Inkeri Makkonen: Minussa muistaa - det minns i mig Taidekappelissa

Taidekappelin kesäkuun näyttely on Inkeri Makkosen (s. 1956) Minussa muistaa – det minns i mig. Näyttely on installaatio, jollaista olen pitkään kaivannutkin Taidekappeliin. Makkonen on tuonut keskelle kappelin näyttelytilaa vanhan puisen veneen. Rikkinäinen vene on kahdessa osassa, se on mennyt keskeltä poikki. Taiteilija on kursinut venettä kasaan juuttinarulla. Lisäksi hän on tehnyt aiheesta värivedoksia käsintehdylle akvarellipaperille. Nämä värivedokset ja vene itsessäänkin ovat myynnissä.

Inkeri Makkonen: Vene (Minussa muistaa - det minns i mig).
Puu, juuttinaru, 2019. Kuva: TJ

Inkeri Makkonen kertoo veneensä olevan täynnä henkilökohtaisia lapsuudenmuistoja, sillä se on kuulunut hänen isoisälleen ja seilannut kalastusreissuilla Pohjois-Karjalan vesillä. Noin satavuotias venevanhus on nyt muuttunut taideteokseksi. Hän kertoo veneprojektin aikana kirjoittaneensa päiväkirjaansa näitä muistojaan, joita vene on hänessä herättänyt. Se, että vene nyt makaa Taidekappelin lattialla Kiihtelysvaaran Valkealammen sijaan kertoo siitä, että taiteilija on tehnyt sillä pitkän matkan omaan menneisyyteensä. Nyt matka on valmis ja vene on täyttänyt tehtävänsä. Joku voi ostaa sen ja ripustaa kotinsa seinälle tai kattoon – jos sattuu omistamaan riittävän ison kodin.

Inkeri Makkonen: Kuva näyttelyn veneestä. Värivedos käsintehdylle
akvarellipaperille. Kuva: TJ

Tämän taideteoksen kohdalla voidaan taas kysyä, mikä on taidetta. Vene muuttui taiteeksi, kun taiteilija otti sen projektikseen ja antoi sille ”hengen” paikatessaan sitä narulla ja samalla käyden läpi siihen liittyviä muistoja. Tämä näyttely on oikeastaan kaksijakoinen. On fyysinen vene (muokattu ready-made), ja on Makkosen siitä tekemät vedokset. Ambivalenssi saa aikaan tietynlaisen vuoropuhelun objektien välille. Tulee mieleen Platonin ajatus kuvasta jumalallisen idean näkyvänä, mutta epätäydellisenä jäljitelmänä. Värivedokset ovat fyysisen kolmiulotteisen veneen kaksiulotteinen epätäydellinen jäljitelmä. Samaa on René Magritte ilmaissut kuuluisalla teoksellaan Ceci n´est pas une pipe (Tämä ei ole piippu). Magritten maalauksessa on tuon tekstin lisäksi piippu. Mutta sanalla piippu on yhtä vähän tekemistä itse piipun kanssa kuin hänen maalaamallaan kuvalla piipusta. Ne ovat vain sovittuja merkkejä, jotka viittaavat fyysiseen piippuun. Makkosen näyttelyssä on vene ja kuva veneestä. Keskeisenä osana ovat myös Makkosen muistot veneestä kolmantena ulottuvuutena. Mutta entä sitten, jos joku ostaa tuon veneen? Sehän ei merkitse hänelle mitään. Se muuttuu yksinään koristeeksi. Olisiko niin, että taideteos se olisi vasta, jos sen kanssa ostettaisiin ja esille laitettaisiin se kuva siitä veneestä? Mielestäni asia on juuri näin.

Inkeri Makkosen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, osin käsitetaiteellinen installaatio on esillä Pyhän Henrikin ekumeenisessa Taidekappelissa Turussa 30.6. asti,

Essu Koskisen Saints and Fairytales Taidekappelissa

Taidekappelin toukokuun taiteilijana on espoolainen taidemaalari Essu Koskinen. Pyhimyksiä ja satuaiheita käsittelevä näyttely koostuu kymmenestä öljyvärimaalauksesta, jotka on kaikki tehty tänä vuonna.

Koskinen on moderni symbolisti: häntä kiehtoo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun symbolistien tapa tehdä taidetta. Tähän liittyy taiteilijan ja teoksen sisäänpäinkääntyneisyys, tietynlainen hedelmällinen introverttisyys. Koskinen haluaa tuoda näkyväksi sen, mitä on vaikea kuvailla tai havaita mutta joka on kuitenkin elämässämme aina läsnä.

Essu Koskinen: Purple. Öljy mdf:lle, 2019. Kuva: TJ.

Lähes kaikki näyttelyn työt on tehty mustaksi maalatulle pohjalle, jolle itse kuva-aihe on sommiteltu. Pinkki ja valkoinen ovat selvästi taiteilijan lempivärejä mustan ohella. Koskisen mukaan hänen käyttämänsä musta tausta ei kuvaa synkkyyttä eikä tuskaa, vaikka symbolismin sisäiset mielenmaisemat saattaisivat tällaiseenkin johdonmukaiseen tulkintaan houkutella. Sen sijaan musta kuvaa pikemminkin pimeää, joka kätkee sisäänsä jotain, jota emme voi nähdä. Siellä voi taiteilijan mukaan olla mitä vain. Näin musta väri muodostuukin toivoa ja tietyllä tavalla myös uteliaisuutta herättäväksi väriksi. Avatessamme oven pilkkopimeään tuntemattomaan huoneeseen edessämme saattaa avautua vaikka kuinka hieno juhlasali, vaikka emme sitä kykene näkemäänkään.

Essu Koskinen: Stargate. Öljy levylle, 2019. Kuva: TJ.

Esimerkki mustan taustan symbolisesta hyödyntämisestä on maalaus Stargate. Valkoisella ja pinkillä maalatut abstraktit kuviot reunustavat ovaalia mustaa värikenttää. Maalaus toi heti mieleeni italialaiset jesuiittakirkot ja niiden barokkiset kattomaalaukset, joissa kupolia reunustavat enkelihahmot pyrkivät nousemaan ylöspäin kohti taivasta. Stargate nimenä ohjaa ajatuksia myös samaan suuntaan: matka on ylöspäin, kohti porttia. Mitä portin takana on, sen saa katsoja päättää. Mutta jotain lupaavaa siellä lienee, uhkaavaa tunnelmaa ei Koskisen maalauksista löydy. Viitanneeko nimi Stargate porttiin, jota tähdet reunustavat vai porttiin, josta tähdet käyvät sisään?

Samankaltainen on myös Rabbithole, jossa sama mustaa keskusta ympäröivä värillisten siveltimenvetojen vyöhyke muodostaa ikään kuin kehyksen, joka taas tuo mieleeni 1700-luvun rokokoon. Ensivaikutelma tästä maalauksesta oli kuitenkin musta aukko, josta NASA niin hienoja kuvia on ottanut. Kun ajattelee teoksen nimeä, ei mielleyhtymä mustaan aukkoon ehkä olekaan kovin kaukaa haettu.

