1864). Soutaja on lähes peilityynellä lammella, mikään kuvassa ei liiku. Kesäpäivä on seisahtunut, mökin savukin seisoo pystysuorana patsaana piipussa. Knutsonin maisema on kuitenkin hyvin idyllinen ja ajalleen tyypillinen maisemakuvaus. Ihan kuin olisi sunnuntai-aamu, emäntä on menossa katsomaan pyydyksiä. Muistelen samoihin aikoihin maalanneella Werner Holmbergillakin olleen samankaltaisia maisemia.

Ragni Cawén: Toriaihe - 1930-luku. Öljy kankaalle. Kuva: TJ.

Ragni Cawénin Toriaihe – 1930-luku edustaa sitten jo suomalaista modernismia. Työ onkin melko tyypillinen aikansa edustaja, mutta Cawénin värit ovat kyllä ilahduttavan voimakkaita. Hetkeksi tulee mieleen ajatus, että onko kuva-aihe sittenkään Suomesta vaiko kenties Afrikasta. Mutta kyllä hahmot suomalaisia ovat. Olen tottunut maanläheisempiin väreihin suomalaisessa modernismissa. Kuvakulma on viistosti katsojaan nähden ja tuo yksinkertaisena tehokeinona heti enemmän dynamiikkaa kuvaan. Keskeisten hahmojen ääriviivat ovat kyllä selkeät, mutta kuva on rakennettu suurilta osin värisävyjä vaihtelemalla. Ensimmäisen kerran näin Ragni Cawénin maalauksia juuri tässä näyttelyssä, mutta toivoisin törmääväni niihin myös jatkossa. Kenties hän ansaitsisi oman näyttelyn? Kyllä näitä katsoisi.

Meritan Taidesäätiön teoksia oli vuonna 2006 esillä Amos Andersonin taidemuseossa. Silloin teosten lukumäärä oli jonkin verran suurempi kuin nyt. Esittäisinkin tässä Meritan Taidesäätiölle, että digitoisivat kokoelmansa ja asettaisivat sen vapaasti selattavaksi Internetissä. Se olisi kädenojennus taideyleisölle, sillä säätiön kokoelmissa on runsaasti teoksia, jotka kuuluvat meidän suomalaisten yhteiseen kulttuuriperintöön.

Pankkiautomaatti vanhoilta ajoilta Nordean pankkimuseossa. Kuva: TJ.

Nordean pankkimuseoon Yhdyspankin vanhassa konttorissa osoitteessa Aleksanterinkatu 36 B on avoimet ovet joka kuukauden 1. torstai klo 15.00-17.00. Meritan Taidesäätiön näyttely pankkimuseon yläkerrassa ei ole avoinna yleisölle, mutta ryhmillä on mahdollisuus maksua vastaan päästä tutustumaan siihen.

Lähteet:

https://www.nordea.fi/henkiloasiakkaat/pankkimuseo.html

https://kansallisbiografia.fi/

https://www.mannerheim-museo.fi/gustaf-mannerheim/

https://www.blf.fi/

http://www.artmerita.fi/fi/nayttelyt

Oppaan kertomukset

Jyväskylän Alvar Aalto-museon herättämiä ajatuksia arkkitehtuurista

Vierailimme kesäkuun alussa Jyväskylässä lakkijuhlien merkeissä ja onhan se niin, että jos Turusta asti lähtee Jyväskylään, pitää matkaohjelmaan väkisinkin sijoittaa jokin museokäynti. Alkuperäinen tarkoitukseni oli käydä kaupungin taidemuseossa, mutta se oli kiinni näyttelynvaihdon vuoksi. Siksi käyntikohteeksi valikoitui Alvar Aalto-museo, johon liittyen tässä kirjoitan selostuksen.

Alvar Aallon itse suunnitteleman museorakennuksen julkisivu. Kuva: TJ.

Alvar Aalto (1898-1976) on suomalaisen taiteen suuri nimi. Hänelle on rakennettu norsunluutorni, jonka ylhäiseen korkeuteen hänet nostettiin jo elinaikanaan. Sittemmin arvostus on vain kasvanut. Aaltoa on hypetetty jo niin kauan, että koko nimi alkaa olla aika kulunut. Onhan toki muitakin ajan arkkitehtejä nostettu jalustalle, kuten Erik Bryggman (1891-1955) ja Aarne Ervi (1910-1977). Heistä etenkin Bryggman on ainakin Turussa varsin kunnioitettu nimi. Ervikin on noususuhdanteessa, vaikka monet hänen rakennuksistaan onkin purettu homehtuneina (kuten Salon Laurin koulu ja Someron Yhteiskoulu). Home näissä rakennuksissa ei tosin ollut Ervin vika. Mutta Aalto: hän on arkkitehtuurin Sibelius, suuri yksinäinen. Ei ole tullut haastajaa - tai sitten haastajaa ei ole haluttu tai hänelle ei ole ollut tilaa.

