Antti Laitinen:
Halki, poikki ja pinoon
Someron Kivimakasiinissa 30.6.-16.7.2017.
Ensimmäiseksi esiteltäväksi
näyttelyksi valitsin Antti Laitisen Halki, poikki ja
pinoon-näyttelyn Somerolla. Tämä on sinänsä huono valinta,
että näyttely on jo päättynyt, kun saan tämän tekstin
julkaistuksi. Mutta koska olen lähtöisin Somerolta katsoin
sopivaksi aloittaa juuri somerolaisesta näyttelystä. Somero-aihetta
aion jatkaa vielä parilla tekstillä lähiaikoina.
Kiiruun tilan kivimakasiini on oiva
paikka kesänäyttelyille ja juuri kunnostettu tätä tarkoitusta
varten. Tarkoitus on kuulemma jatkaa tulevinakin kesinä
näyttelytoimintaa. Rakennuksessa on ensinnäkin mukavan viileä.
Toiseksi, kolme lähes samankokoista huonetta jakaa rakennuksen
kätevästi omiin osastoihinsa niin, että eri huoneilla voi
tarvittaessa olla oma teemansa ilman, että ne häiritsevät
toisiaan. Makasiini itse lienee peräisin 1800-luvun jälkimmäiseltä
puoliskolta, Someron Kulttuuri ry:n nettisivujen mukaan se on
rakennettu 1869 Kiiruun tilalle perustetun viinanpolttimon
tarpeisiin.
Antti Laitinen (s. 1975) asuu ja
työskentelee Somerniemellä. Tämä on tietysti syy siihen, että
juuri Somerolla on Laitisen näyttely. Mies on saavuttanut
kansainvälistä mainetta mm. Venetsian Biennaalissa vuonna 2013
teoksellaan Falling Trees. Toinen Suomen edustaja biennaalissa
oli Terike Haapoja (s. 1974). Laitisen muita tunnettuja taideteoksia
ovat mm. Armour (2016) Helsingin Töölönlahden puistossa ja
Forest Square (2013).
Taiteilijan performanssit sisältävät yleensä Laitisen fyysistä
ponnistelua. Henkilökohtainen luontosuhde ja rakkaus metsään näkyy
kaikissa Laitisen teoksissa.
Vasemmanpuoleisessa
huoneessa on esillä Green
Square, Brown Square & White Square, joka
koostuu kolmesta valokuvasta, jotka taiteilija on ottanut keväällä,
syksyllä ja talvella samasta kohteesta. Hän on kasannut tiiviiksi
keoksi harvennettuja kuusia ja muotoillut tämän keon säännöllisen
neliön muotoon. Neliötä ympäröivät nuorten kuusten kannot.
Katsoja voi olettaa, että neliön puut ovat peräisin juuri näistä
kannoista. Teokselle taustan muodostaa vihreä kuusimetsä. Green
Square-kuvassa
kuusineliö on vihreänä keväällä, Brown
Square-kuvassa
syksyllä kaikki neulaset ovat karisseet pois ja jäljellä ovat vain
ruskeanharmaat rungot. White
Square
esittää samaa neliötä talvella, kun lumi on peittänyt alastomat
rungot.
 |
| Antti Laitinen: Green Garden, valokuva installaatiosta. Kuva: TJ |
Kutsuisin
tätä teosta maataide-installaatioksi. Se on paikkaansa sidottu ja
elää ympäristönsä mukana. Kerran tehtynä teoksella on
potentiaalinen mahdollisuus jatkaa elämäänsä kunnes se maatuu
kokonaan. Siinä se muistuttaa IC98:n Kronoksen
taloa,
jossa yksinäisellä tontilla seisova asuinrakennus hankittiin
taiteilijoiden omistukseen tontteineen ja alue jätettiin oman
onnensa nojaan. Tarkoitus on seurata ajan hampaan vaikutusta ja antaa
ajan ja luonnon tehdä tehtävänsä. Elämäänsä jatkavana
Laitisen neliö tarjoaisi taiteilijalle mahdollisuuden uusiin
"taideteoksiin" eli valokuviin, esim. aamun sarastaessa,
talvi-iltana jne. Mutta oletan, että jatkuvuus ei ole taiteilijan
tarkoituksena tämän teoksen kohdalla. Ideana lienee ollut ottaa nuo
kolme valokuvaa. Teos esittää realistisesti puun kuoleman. Kaikki
eivät pärjää, heikommat karsitaan. Heikko sortuu elon tiellä,
sanotaan.