Essu Koskinen: Rabbithole. Öljy levylle, 2019. Kuva: TJ.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kysyin taiteilijalta, miten hän nimeää maalauksensa. Usein nykytaiteen teokset ovat nimeltään Nimettömiä. Koskinen sanoi, että nimi tulee usein myöhemmin välähdyksenomaisesti hänelle mieleen ja sitten hän toteaa, että ˮno niin, tietysti se on sen niminen työˮ. Jotkin näyttelyn töiden nimet johtavat ajatuksia moniaalle. Tällainen on esimerkiksi Roses for Franciscus. Itselleni tuli heti mieleen istuva paavi ja vasta toissijaisesti Fransiskus Assisilainen, johon teos todennäköisesti alun perin viittaa.

Salin vastakkaisella seinällä on kolme kukka-aiheista maalausta, jotka vievät ajatukset taas hollantilaisen taiteen kulta-aikaan 1600-luvulle. Siellä nimittäin harrastettiin kovasti asetelma-maalausta, myös kukka-asetelmia. Näihin maalauksiin liitettiin memento mori- teema (ˮälä unohda kuolemaaˮ). Kaiken katoavaisuudesta kerrottiin muun muassa puoliksi kuorittujen hedelmien, seinällä roikkuvan riistan ja kukkien avulla. Koskisen maalauksissa on pinkin ja valkoisen sävyisiä kukkia mustalla taustalla. Taiteilijan mukaan yksi syy tumman taustan valintaan on se, että vaaleat värit erottuvat siitä parhaiten.

Essu Koskinen: Roses for Franciscus. Öljy kankaalle, 2019. Kuva: TJ.

En voi välttää tämän näyttelyn myötä ajatusta siitä, että kuoleman läsnäolo jokapäiväisessä elämässämme joko läheisten poismenon myötä tai edessä omalla kohdalla häilyvänä peikkona on joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla mukana Koskisen taiteessa. Hänen työnsä eivät ole synkkiä, mutta syvällistä sanomaa ne kantavat. Elämä on paljon muutakin kuin se, mitä kykenemme aistein havaitsemaan tai järjellämme ymmärtämään. Tai että edessämme on jotain, joka on vielä pimeyden peitossa. Se valkenee meille sitten, kun sen aika on. Tämä ajatus on hyvin toiveikas. Se, mikä vielä tänään näyttäytyy meille pimeänä, valkenee aikanaan. Ja valo on yleensä jotain hyvin positiivista. Tämän päivän pimeys väistyy huomenna, kun käymme läpi Stargatesta (tai Rabbitholesta). Ehkä näemme sitten niitä kukka-asetelmia?

Essu Koskisen näyttely Saints and Fairytales on avoinna Taidekappelissa Turun Hirvensalossa 31.5. asti.

Lähteet: 

http://www.koskinen.net

Keskustelu taiteilijan kanssa

Hannele Köngäs: Tinctoria - värjärin taivas Taidekappelissa

Taidekappelissa on nyt käynnissä hieman tavallisuudesta poikkeava näyttely, sillä näyttelytilan täyttävät kankuri Hannele Köngäksen tekstiilit. Kyse ei silti ole mistä tahansa käsityönäyttelystä, vaan tässä ripustuksessa pääroolissa ovat luonnolliset materiaalit ja värit sekä vanha kunnon käsityötaito. Köngäs kutsuukin itseään käsityöläiseksi eikä taiteilijaksi.

Hannele Köngäksen kankaita Taidekappelissa. Kuva: TJ.

Hannele Köngäs harrastaa tekstiilihistoriaa ja liputtaa myös tekstiilien kestävämmän kulutuksen puolesta. Kertakäyttömuodin aikana (olemme saaneet lukea lehdistä, kuinka vaatejätit polttavat suuret erät vaatteita, jotka ovat jääneet myymättä edellisen sesongin aikana) vaatekappaleen käyttöikä on lyhyempi kuin koskaan (pois lukien minun talvitakkini, joka on nähnyt vähintään 15 talvea ja todella kaipaisi vaihtoa vähemmän kauhtuneeseen). Tekstiilikierrätystä kehitellään, mutta toistaiseksi vain pieni osa keräykseen tuoduista tekstiileistä pystytään oikeasti hyödyntämään. Värjärin taivas-näyttelyssä on esillä laadukkaista raaka-aineista itse perinteisin menetelmin tehtyjä huiveja, joiden voi olettaa kestävän käytössä vuosikausia.

Köngäs värjää lankansa perinteisin konstein, väriaineet ovat kaikki peräisin luonnonmateriaaleista. Joitain väriaineista on käytetty jo satoja vuosia. Muun muassa sinistä morsinkoa (värikasvi) on Suomessa käytetty jo rautakaudella. Muita värjäyksessä käytettyjä aineita ovat värireseda (vihreä), krappijuuri (punaisen sävyt), kurkuma, sinilastu (sinisen sävyt, saadaan sinipuusta, jota kasvaa Keski- ja Etelä-Amerikassa), saksanpähkinän kuori (ruskean sävyjä), pietaryrtti (kellanvihreä), kanadanpiisku (kellertävä) ja kokenilli (lilan sävyt, saadaan Kanarian saarilta saatavasta kilpikirvasta, käytetään myös mm. huulipunissa ja elintarvikevärinä). Villa on peräisin suomalaisesta kainuunharmas-lampaasta, jota kankuri on ostanut tuottajalta ja kehräyttänyt kehräämössä.

Tässä näyttelyssä pääosassa ovat värit. Taidekappelin keinovaloin valaistussa tilassa kellertäviä mäntyseiniä vasten asetettujen ohuiden kankaiden värit eivät ilman luonnonvaloa pääse näyttämään todellista tenhoaan. Muutoin tällaiset luonnonmukaiset esineet istuvat mitä parhaiten kappelin puiseen ympäristöön.

Koska tässä näyttelyssä ei ole sellaisia objekteja, joita voisi perinteiseen tapaan analysoida, otankin pohdittavaksi erään ikuisuuskysymyksen, joka nyt ainakin itselläni tuli taas ajankohtaiseksi tämän näyttelyn myötä. Avajaissanoissaan Taidekappelin toiminnanjohtaja pohti, mitä taide on. Niin, se on aina vain aiheellisempi kysymys. Hän totesi, että taiteen pitäisi herättää jotain katsojassa: mielihyvää, ajatuksia. Se onkin taiteen varsinainen tehtävä, voisin sanoa. Mutta nämä tekstiilit saivat minut pohtimaan asiaa vielä sängyssä keskellä yötä ja olin pakotettu nousemaan ja kirjoittamaan ajatukseni paperille.

Eikö taiteeseen liity ajatus taidosta? Kyllä liittyy. Onko taideteos siis objekti, jonka tekemiseen on käytetty taitoa? Kyllä. Mutta tämä määritelmä ei riitä. Esimerkiksi karjalanpiirakoiden teko vaatii taitoa, mutta ei niitä kukaan kutsu taideteoksiksi, vaikka ne kuinka aiheuttavatkin kokijassaan mielihyvää – myös esteettisesti. Taiteeseen liittyy eräs erityinen vaatimus: taideteoksen on oltava ainutlaatuinen, uniikki.

Suomen kieleen on joskus reilu satakunta vuotta sitten ollut tuloillaan kotoperäinen sana taideluoma korvaamaan taideteos-nimitystä (ruots. konstverk, eng. work of art, saks. Kunstwerk). Sana on ollut käytössä ainakin 1900-luvun alussa. Nykysuomalaisen korvassa tämä sana kuulostaa hieman hölmöltä, mutta se kuvaa mielestäni taideteoksen luonnetta taideteos-sanaa paremmin. Verbin luoda määritelmään sisältyy erottamattomasti oletus luovuudesta, joka taas on syntymässä saatua. Taidon voi oppia, mutta luovuutta joko on tai ei ole. Tiivistäisinkin taiteen määritelmän näin: Taide[teos] on taidolla luotu ainutkertainen objekti, johon katsoja/kokija resonoi henkisellä tasolla.

Tästä päästäänkin kysymykseen, ovatko nämä huivit taidetta. Kankuri on värjännyt kankaansa itse luonnon väriaineita apuna käyttäen ja sitten kutonut niistä kangaspuilla saman pituisia ja saman levyisiä kudelmia. Villa on kuitenkin ˮvilliˮ materiaali. Kankaan lopulliseen ulkoasuun vaikuttavat sekä kehräys että pesu ja kudonta. Siksi esimerkiksi lopullista pituutta ei voi tarkasti määritellä kutomisvaiheessa. Niin ikään värisävyissä on eroja: luonnollisesta värjäysmenetelmästä johtuen yksikään kangas ei ole tismalleen samanlainen kuin toinen. Huivit ovat siis myös ainutlaatuisia. Mutta entä se luovuus ja katsojan reaktiot? Luominenkin on hyvin vaihtelevia merkityksiä saava käsite. Kirjailijalla voi olla luomisen tuskaa, kun hän yrittää pusertaa tekstiä paperille. Taidemaalari voi luomisen vimmassaan roiskia maalia kankaalle kuin Jackson Pollock ainakin. Mutta entä valokuvaaja? Hän valitsee kohteen, kuvakulman, sommitelman ja valaistuksen. Mutta vieläkö voidaan puhua luovuudesta? Valitsee kankurikin materiaalin, värin, muodon ja menetelmän.

Yksityiskohta Hannele Köngäksen krappijuurella värjätystä kankaasta. Kuva: TJ.

Kankaita on rauhallista katsella. Ne eivät puhu eivätkä pukahda. Ne ovat läpikuultavia. Lattiassa olevat kohdevalot loistavat taustalta ja mäntyiset seinälaudat kuultavat kankaiden läpi. Mitä ajatuksia tai tuntemuksia nämä kankaat minussa herättävät? Jos oikein virittyisi (fenomenologisesti) niiden äärelle ja antaisi niiden puhua karsimalla kaiken muun mielestään ja keskittymällä vain niihin, luulen, että ne värisisivät hentoina kuin haavanlehdet kesätuulessa tai kuin naava ikimetsän puiden oksilla. Jokaisella värillä olisi omanlaisensa uniikki sointunsa. Mutta koska minä en avajaisissa voinut ˮvirittyäˮ, en kokenut mitään tällaista. Jos ostaisin tästä näyttelystä kankaan, vaimoni todennäköisesti käyttäisi sitä shaalina hartioillaan. Tämän näyttelyn kohdalla on kysymys käyttötaiteesta tai yksinkertaisimmillaan käsityötaidoista. Applied art, sanoisi englantilainen.

Vielä yksi taidefilosofinen kysymys: olisivatko nämä huivit automaattisesti taidetta, jos ne eivät vain roikkuisi seinällä vaan jos ne olisi vaikka vedetty solmuun keskeltä tai jos ne olisi rautalangalla asetettu kukan muotoon? Mielestäni kyllä. Veteen piirretty viiva – sanoisin – on rajanveto taiteen ja ei-taiteen välillä.

Oli taiteen määritelmistä sitten mitä mieltä tahansa, vaativat Hannele Köngäksen kankaat yhtä paljon taitoa kuin hienoimmat maalaukset. Näihin tekstiileihin ja niiden värimaailmaan voi tutustua Taidekappelissa 3.3. asti.

Lähteet:

Keskustelut kankurin kanssa

Näyttelymateriaali

Wikipedia

Ritva Sofia Lintu: Värejä tulesta II Taidekappelissa

Pyhän Henrikin Taidekappelissa on nyt marraskuussa esillä muuramelaisen taiteilijan Ritva Sofia Linnun rakukeramiikkaa. Teosten aiheet ovat sekä Kalevalasta että kristinuskosta. Kullervo on Linnulle keskeinen hahmo: hyväksikäytetty ja hylätty lapsi. Vuodentakaisessa sanomalehti Karjalan jutussa taiteilija kertoo, että toimiessaan opettajana hän törmäsi liian moneen nykypäivän Kullervoon. Näyttelytiedotteen mukaan taiteilija pyrkii tutustuttamaan nykysuomalaiset uudelleen vanhaan perimätietoon ja vähentämään epäluuloa vanhaa shamanismia kohtaan. Linnun töissä on usein myös kalevalaisia naisia – ja tämän näyttelyn perusteella myös Raamatun naisia.

Ritva Sofia Lintu: Enkelin ilmoitus Marialle-triptyykki. Raku-keramiikka. Kuva: TJ.

Rakukeramiikka on tavallista keramiikkaa haastavampi laji ja lopputulos on arvoitus siihen asti, kunnes valmis työ on jäähtynyt. Nimensä tämä Japanista peräisin oleva keramiikkalaji on saanut valmistusmenetelmää 1600-luvulta alkaen hallinneesta Raku-suvusta. Menetelmässä käytettävä savi on karkeampaa kuin normaalissa keramiikassa. Se poltetaan ensin 900 asteessa, jonka jälkeen kuivaan työhön lisätään lasite. Sitten työ poltetaan uudelleen 1000 asteessa. Se otetaan kuumana suoraan uunista ja laitetaan esim. tynnyriin, jossa on sahanpurua. Tämä on menetelmälle tärkeä savustusvaihe, joka vaikuttaa valmiin tuotteen väriin. Väriin voidaan vaikuttaa myös lasitteella sekä polttovaiheessa mm. säätelemällä uunissa olevan hapen määrää. Kuuma työ otetaan savustuspöntöstä hetken kuluttua ja laitetaan lumeen tai kylmään veteen, jotta lämpötila laskee nopeasti. Tämä vaihe tuottaa lasitukseen halkeilleen, rakukeramiikalle tyypillisen pinnan. Jos savi on hienokiteistä, ei se kestä tätä lämpötilanvaihtelua. Nämä työvaiheet tekevät menetelmästä riskialttiin ja työlään. Oikeastaan taiteilija voi huokaista helpotuksesta vasta, kun vesiastiasta tai lumihangesta saa kaivaa esiin ehjän esineen.

Ritva Sofia Lintu: Siitä se Kalervo kasvoi.
Rakukeramiikka. Kuva: TJ.

Taidekappelin näyttely on jaettu siten, että oikealla puolella on kalevalaisia kuvia ja vasemmalla puolella uskonnollisia. Kaiken kaikkiaan Linnun työt ovat silmää miellyttävän rauhallisia, värejä on käytetty, mutta ne ovat harmoniassa keskenään eivätkä hypi silmille. Teoksissa mikään kohta ei ole toistansa väkevämpi: varsinaista ”katseenvangitsijaa” yhdessäkään työssä ei ole. Yksi syy siihen, miksi nämä työt niin miellyttävät silmää, on niiden kehystys. Taiteilijan puoliso Unto Lintu on vastuussa vaimonsa töiden kehystyksestä. Suurimmassa osassa töistä kehys on yksinkertaista käsiteltyä lautaa. Se on joko maalattu tai lakattu. Töitä reunustaa usein myös kapea rima, joka ikään kuin irrottaa ne kehyksestä ja nostaa ne paremmin esille. Oikeastaan melko harvoin nykytaidenäyttelyissä kehys nousee näin merkittävään rooliin, vaikka olisivat Ritva Linnun työt ilman kehyksiäkin toki silmää miellyttäviä.

Siitä se Kalervo kasvoi- niminen teos kuvaa Kullervoa pikkupoikana ja teoksen nimi tulee Kalevalan säkeestä, jossa Untamo on kuullut pienen Kullervon aikovansa kostaa Untamolle. Kullervon isän Kalervon ja tämän veljen Untamon kalastuskiista johti veljessotaan. Koko Kalervon suku tapettiin, vain piikatyttö jätettiin orjaksi. Tyttö synnytti pian Kalervon pojan Kullervon, josta tuli väkivahva nuori mies. Kullervo oli jo kehdossa ollessaan niin vahva, että katkoi kolmantena päivänä kapalonsa. Aiheesta on C.E. Sjöstrand tehnyt myös veistoksen, Kullervo katkoo kapalonsa vuonna 1858.

Perheestään erotettu Kullervo kohtaa tietämättään nuorena miehenä siskonsa tiellä ja viettelee tämän. Kun sisaruussuhde selviää, sisko heittäytyy koskeen ja Kullervo lähtee kostamaan Untamon väelle. Tapettuaan heidät hän huomaa kotiin palatessaan kotiväkensäkin kuolleen ja surmaa itsensä miekkansa terällä käytyään ensin lyhyen dialogin sen kanssa. Kullervo on esitetty tässä työssä hyvin kaavamaisesti kirves kohotettuna. Kaavamainen primitiivisyys toistuu monissa muissakin taiteilijan teoksissa. Oletan hänen pyrkineen tavoittamaan jotakin suomalaisen kansantaiteen arkkityyppiä. Kalliomaalausten viiva ei ole kaukana. Rakukeramiikka tekniikkana vielä korostaa teosten rosoisuutta ja kaunistelematonta kauneutta. Rakulasitus vie minun ajatukseni myös roomalaiseen mosaiikkiin. Halkeillut pinta muistuttaa paikoin mosaiikkia, samoin teosten värimaailma.

Ritva Sofia Lintu: Kullervo. Rakukeramiikka. Kuva: TJ.

Kullervo-teoksessa päähenkilö poseeraa taiteilijalle mahdollisesti rohdinkankaasta tehdyssä puvussaan tukka pystyssä kuin peikonpojalla. Housunpolvi on mennyt rikki ja kursittu kokoon. Ilme on alakuloinen ja katse maahan luotu. Taustan lehtimetsä on mielestäni tekniikkaa ajatellen mielenkiintoinen, sillä se muistuttaa akvarellia tai guassimaalausta ja tuo mieleen kansallisromanttis-symboliset Gallen-Kallelat. Oikeastaan Edelfeltin Kristus ja Mataleenakaan ei ole kaukana.

Ritva Sofia Lintu: Kullervon hukutus. Rakukeramiikka. Kuva: TJ.

Kullervon hukutus- teoksessa poikapoloista yritetään surmata hukuttamalla. Syy pikkupojan surmaamisaikeisiin on siinä, että Kullervosta huomattiin tulevan väkivahva ja hän jo polvenkorkuisena uhosi kostavansa isänsä ja äitinsä kuoleman Untamolan väelle. Hänessä oli kasvamassa Kalervon kosto ja Untamolan tuho. Tässä työssä oman tulkintani mukaan Kullervo ˮistuu aaltojen selässäˮ vapauduttuaan tynnyristä, jossa hänet yritettiin hukuttaa. Tai kenties kyseessä on ns. taiteilijan vapaus ilmaista tapahtuma toisella tavalla. Mielestäni Kullervolla on hieman ilkikurinen ilme kasvoillaan, ajattelee ehkä, että ˮähäkuttiˮ.

Ritva Sofia Lintu: Madonna ja lapsi. Rakukeramiikka. Kuva: TJ.

Ritva Sofia Lintu: Pyhä Apollonia, hammaslääkäreiden
suojeluspyhimys. Rakukeramiikka. Kuva: TJ.

Siirrytäänpä sitten kristillisiin töihin. Madonna ja lapsi- työssä asettelu on hyvin harmoninen. Tämä työ onkin mielestäni yksi tämän näyttelyn miellyttävimpiä. Hahmot ovat hyvin pelkistettyjä, lapsi Madonnan sylissä toukkamaisesti kapaloitu. Taustalla on pari enkeliä. Kuva-aihe on esitetty mahdollisimman yksinkertaisesti, erilaiset värikentät rytmittävät ja tasapainottavat teosta. Vahvat kehykset, jotka tässä työssä ovat miltei katseenvangitsijan roolissa, pitävät tiiviin setin koossa.

Omalla tavallaan humoristisin näyttelyn töistä lienee Pyhä Apollonia, hammaslääkäreiden suojeluspyhimys. Legendan mukaan neitsytmarttyyri Apollonia kärsi keisari Deciuksen (vallassa 249-251 AD) aikana kristittyjen vainoista ja ennen hänen surmaamistaan kaikki hänen hampaansa revittiin suusta. Tästä syystä häntä pidetään juuri hammaslääkäreiden suojeluspyhimyksenä. Kuvassa Apollonialla on toisessa kädessään kirja (Raamattu) ja toisessa suuret pihdit, joissa on iso hammas.

Mainittakoon näyttelyn töistä vielä yksi, nimittäin pienoisveistos, joka kuvaa raskaana olevia Mariaa ja Elisabetia. Naiset poseeraavat vierekkäin pulleine vatsoineen ja kumpikin pitelee kättään toisen naisen – arvatenkin Marian, vatsalla. Elisabet oli näistä naisista huomattavasti vanhempi ja oli tullut raskaaksi Herran tahdosta voidakseen synnyttää Johannes Kastajan, joka valmisti tietä Marian lapselle, Jeesukselle.

Ritva Sofia Lintu: Raskaana olevat naiset
Maria ja Elisabeth. Rakukeramiikka. Kuva: TJ.

Minulle tämän näyttelyn suurin anti oli oikeastaan tutustumisessa rakukeramiikkaan ja siihen, miten tämä menetelmä toimii taiteen tekemisessä. Ritva Sofia Linnun Värejä tulesta II- näyttely on esillä Taidekappelissa 30.11. asti.

Lähteet:

Kalevala 1849, http://neba.finlit.fi/kalevala/index.php?m=1&s=32&l=1

Sanomalehti Karjala 27.4.2017

Savon Sanomat 9.8.2013

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raku-keramiikka

https://www.duodecimlehti.fi/api/pdf/duo99943

Konttinen, Riitta, Laajoki, Liisa, Taiteen sanakirja, Helsinki 2005.

Näyttelyinfo

Toteutuneita unelmia - ja toteutumattomia Turun taidemuseossa

Emil Wikström: Victor Westerholm.
Pronssi, 1916. Kuva: TJ.

Turun taidemuseon tämänhetkinen kokoelmanäyttely on nimeltään Toteutuneita unelmia – ja toteutumattomia. Näyttelyssä museon toisessa kerroksessa on esillä teoksia, joita kokoelmiin on hankittu Turun Taideyhdistyksen ensimmäisen intendentin, taidemaalari Victor Westerholmin (1860-1919) kaudella.

Olen käynyt näyttelyssä monta kertaa ja joka kerralla miettinyt, että tästä näyttelystä haluan kirjoittaa blogiini ja vasta nyt saan tekstin aikaiseksi, kun näyttelyä on jäljellä reilu kuukausi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Toinen asia, mitä olen tämän näyttelyn kohdalla miettinyt joka kerta on se, että se ei jotenkin avaudu minulle. Se jättää melko vaisun jälkimaun. Syy lienee ripustuksessa, sillä näyttelyn ensimmäinen huone on kyllä visuaalisesti erittäin kaunis, mutta siinä ei ole suuria, raflaavia ˮtaideaarteitaˮ, vaan pikemminkin pieniä, intiimejä maisemia pääosin Westerholmin siveltimestä. Nämä tunnetummat teokset löytyvät sitten muista saleista. Toinen syy jälkimakuun saattaa piillä siinä, että olen yksinkertaisesti nähnyt Turun taidemuseon helmet niin monta kertaa, että ne eivät enää jaksa samalla tavalla sytyttää. Muistan kyllä ensimmäisen kerran, kun näin Gallen-Kallelan teokset Akka ja kissa ja Sammon puolustus. Silloin ne säväyttivät, vaan nyt ne ovat minulle museon peruskauraa.

Viimeisintä Taide-lehteä lukiessani huomasin, että olen katsonut tätä näyttelyä aivan väärästä vinkkelistä. Taidehistorioitsija Marjatta Hietaniemen artikkeli Kokoelmista taidemuseoiksi. Kaksi kiintoisaa syntytarinaa herätti minut tajuamaan, mistä Turun taidemuseon yläkerran näyttelyssä oikeasti on kyse. Vaikka olen lukenut näyttelyn teeman monta kertaa salien seiniltä, en silti ole sitä sisäistänyt. Tämä näyttely on rakennettu pikemminkin museohistoriallisesta näkökulmasta kuin taidehistoriallisesta, vaikka tämäkin teema toki taidehistorian alaan kuuluu.

Toteutuneita unelmia - ja toteutumattomia-näyttelyn aloitussali. Kuva: TJ.

Turun taideyhdistys perustettiin vuonna 1891 ja Victor Westerholm oli sen ensimmäinen intendentti vuoteen 1919 eli kuolemaansa saakka. Yhdistyksen tarkoitus oli turkulaisen taiteen edistäminen mutta myös pysyvän näyttelytilan perustaminen kaupunkiin ja luonnollisesti kokoelman kartuttaminen. Ajatus taideyhdistyksestä lienee virinnyt Turun Piirustuskoulussa, joka oli perustettu jo vuonna 1830 ja jonka johtajana Westerholm toimi vuodesta 1888 alkaen. Yhdistys määritteli puitteet, minkä mukaan taidekokoelmaa tultiin kartuttamaan. Töitä hankittiin elossa olevilta suomalaisilta ja pohjoismaalaisilta taiteilijoilta, mutta ei venäläisiltä. Ajan hengen mukainen kannanotto siis.

Greta Dahlström: Tiikeri. Pronssi, ei aikaa. Tämän tiikerin kopio toimii
Turun taidemuseon ovenkahvana. Kuva: TJ.

Itse museorakennus, jonka arkkitehti Gustaf Nyström oli suunnitellut, avattiin vuonna 1904. Taideyhdistyksen ponnisteluja tukivat monet lahjoittajat, joista keskeisinä voidaan mainita kauppaneuvosveljekset Ernst ja Magnus Dahlström. Samat miehet vaikuttivat myös Åbo Akademin perustamisen taustalla Jacobssonin pariskunnan ohella. Rakennuksen alakerrassa sijaitsivat alun perin Turun Piirustuskoulun opetustilat ja taideyhdistyksen näyttelytilat olivat yläkerrassa.

Walter Runeberg: Ernst Dahlström.
Marmori, ei aikaa. Kuva: TJ.

Alun perin taidehankintoja tehtiin yhdistyksen omista taidenäyttelyistä. Myöhemmin hankintoja alettiin tehdä myös muualta. Teoksia saatiin tietysti myös lahjoituksina. Taideyhdistys osti lukuisia Westerholmin töitä ja ne ovatkin vahvasti edustettuina näyttelyssä. Taideyhdistys alkoi hankkimaan hieman myöhemmin myös vanhempia kotimaisia töitä, jotta kokoelmaan saatiin historiallista syvyyttä. Tällaisella ajallisella syvyysajattelulla oli kansallisen heräämisen aikaan keskeinen rooli. Varhaisten taidehistoriankirjoittajien kuten Eliel Aspelinin agendassa vuosisadan lopulla on ollut vahvasti pyrkiä osoittamaan, että suomalainen taide juontaa omista kansallisista juuristaan eikä ole omaksunut mitään ainakaan Venäjältä. Nuoren kansan piti rakentaa omaa identiteettiään.

Emil Wikström: Magnus Dahlström.
Marmori, 1906. Kuva: TJ.

Tällaista taustaa vasten tätä näyttelyä siis pitää katsella. Siksi Westerholmin töiden itseoikeutettu paikka on ensimmäisessä salissa. Kronologiaa tämä ripustus ei kyllä noudata, edes teoshankintojen suhteen. Salitekstien mukaan yhdistyksen ensimmäinen taidehankinta oli (naismaalari!) Julia de Cock-Stigzeliuksen (1840-1923) Belgialainen maisema, joka hankittiin yhdistykselle vuonna 1892. Myös Emil Wikströmin (1864-1942) veistos Viattomuuden uni hankittiin samana vuonna. Naistaiteilijoiden töitä hankittiin kokoelmaan heti alusta alkaen ja tuona aikana Turun Taideyhdistystä voikin pitää varsinaisena pioneerina. Hankintoja ohjasi myös tiettyjen taiteilijoiden valikoituminen keräilykohteiksi. Näyttelyn perusteella tällaisia ovat olleet Westerholmin lisäksi ainakin Akseli Gallen-Kallela (1865-1931), Albert Edelfelt (1854-1905), Verner Thomé (1878-1953), Hjalmar (1840-1905) ja tämän veljenpoika Ali (1873-1944) Munsterhjelm sekä myöhempi intendentti Axel Haartman (1877-1969).

Aihepiirit olivat aluksi historia-aiheita ja suomalaisia kansankuvauksia. Westerholmin omat työt ovat pääosin maisemamaalauksia, joten niitäkin suosittiin. Historia-aiheista kiintoisin ja tärkein on varmasti Albert Edelfeltin triptyykki Turun akatemian vihkiäiset 1640 (lopullinen luonnos) vuodelta 1902. Teos hankittiin Taideyhdistyksen kokoelmaan samana vuonna. Maalauksessa kutsuvieraiden kulkue kulkee Turun Tuomiokirkon kehämuurin portista sisään. 

Albert Edelfelt: Lopullinen luonnos teokseen Turun Akatemian vihkiäiset 1640. Öljy kankaalle, 1902. Kuva: TJ.

Keskellä triptyykkiä astelee ylväästi Pietari Brahe. Ehkä he ovat matkalla juhlajumalanpalvelukseen. Kehämuuri ympäröi tuomiokirkkoa Turun paloon asti 1827, joten Edelfelt lienee käyttänyt apunaan vanhoja maalauksia tai grafiikanlehtiä. Turun Akatemia toimi 1600-luvulla kirkon kehämuurin sisäpuolella sijainneessa rakennuksessa. Tämä teos on tosiaan lopullinen luonnos, varsinainen teos sijaitsee Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Alkuperäinen on tosin tuhoutunut pommituksissa vuonna 1944 ja se on korvattu kopiolla. Tämä onnettomuus luonnollisesti nostaa Turun Taidemuseossa olevan luonnoksen taidehistoriallista merkitystä.

Hugo Simberg: Perunatyttö. Öljy kankaalle, 1901.
Kuva: TJ.

Kansankuvauksista voi mainita niin ikään Edelfeltin työn Veräjällä (Portaan kylästä) vuodelta 1889. Teos hankittiin vuonna 1893. Toinen realistinen kansankuvaus on Hugo Simbergin (1873-1917) Perunatyttö vuodelta 1901 (hankittu 1905). Maalaus esittää arvatenkin perunakellarissa kyykyssä istuvaa nuorta noin kymmenvuotiasta tyttöä, joka näyttäisi kuorivan perunaa. Päässään hänellä on huivi. Kasvoiltaan tyttö on suomalainen arkkityyppi, joka isompana kasvaa Suomi-neidoksi. Pienissä, suoraan katsojaa tuijottavissa sinisissä silmissä on alakuloisuutta. Simbergin työ on realismia par exellence, vaikka se onkin jo saanut kansallisromanttisia mausteita. Felix Nylundin (1878-1940) Lapsen pää vuodelta 1908 (saatu Ernst Dahlströmin lahjoituksena vuonna 1910) on tyyliltään lähinnä uusklassinen rintakuva, joka ei liiemmin ilmeitä eikä persoonallisia piirteitä esittele. Silti taiteilijan poikaa, myöhemmin keramiikkataitelija Gunnar Nylundia esittävä veistos on täynnä ilmaisua: noin kymmenvuotias poika poseeraa ujosti isälleen, aivan kuin vieraita ihmisiä olisi tuvan täydeltä katsomassa veistämisprosessia. Hieman hukassaolevalta pieni poika keskellä suurta näyttelysalia vaikuttaa, melkein sääliksi käy. Työ on herkkä ja siitä huokuu isän rakkaus.

Felix Nylund: Lapsen pää (Gunnar Nylund).
Marmori, 1908. Kuva: TJ.

Kansallista mytologiaa kuvaavista töistä täytyy nostaa esille Gallen-Kallelan Sammon puolustus. Muistan, kun näin tämän työn ensimmäisen kerran. Ajattelin, että ohhoh, tämähän on maalattu kankaalle. Myöhemmin olen ymmärtänyt tuon älynväläyksen olevan jokseenkin koominen, sillä suurin osa maalauksista on maalattu kankaalle. Vaikutelmani perustui siihen, että taiteilija on käyttänyt karkeaa säkkikankaan tapaista materiaalia, jossa langat ovat paksuja ja niitä on verrattain harvassa. Lisäksi väripigmentti on sidottu vanhanaikaisesti kananmunaan eikä tavanmukaisesti öljyyn. Tämä temperaväri saattaa osaltaan vaikuttaa siihen, että kankaan materiaalisuus tulee niin hyvin työssä läpi. Suomen kansallista ydinkuvastoa oleva teos maalattiin vuonna 1896 ja se hankittiin taideyhdistyksen kokoelmaan vuonna 1901. Sekä kansallisromanttinen että symbolistinen työ on täynnä taistelun tuoksinaa ja lienee ensimmäisiä – ellei ensimmäinen – kuvaus Pohjan akasta. Väinämöisen on kuvannut kuvanveistäjä Erik Cainberg (1771-1816) ensimmäisen kerran Turun Akatemiatalon juhlasalin reliefiin jo vuonna 1814, siis 21 vuotta ennen Lönnrothin Vanhan Kalevalan ilmestymistä.

Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus. Tempera kankaalle, 1896. Kuva: TJ.

Fanny Churbergin (1845-1892) Asetelma Pariisista toistaa hollantilaista kultakauden (1600-luvulla) moraalisesti opettavaista asetelmamaalausperinnettä. Valokuvamaisen tarkasti maalatut elintarvikkeet ja lasit sekä hopea-astiat esiintyvät myös Churbergin kuvassa, vaikka aivan Pieter Claeszin (1597/1598-1661) tai Willem Kalfin (1619-1693) tasolle hän ei ylläkään (ehkei hänen kenties ollut tarkoituskaan maalata täysin samalla tavalla). Aihevalinta on oikeastaan melko poikkeuksellinen ja luulenkin tämän työn olevan harjoitelman jonkin alankomaalaisen mestarin mukaan. Churberg oli juuri muuttanut Pariisiin, kun hän maalasi tämän työn vuonna 1876. Taideyhdistys hankki teoksen vuonna 1905.

Fanny Churberg: Asetelma (Pariisi). Öljy kankaalle, 1876. Kuva: TJ.

Albert Edelfelt: Tohtori Emile Roux.
Öljy kankaalle, 1896. Kuva: TJ.

Vielä pari maalausta pitää esitellä, vaikka todella moni muukin ansaitsisi tulla mainituksi. Albert Edelfeltin Tohtori Emile Roux vuodelta 1896 hankittiin kokoelmaan vuonna 1898. Teos on hyvin samankaltainen kuin taiteilijan aiempi miljöömuotokuva Louis Pasteurista (1885, Musée d´Orsayssa Pariisissa). Emile Roux (1853-1933) oli ranskalainen bakteriologi, joka työskenteli yhdessä Pasteurin kanssa rokotteen kehittämiseksi ja tuli tunnetuksi työstään kurkkumätää ja jäykkäkouristusta vastaan. Siinä mielessä tämä muotokuva on Pariisin Pasteur-muotokuvan pari.

Viimeiseksi haluan esitellä mielestäni näyttelyn hienoimman työn, joka on Victor Westerholmin Eckerön postilaituri vuodelta 1885. Tämä työ kuuluu niihin teoksiin, joita Turun taideyhdistys ei onnistunut syystä tai toisesta hankkimaan kokoelmaansa. Eckerön postilaituri kuuluu Viipuri-säätiön kokoelmaan Hämeenlinnan taidemuseossa. Syy siihen, että tätä työtä ei hankittu Turkuun johtuu taideyhdistyksen ostolautakunnan vastustuksesta. Se ei ollut riittävän kiinnostunut tästä teoksesta. Romanttissävyinen maalaus vetoaa ainakin minun silmääni. Tyyni kesäilta, edessä aava meri, laiturilla olevista ihmisistä päätellen saapumassa oleva höyrylaiva, joka tuo postia Ruotsista. Ehkä tämä maalaus vetoaa myös siksi, että olen itsekin istuskellut Eckerön postilaiturilla ja katsellut lähtevää laivaa.

Victor Westerholm: Eckerön postilaituri. Öljy kankaalle, 1885. Kuva: TJ.

Näyttely on ollut pakko rajata ajallisesti Westerholmin kauteen, ettei siitä tule liian laajaa ja että jonkinlainen taiteellinen ja museopedagoginen yhtenäisyys säilytetään. Kun näyttelyyn perehtyy ˮoikealla tavallaˮ saa hyvän käsityksen Turun taideyhdistyksen alkuvuosista. Mutta kuten minä tein monta kertaa ennen kuin ˮheräsinˮ, voi tästä näyttelystä nauttia hyvällä omallatunnolla pelkästään katsellen suomalaisen taiteen kultakauden keskeisiä taideaarteita. Tämä hieno näyttely on avoinna enää kuukauden ajan, 4.11. asti.

Turun taidemuseon toisen kerroksen hieno portaali, jota
veljekset Ernst ja Magnus Dahlström vartioivat.

Lähteet:

Opastekstit saleissa

http://www.turuntaidemuseo.fi/toteutuneita_unelmia/

http://www.turuntaidemuseo.fi/museon_historia/

Arell, Berndt, Hoffmann, Christian, Holländer, Tove, Kansallisaarteita. Turun taidemuseo, Turku 1998.

Hietaniemi, Marjatta, ˮKokoelmista taidemuseoiksi. Kaksi kiintoisaa syntytarinaaˮ, Taide 4/2018.

http://www.helsinki.fi/yliopistonhistoria/akatemia/nostot/avajaiskulkue.htm

www.blf.fi

http://kivikierros.com/index.php/tuomiokirkko

Piispankadun helmi - Ett hem

Olen jo pitkään rakastanut kotimuseoita. Ne ovat kuin keitaita, niiden seinien sisään voi paeta kadulta ja antaa itsensä kadota menneeseen aikaan. Vaikka moderni elämä soljuu ikkunan takana, saa museossa olla läsnä maailmassa, jota ei käytännössä enää ole mutta joka silti museoituna aikakapselina on olemassa tässä nykyhetkessä. Tällainen kotimuseo on kuin aikakone.

Pienoismalli alkuperäisestä Jacobssonien talosta Hämeenkadulla. Kuva: TJ.

Vierailin Alfred ja Hélène Jacobssonin kodissa Turun Piispankadulla. Tai oikeastaan en käynyt heidän kodissaan, vaan huoneistossa, jonne heidän irtaimistoaan on siirretty ja jonne on rekonstruoitu heidän alkuperäinen kotinsa, joka sijaitsi osoitteessa Hämeenkatu 30. Tämä kivitalo purettiin vuonna 1955 korjauskelvottomana. Piispankadun talo on puinen mutta suurin piirtein samalta aikakaudelta kuin purettu Hämeenkadun talokin. Nykyinen rakennus on hovioikeuden asessorin, myöhemmin presidentin Carl Robert Procopén (1792-1868) entinen koti. Sen piirsi sama arkkitehti kuin Jacobssonien Hämeenkadun talonkin, arkkitehti Charles Johnsson. Hänestä en ikäväkseni löytänyt juuri mitään tietoa internetistä, mutta hän lienee ollut keskeisiä tekijöitä Turun palon jälkeisessä rakennussuunnittelussa C.L. Engelin (1778-1840), Pehr Johan Gylichin (1786-1875) sekä nuoremman sukupolven arkkitehdin Frithioff Strandellin (1865-1925) ohella. Procopén taloon eli ns. Procopéska gårdeniin avattiin vuonna 1962 Jacobssonien koti-interiööriä esittelevä museo Ett Hem, joka Åbo Akademin Säätiön omistuksessa toimii samalla paikalla edelleenkin.

Siitäkin huolimatta, että Alfred (1841-1931) ja Hélène (1854-1928) Jacobsson eivät koskaan asuneet tässä talossa tuntuu huoneisto asutulta eikä epäautenttisuus häiritse lainkaan. Alfred Jacobsson oli monen alan yrittäjä ja konsuli ja hänen vaimonsa konsuli Kumlinin tytär ja kauppaneuvos Abraham Kingelinin tyttärentytär. Kingelinin, merkittävän liikemiehen kautta Jacobssoneilla oli perheyhteys myös Ernst ja Magnus Dahlströmiin. Heillä taas oli suuri rooli Turun Taideyhdistyksen perustamisessa. Sekä Dahlströmit että Jacobssonit ajoivat yliopiston saamista Turkuun ja heillä olikin suuri vaikutus Åbo Akademin perustamiseen vuonna 1918.

Hjalmar Munsterhjelm: Talvinen maisema. Öljy, 1872. Kuva: TJ

Kierros alkaa ns. Kingelinin huoneesta. Tässä huoneessa pääsee heti sukeltamaan siihen yllä mainitsemaani aikakapseliin. Seinällä on mm. Hjalmar Munsterhjelmin maalaama ihastuttava talvinen maisemakuva, joka oikein huokuu kylmää talvi-illan tunnelmaa. Tällaista tunnelmaa ei saa aikaan kameralla. Siinä maalaustaide on edelleenkin valokuvaa edellä: kyvyssä vangita tunnelmaa. Huoneessa on muhkea nojatuoli viehättävän sekretäärin vieressä, joka oikein kutsuu istumaan alas, ottamaan mustekynän käteen ja aloittamaan kirjalliset työt. Mutta ikävä kyllä museoesineisiin ei saa koskea. Olisipa tällaisia huonekaluja itselläkin. Olisi kiva omistaa kirjoituspöytä, joka oikein imaisee kirjoittamaan. Jostain syystä nyt kirjoittamisen aloittamiseen tarvitaan muitakin houkuttimia.

Felix Nylund: Alfred Jacobsson. Marmori, 1913. Kuva: TJ.