Aalto tunnetaan yksinkertaisesta, luonnonläheisestä modernismistaan ja ilman häntä suomalainen rakennustaide tuskin olisi tällä hetkellä niin arvostettua maailmalla. Sama koskee designia. Mutta sanotaan nyt niin, että hän toi Suomeen ajan arkkitehtuurivirtauksia maailmalta ja jalosti niitä suomalaiseen maisemaan ja ilmastoon sopivaksi. Olen joskus aiemmin pitänyt Aallon arkkitehtuuria ˮuimahalliarkkitehtuurinaˮ. Olen edelleen samaa mieltä, ainakin osittain. Suuret lasipinnat, yksinkertaiset valkoiset tai punatiiliset avarat huonetilat ja enemmän tai vähemmän tasaiset katot. Yksi hienoimmista Aallon rakennuksista on mielestäni Jyväskylän yliopiston päärakennus, joka punatiilisenä ja suurine ikkunapintoineen istuu niin kauniisti mäntymetsän reunaan. Enkä voi sille mitään, se tuo mieleeni sen uimahallin. Eli ˮuimahalliarkkitehtuuriˮ ei ole haukkumasana.

Alvar Aalto: Jyväskylän yliopiston päärakennus Capitolium (valmistui 1955). Kuva: TJ.

Suomalainen moderni arkkitehtuuri on parhaimmillaan yksinkertaisen, matalan ja suoraviivaisen rakennuksen täydellinen istuvuus ympäristöön, lähinnä luontoon. Katsokaa vaikka Aarno Ruusuvuoren (1925-1992) WG-taloa Espoossa (jossa toimii mm. modernin taiteen museo Emma). Betonibrutalismia edustava sementtikolossi, kantti kertaa kantti. Mutta kuinka hienosti se istuukaan siihen ympäristöön, jossa taas on niitä ihania mäntyjä. Ja rakennuksessa on pitkä suora lasiseinä, joka tuo luonnon osaksi arkkitehtuuria ja jopa sisätiloja. Uskon, että juuri siksi suomalainen arkkitehtuuri on niin kuuluisaa.

Alvar Aalto: Savoy-maljakko (1936). Kuva: TJ.

Aalto vaimoineen suunnitteli luonnollisesti myös huonekaluja ja muita design-tuotteita. Artek niitä sitten on myynyt vuosikymmeniä. Joidenkin huonekalujen osalta täytyy todeta, että ulkonäkö tulee kyllä ennen käyttömukavuutta (esim. jotkin nojatuolit) tai design ja nimekkäät suunnittelijat ennen ulkonäköä ja mukavuutta (jotkin pöydät ja tuolit). Näitä huonekaluja on monessa suomalaisessa kodissa, joissa on haluttu panostaa suomalaiseen designiin (ja joissa ei ole rahasta puutetta). Mutta tuskin on Suomessa huushollia, jossa ei olisi Aalto-vaasia. Tiesittekös muuten, että sen alkuperäinen nimi oli Eskimoerindens skinnbuxa eli eskimonaisen nahkahousut. Tämän nimisellä työllä Aalto voitti Karhula-Iittalan lasitehtaan kilpailun vuonna 1936. Nimi kertonee siitä, mistä idea vaasin muotoon on Aallolle tullut. Vai kertooko? Vaaseja oli erivärisiä ja väreistä alkuperäisiä ovat kirkas, sininen, savunharmaa, oranssi, vaaleanvihreä ja tumma vihreä. Aalto-vaaseja on kutsuttu myös nimellä Savoy-maljakko, sillä Aallot vastasivat vuonna 1937 ravintola Savoyn sisustuksesta. Toinen hyvin tunnettu Aalto-tuote on Aino Aallon suunnittelema juomalasi ja tarjoiluastiasarja. Sen alkuperäinen nimi on Bölgeblick ja sillä hän voitti Karhula-Iittalan vuoden 1932 puristelasikilpailun.

Aino Marsio-Aalto: Bölgeblick-sarjan laseja (1932). Kuva: TJ.

Katsotaanpas sitten lähemmin joitakin rakennuksia. Tietysti otan käsittelyyn Lounais-Suomen Maalaistentalon Turussa (1927-1928). Pohjakaavaltaan rakennus oli moderni ja siinä Aalto hylkäsi perinteisen pohjakaavan, joka perustui symmetriaan. Nyt uusi ideaali oli käytännöllisyys (tai tarkoituksenmukaisuus). Tässä hän oikeastaan noudattaa ns. funkiksen tärkeintä ajatusta, nimittäin form follows function. Talossa toimi teatteri (Puutarhakadun puoli). Humalistonkadun puolella oli pari liikehuoneistoa sekä pääsisäänkäynti. Keskustanpuoleisessa päädyssä (Kestilänkulmaan päin) oli alun perin autoliike, tai ainakin sellainen oli piirustukseen merkitty. (!). Rakennuksessa oli myös kaksikerroksinen teatteriravintola nimeltään Itämeri. Museon salitekstit kertovat, että tämä rakennus edustaa vielä 1920-luvun klassismia, mutta oli Aallolle siirtymävaiheen projekti matkalla funktionalismiin. Hotellitilatkin kuuluivat alkuperäiseen suunnitelmaan, samoin asuinhuoneistot. Nykyään talossa toimii Omenahotelli.

Alvar Aalto: Lounais-Suomen Maalaistentalo, Turku (1927-1928). Kuva: TJ.

Kuinkahan moni mahtaa ohi kulkiessaan edes tietää, että Helsingin Kulttuuritalokin Sturenkadulla on Alvar Aallon luomus. Sen suunnittelu ja rakentaminen ajoittuvat vuosiin 1952-1958. Talon tilaaja on Suomen Kommunistinen Puolue ja kolmannes siitä rakennettiin talkoilla.

Kotkassa on myös paljon Alvar Aallon arkkitehtuuria. Hän suunnitteli Otsolan pientaloalueen rakennukset. Alue kaavoitettiin vuonna 1938, eli rakennukset lienevät 1940-luvulta. Talot eivät juuri silmään pistä ainakaan kauneudellaan: ne ovat mitä tavallisimpia oman aikansa omakotitaloja. Sunilan sellutehtaan ja sen asuinalueen Aalto myös suunnitteli Kotkaan vuonna 1938. Asuntoalueen suhteen hän toteutti ajatuksensa yhdistää kaupunkimainen asuminen ja luonnon läheisyys. Lisäksi työpaikka oli aivan lähellä, joten Sunila oli Suomen ensimmäinen ˮihannekaupunkiˮ. Kaikissa asunnoissa oli juokseva lämmin vesi ja peseytymistilat. Salitekstien mukaan näin oli vielä 1930-luvulla harvoin asian laita. Hieman silmiin pistävää Sunilassa on se, että työntekijöille ja työnjohtajille tehtiin erilliset asuinrakennukset. Myös insinööreillä näytti olevan omat asuinrakennuksensa. Mieleen nousee kysymys, olisiko tällainen luokkajako jo hävinnyt, jos Sunilan kaltainen asuinalue suunniteltaisiin nyt? Ei välttämättä, sillä rahahan se on joka ratkaisee ja vähiten varaa vuokranmaksuun on tietysti työntekijöillä.

Alvar Aalto-museon näyttely on tyypillinen arkkitehtuurimuseon näyttely: seinillä on kuvia ja tekstiä. Jyväskylässä on tehty myös kolmiulotteisia valkoisia havainnemalleja, joista rakennusten ulkonäkö käy paremmin selville. Museossa on myös muutama sisustettu ˮhuoneˮ, joissa on Aaltojen suunnittelemia huonekaluja ja sisustusesineitä.

Hyvin yksinkertaisista elementeistä ne Artekin tuolit syntyvät. Yksinkertainen on kaunista. Kuva: TJ.

Käytyäni Jyväskylän Aalto-museossa ei käsitykseni arkkitehdistamme juuri muuttunut. Näyttely on läpileikkaus hänen urastaan ja esittelee mielestäni aika kattavasti Aallon keskeisimmän tuotannon, mukaan lukien ulkomailla olevat arkkitehtuurikohteet. Mutta yksi asia muuttui tuon näyttelyn myötä: Olen alkanut miettiä, sopisiko iso Aalto-vaasi sittenkin ruokapöydän koristeeksi. Vai pitäisikö puhua eskimonaisen nahkahousuista?

Lähteet:

Museon opastustekstit.