Useiden Laitisen teosten kohdalla voidaan esittää kysymys, mikä
itse asiassa on se taideteos: gallerian seinällä riippuva valokuva
vaiko tuo neliö, jota kuva esittää. Vastaus mielestäni on selkeä:
se on se neliö. Valokuvaus on ainoa tapa (videon ohella)
dokumentoida performanssi tai installaatio. Kun esitys päättyy tai
installaatio puretaan näyttelyn loputtua, se lakkaa olemasta. Jos
siitä ei ole valokuvaa, säilyy se vain ihmisten muistissa. Ja
saattaa olla, että Laitisen neliön kohdalla taiteilija itse on
installaationsa ainoa yleisö somerniemeläisessä metsässä.
Kirjoittajalle
keskeinen kysymys pitää jälleen esittää: mikä on tämän
teoksen tarkoitus? Miksi taiteilija näki tuntikausia vaivaa
kasatakseen kuusenoksat tiiviiseen kasaan ja sitten parturoi ne
neliöksi? Ehkä tällä teoksella ei ole mitään erityistä
tarkoitusta. Ei nykytaiteella olekaan [välttämättä] mitään
tarkoitusta. Taiteella on itseisarvo. Sitä ei tarvitse ymmärtää.
Se joko puhuttelee tai sitten ei. Pääasia, että se herättää
ajatuksia tai tuntemuksia.
Samassa huoneessa edellisten kolmen
valokuvan kanssa 2D-Trees-sarja,
joka koostuu viidestä "reliefistä" (korkokuvasta),
jotka ainakin muotonsa puolesta jatkavat neliö-teemaa. Laitinen on
maalannut vanerineliöt valkoisiksi ja niitannut niille taipuisien
pensaiden oksia. Materiaalina vaihtelevat orapihlaja ja paju. Runko
on katkaistu oksien ylä- ja alapuolelta ja rungon tyngästä
lähtevät oksat taivutettu täyttämään koko vanerineliön pinta.
Hetken katsomisen jälkeen mieleen tulevat sormenjäljet: oksat
muodostavat samankaltaisia kaarteita ja koukkuja. Jokainen reliefi on
erilainen, joukossa on kaksi isompaa ja kolme pienempää. Mieleen
tulee myös kysymys, mihin tarvitaan viisi erilaista työtä, jotka
kuitenkin ovat keskenään niin samanlaisia. Kysymys ei voi olla
pelkästä idean esittelystä (materiaali ja tekniikka). Joku
tarkoitus näillä töillä on. Yksilöllisyys?
Taiteilijan pyrkimys lienee myös ollut
puristaa kolmiulotteinen materiaali kaksiulotteiseksi, johon teoksen
nimikin viittaa. Jos näin on, pitäisi näitä töitä katsoa sen
verran kaukaa, että teoksista törröttävä rungontynkä ei
rikkoisi kaksiulotteisuuden illuusiota. Toisaalta, tämä saattaa
juuri olla taiteilijan tarkoituskin. Niin tai näin, kivasti sopivat
nämä "reliefit" kivimakasiinin punatiilisiin seiniin.
 |
| Antti Laitinen: 2D Trees (osa teosta), vaneri, paju. Kuva: TJ |
Oikeanpuoleisen huoneen täyttää Grid
Garden-installaatio. Tämä on
selkeästi pikkuruisen näyttelyn "pääteos". Valkoinen
solumuoviseinä taustalla vangitsee katseen. Seinämän takana
sijaitseva valonlähde saa sen hohtamaan hämärässä huoneessa.
Metalliverkkoja, joihin syreeninoksia on pystysuoraan sidottu, on
useita. Niiden tarkoitus on muodostaa jonkinlainen kolmiulotteinen
risumetsä seinämän eteen. Teos muuttuu katsojan kävellessä sen
sivulle, "keskelle metsää". Kuitenkin metsän puut ovat
lehdettömiä. Laitisen omalta pihalta peräisin olevat syreeninoksat
eivät tuoksu eivätkä elä. Niistä on tullut taidetta. Lienee
installaatioon täysin kuulumaton seikka, mutta poikittaiset
lattialankut ja toisaalta myös tiiliseinät rytmittävät teosta
omalla pikantilla tavallaan. Näin ympäristö muokkaa teosta, sillä
galleria Anhavassa, josta nämä teokset Somerolle saapuivat, on
varmasti ollut perinteinen valkoinen galleriaympäristö. Siellä
Grid Garden on ollut
täysin irrallinen, itsenäinen taideteos, mutta Someron
Kivimakasiinissa se saa persoonalliset maalaismaiset olosuhteet ja
sulautuu siten ympäristöönsä. Ehkä valkoisen, valaistun seinämän
rooli täällä entisestään korostuu.