Seuraava huone on konsulin huone, jota hallitsee Felix Nylundin vuonna 1913 Alfred Jacobssonista tekemä marmorinen puolivartalokuva. Valmistuessaan veistos oli konsulin mielestä kuulemma liian suuri, mutta niin se kuitenkin lopulta sai jäädä taloon. Nylundin veistos on mielestäni hämmästyttävän jäykkä ja kaavamainen, päätä lukuun ottamatta se on ikään kuin kirveellä veistetty. Pääkin muistuttaa ilmeettömyydessään klassisen ajan kreikkalaisia veistoksia. En hämmästyisi, vaikka Nylund olisi nähnyt kubistisia muotokuvia ja soveltanut niiden periaatteita veistoksen ylävartaloon, olihan kubismi nimenomaan tuolloin jo laajalti tunnettua. Nylund on yrittänyt olla ajan hermolla. Tässä työssä voi nähdä 1800-luvun lopun realismin pohjalle soviteltua orastavaa modernin klassismin vaikutusta ja ajan kansainvälisten taidevirtausten tuomaa avant garde-henkeä. Konsulin huoneessa on lisäksi muutakin kiinnostavaa, nimittäin kirjoittajan mielestä talon kiintoisin esine, isännän kirjoituspöytä. Ovennurkkaan katonrajaan on kiinnitetty hallitsijamuotokuva, joka empiiristen tutkimusteni perusteella esittää Ruotsin kuningasta Oscar II:ta, joka hallitsi vuosina 1872-1907. Jos olen oikeassa ja kyseessä on juuri Oscar II, edustaa tämän muotokuvan esillä pitäminen sortovuosina vahvaa poliittista kannanottoa. Toisaalta, on tuossa kuvan miehessä paljon samaa itse talon isännän, Alfred Jacobssoninkin kanssa. [EDIT 30.9.: Sain museosta vahvistuksen, että kyseessä on juurikin Oscar II.]

Hallitsijamuotokuva (Oscar II) konsulin huoneen nurkassa. Kuva: TJ.

Sali. Kuva: TJ.

Kello 1700-luvulta, Meissen-posliinia. Kuva:TJ.

Seuraava huone on sali, josta nostan esille lasikuvun alla mahonkilipaston päällä olevan koristeellisen Meissen-posliinia olevan rokokookellon. Sali on toki rakennuksen näyttävin huone, mutta siinä on myös vähiten kirjoittajaa kiinnostavia yksityiskohtia. Ehkä pieni mutta kiintoisa miniatyyrikokoelma on kuitenkin syytä tässä mainita. 

Yksi kuudestatoista miniatyyristä. Ranskalainen
1600-luvulta? Todennäköisesti emalimaalaus.
Kuva: TJ.

Kokoelmassa on kuusitoista miniatyyrimaalausta. Miniatyyrit, joita on maalattu 1500-luvulta alkaen, ovat rajatapauksia: ne voidaan tulkita joko taideteoksiksi tai koriste-esineiksi (koru). Myös niiden maalarit olivat usein kultaseppiä, sillä työ oli suurta tarkkuutta vaativaa ja tehtiin suurennuslasin avulla.

Seuraava huone on konsulinnan huone. Mainittakoon, että myös konsulinnalla oli oma kirjoituspöytänsä. Jacobssonit olivat siis kirjoittavaista porukkaa. Pitää muistaa myös, että entisaikaan kirjeiden kirjoittaminen oli tärkeä kommunikointitapa ja se vei paljon aikaa. Pöytävalaisin muistuttaa toisaalta August Strindbergin valaisinta hänen viimeisessä asunnossaan Tukholman Drottninggatanilla, toisaalta se tuo mieleen 1960-lukulaisen neuvostoliittolaisen avaruusmatkailun. Huoneen nurkassa on pienikokoinen mutta kiehtova Tyko Sallisen maisemamaalaus Cagnesista (mahdollisesti 1920-luvulta, jolloin Sallinen oleskeli Etelä-Ranskassa) ja Akseli Gallen-Kallelan Muikuntähystäjä vuodelta 1906.

Yrjö Liipola: Istuva vanha mies, patinoitu kipsi, 1906. Kuva: TJ.

Bertel Thorvaldsen: Kristus. Kipsikopio
Kööpenhaminan Vor Frue Kirkessä olevasta
suurikokoisestta marmorioriginaalista. Kuva: TJ.

Makuuhuoneessa on Yrjö Liipolan vuonna 1906 tekemä veistos Istuva vanha mies. Liipolan työ onkin oikein onnistunut ja sisäistä voimaa henkivä. Vaikutteita on varmasti tullut Rodinilta, esimerkkinä miehen mietteliäs, sisäänpäin käpertynyt asento. Huoneessa on toinenkin kiintoisa veistos, nimittäin Bertel Thorvaldsenin (1770-1844) Kristus vuodelta 1821. Kööpenhaminan Vor Frue Kirkessä sijaitsevasta marmorioriginaalista tuli niin suosittu, että siitä tehtiin lukemattomia kipsisiä pienoiskopioita myyntiin. Tämä makuuhuoneen Kristus on yksi niistä.

Vielä yksi huone pitää mainita, nimittäin ruokasali. Tummasävyinen barokkihenkinen sali on talon vaikuttavin huone ainakin kirjoittajan mielestä. Kiinnostavia yksityiskohtia ovat mm. hieno intarsiakoristeltu kaappi, jossa on antiikin Kreikasta ammentava kuva, jossa vaunuissa kolmea laukkaavaa hevosta ohjastava nuori mies näyttää matkaavan pilven päällä. Kyseessä saattaa olla joku jumalhahmo, mutta häntä ei oikein pysty tunnistamaan. 

Yksityiskohta ruokasalin kaapin intarsiakoristelusta. Kuva: TJ.

Kaapissa muualla olevat lyyraintarsiat antavat viitteitä Apolloon, mutta pelkästään niiden perusteella hahmon tunnistaminen on hataraa. Kreikkalaisessa kuvastossa ei juuri esitetty muita hahmoja kuin jumalia tai sankareita, joten tunnistettavuus oli tärkeää. Ehkä tässä onkin kyseessä uusklassismin keskeinen ajatus eli että antiikin kuvakieltä käytetään mukaillen uusien ajatusten esittämiseksi. Miehellä nimittäin näyttäisi olevan housut ja sikäli kuin minä tiedän, kreikkalaiset ja roomalaiset eivät käyttäneet housuja vaan erilaisia viittoja, vaippoja ja kaapuja. Miehen hiuksetkin ovat hieman liian barbaarimaisen liehuvat ja pitkät kreikkalais-roomalaiselle kuvakulttuurille.

Ruokasali. Kuva: TJ.

Ruokasalissa on hyvä istahtaa hetkeksi hengittämään sisäänsä sadan vuoden takaista tunnelmaa. Raskas sisustus eristää tehokkaasti interiöörin ulkomaailmasta ja helpottaa siten museovierailijan aikamatkailua. Pöytä ei ole katettu, mutta uskon sen joulun alla olevan. Jostain syystä tämä huone henkii talvea. Nurkassa oleva valkoinen pyöreä kakluuni tuntuu hehkuvan lämpöä. Ruuan tuoksu on helppo kuvitella – niin, ja ne vieraat. Ympärillä on ruotsinkielinen puheensorina. Sisäkkö tuo liemimaljan pöytään. Päivällinen alkaa.

Jacobssonien kotimuseo Ett Hem on avoinna kesäisin sekä muutamana muuna ajankohtana kuten joulun alla. Aukioloajat ja lisätietoa löytyy osoitteesta http://etthem.fi.

Lähteet:

Nummelin, Rolf, ˮEtt Hemˮ. Åbo Akademin omistama Alfred ja Helene Jacobssonin museo, Turku, 2005.

Museon opastekstit

Oppaan kertomukset

http://etthem.fi

www.livrustkammaren.se

https://www.thorvaldsensmuseum.dk/en/collections/work/A82

Berggren, Lars, Landen, Annette et al., Väggarna talar. Åbo Akademis byggnader under hundra år, Åbo, 2017.