Vaikka
uskon Laitisella olevan jotakin sanomaa teoksissaan, en oikeastaan
tunne tarvetta lähteä tulkitsemaan Grid Gardenia.
Se on minulle vain installaatio. Tässä näyttelyssä siitä ei
juuri voi olla pitämättä.
 |
| Antti Laitinen: Grid Garden, metalliverkko, syreeninoksat, solumuovi, valonlähde. Kuva: TJ |
Keskimmäisessä
huoneessa on video (Marionette),
joka esittää lehdetöntä puuta, jota taiteilija itse heiluttaa.
Videoidussa performanssissaan hän on sitonut puun oksiin sinne tänne
valkoisia köysiä ja sitten heiluttaa puuta köysistä vetelemällä,
ikään kuin tuulta matkiakseen. Tässä työssä yhdistyy sekä
taiteilijan idea
[jonka
uskon olevan tämän teoksen "pointti"] että Laitiselle
tyypillinen itsensä fyysisesti likoon laittaminen. Puu ei heiluisi,
ellei taiteilija itse sitä heiluttaisi. Tätäkään työtä en
halua lähteä tulkitsemaan. Performanssit tuppaavat olemaan yleensä
sellaisia, ettei niitä oikein voi tulkita. Ne ovat vapaata taidetta
aidoimmillaan. Saa tehdä mitä vain ja se on taidetta. Tässä
työssä ei ole alkua eikä loppua. Koska videon kestoa ei ole
merkitty mihinkään, ei katsoja voi tietää, mistä se alkaa ja
mihin loppuu ja kuinka kauan se kestää. Tämä häiritsi minua
siksi, että seisottuani muutaman minuutin tuijottamassa Laitisen
puunheilutusta alkoi tulla tunne, että johtaako tämä yhtään
mihinkään. Katselun jatkaminen alkoi tuntua kiusalliselta, vaikka
miksi välittäisin muiden näyttelyvieraden mahdollisista katseista?
Siitä huolimatta hatunlierien alla naama alkoi punertaa.
Performanssit
ovat sinänsä kiintoisia, että ne harvat tapaukset, jotka olen
nähnyt, tuntuvat katsojasta lähinnä älyvapailta. Jotkin ovat
hyvin lähellä teatteria ja mielleyhtymä nukketeatteriin tulee
Laitisen Marionetteakin
katsellessa. Pitäisi ehkä muuttaa suhtautumistaan performansseihin
ja ymmärtää niiden taiteellinen vapaus. Oikeastaan sama koskee
nykytaidetta laajemminkin. Kyse on usein älynväläyksistä, joita
ei kuulukaan ymmärtää. Taiteilijuus saavuttaa täyttymyksensä
ideassa.
Mitä vapaampi taiteilijan asenne ja mielikuvitus on kontekstistaan
(ympäröivästä kulttuurista), sen omalaatuisempia teoksia häneltä
on odotettavissa. Taiteilijuuden käsite on laajentunut rajusti
sitten ns. vanhan taiteen viimeisten mestarien. Laitisen konteksti on
metsä, joka innoittaa häntä ja jolle hän on teoksissaan
kuuliainen.
Jatkossa en aio jokaista näyttelyesinettä käsitellä blogissani,
mutta tässä näyttelyssä niitä ei niin kovin montaa ollut (10
kpl, neljä eri teosta). Määrä oli oikeastaan ihan sopiva tilaan
nähden. Someron Kuvataideyhdistys ry. ansaitsee kiitoksen Laitisen
näyttelyn tuomisesta Someron Suviheinäviikoille. Kiitoksen
ansaitsee myös näyttelyn maksuttomuus, joka tuli minulle
yllätyksenä. Toivottavasti näyttelytoimintaa jatketaan tulevina
kesinä.
Toni Jakala
Lähteet:
http://someronkulttuuri.fi/tietoa/historia/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti