Pitkään suunnitelmissa ollut ja kesä
kesältä lykkääntynyt päiväretkemme Tuusulanjärven
taiteilijakoteihin toteutui vihdoin tänä kesänä. Ei muuta kuin
vuokra-auto alle ja kunnon reittisuunnitelma ja aikataulu –
budjettia unohtamatta –
ja menoksi. Aikataulusyistä aloitimme Ainolasta, Jean ja Aino
Sibeliuksen kodista, jonka arkkitehti Lars Sonck suunnitteli
Sibeliukselle vuosisadan vaihteessa. Kuten arvata saattoi, kaunis
kesäpäivä oli houkutellut Ainolaan paljon muitakin
kulttuurinnälkäisiä kävijöitä. Minulle tuli yllätyksenä
Ainolan pieni koko. Mutta ei kai yksityiskodin nyt kuulukaan mikään
valtava olla.
Ainolan flyygeli salissa. Kuva: TJ |
Kun katselin Ainolan flyygeliä ja mietin Aino
Sibeliuksen säestämään sillä joululauluja perheelleen
kynttilöiden valossa, en tunnelmaa tavoittanut. Syy lienee se, että
pienessä rakennuksessa oli paljon vierailijoita ja sattui olemaan
kuuma kesäpäivä. Keskittyminen on vaikeaa, jos on vähäisiäkin
häiriötekijöitä. Museovahtimestarit ovat ikävä kyllä
tällaisista häiriötekijöistä yleensä taidemuseoissa ne
pahimmat. Heidän läsnäolonsa on välttämätöntä, mutta
vierailija tuntee myös koko ajan olevansa valvovan katseen alla.
Tuntuu, että en kehtaa syventyä itse asiaan, kun olen kuitenkin
koko ajan sivusilmällä valvottuna. Tätä en kokenut missään
Tuusulanjärvi-retkemme aikana, mutta usein muualla kyllä. Aihe on
kiintoisa, joten saatan jonakin päivänä palata siihen blogissani.
Ainolan vihreä F-duuritakka. Kuva: TJ |
Ainolan
mieleenpainuvin "esine" minulle oli salin vihreä takka.
Sibeliukselle värit soivat säveleinä ja takan hän oli nimennyt
F-duuritakaksi. Jostakin
syystä muissakin Tuusulanjärven taiteilijakodeissa harrastettiin
vihreitä takkoja. Sen
vieressä oli Oscar Parviaisen keltasävyinen öljymaalaus
Hautajaissaatto,
jonka säveltäjä kuuli D-duurissa. Ainolan yläkertaan ei ollut
pääsyä "paloturvallisuussyistä". Takan lisäksi minua
kiinnosti Sibeliuksen työhuone, jossa mm. hänen Borsalino-hattunsa,
kävelykeppinsä ja valkoinen pukunsa olivat näytillä. Työhuoneet
ovat aina kiehtovia. Huoneeseen ei päässyt ikävä kyllä sisään,
jouduimme vain oviaukosta katselemaan. Yleisön pääsy oli köysillä
rajoitettu muutenkin tehokkaasti siten, että en pystynyt juuri
taideteoksia valokuvaamaan. Hassu juttu, mutta rakennuksena minua
viehätti kahvila- ja lipunmyyntirakennuksena toimiva 1970-luvulla
rakennettu uudisrakennus, Café Aulis paljon enemmän kuin Sonckin
kansallisromanttinen Ainola. Suuret ikkunat, matala rakennus ja
viehättävä 1970-luvun tunnelma valoisassa kahvilassa. Nimi Café
Aulis tulee rakennuksen suunnittelijalta, arkkitehti Aulis
Blomstedtilta.
Ainolan
vieressä sijaitsee Ahola, Juhani Ahon ja hänen taiteilijavaimonsa
Venny Soldan-Brofeldtin koti. Ahola oli minulle käyntikohteena
Ainolaa miellyttävämpi avaramman tunnelmansa vuoksi. Se oli myös
selvästi rauhallisempi paikka kuin Ainola. Kaunis keltainen
kaksikerroksinen puutalo oli ollut perheellä vuokralla vuodesta 1897
ja heidän muutettuaan Helsinkiin 1911 heidän rakentamansa
laajennusosat ym. piti purkaa. Nyt talon molemmat kerrokset ovat auki
yleisölle, itse näyttely tosin sijaitsee alakerrassa. Näyttely
esittelee tasapuolisesti kummankin puolison elämää ja tuotantoa.
Venny Soldan-Brofeldt pyöritti vireää sosiaalista "kestikievaria"
kodissaan. Taiteilijavieraita tuli ja meni ja lopulta pariskunta
väsyi tähän sosiaalisuuteen. Toinen syy Helsinkiin muuttoon oli
lasten eteneminen koulutiellään kotikoulusta eteenpäin. Juhani
Ahon alkuperäinen sukunimi muuten on Brofeldt, siksi hänen vaimonsa
nimi on kaksiosainen. Aho itse lienee vaihtanut nimensä Ahoksi ajan
suomalaiskansallisen hengen vallitessa, niin kuin moni muukin
suomalainen teki tuolloin.
Ahola. Kuva: TJ |
Koska
Ahola sijaitsi Järvenpään keskustan tuntumassa päätimme
seuraavaksi käydä katsomassa Järvenpään taidemuseon Elisabeth
Järnefelt-näyttelyn.
Tämä oli sikäli erikoinen näyttely, että se oli koottu
Järnefeltin lapsien äidin, Elisabethin ympärille. Näyttelyssä ei
ollut ainoataan Elisabethin teosta, tuskin hän edes maalasi tai
piirsi tai sävelsi tai kirjoitti merkittävässä määrin. Mutta
hän oli kuitenkin monen eri alan kulttuurivaikuttajan (eli lastensa)
yhteinen nimittäjä. Lapsiahan olivat Kasper (taidekriitikko ja
kääntäjä), Arvid (kirjailija, maalasi myös), Eero (Erik,
taidemaalari), Ellida (kuoli 20-vuotiaana), Armas (kapellimestari,
säveltäjä), Aino (Sibeliuksen puoliso), sekä lapsena kuolleet
Hilja ja Sigrid.
Elisabeth
oli aatelisperheen lapsi, tyttönimeltään Clodt von Jürgensburg.
Tuo nimi Clodt kannattaa muistaa. Olen itse törmännyt ensimmäisen
kerran siihen Pietarin Venäläisessä museossa. Kyseessä taisi olla
Mihail Clodt, Elisabethin veli, joka oli taidemaalari. Ja etevä
sellainen olikin. Näyttelyssä Järvenpäässä oli lukuisia
Mihailin maalaamia maisemia.
Mihail Konstantinovitsh Clodt: Laiva joen rannalla, 1862, öljy. Kuva: TJ |
Näyttelyn
keskeisin anti oli juuri Clodtin sekä Eero Järnefeltin taide.
Vaimoni piti näyttelyä myös historiallisesti mielenkiintoisena.
Taustalla näyttelyssä soi Armas Järnefeltin Berceuse
(Kehtolaulu). Kivan, avaran ja monella tapaa sivistävän näyttelyn
olivat järvenpääläiset kasanneet.
Taidemuseosta
jatkoimme omalta kannaltani retken pääkohteeseen, Halosenniemeen.
Pekka Halosen vuonna 1902 valmistunut erämaa-ateljee olikin
vaikuttava kokemus. Suuri hirsihuvila, jonka ateljeehuoneessa (joka
samalla oli olohuone) oli suuret korkeat ikkunat, jotta päivänvalo
mahdollisimman hyvin pääsee sisään työskentelytilaan. Myös
Halosenniemen ateljee oli taiteilijapiirin olohuoneena, kuten
Aholassakin.
Halosenniemi. Kuva: TJ |
Ikävä
kyllä Halosenniemessä ei saanut valokuvata. Oletan syyksi sen, että
seinillä riippui useita yksityiskokoelmista peräisin olevia
maalauksia. Taidemuseoiden vaihtelevat valokuvauskiellot ovatkin ihan
oman kirjoituksensa aihe joskus myöhemmin.
Luonnollisesti
keskiössä oli Pekka Halosen taide, mutta seinillä riippui
muidenkin taiteilijoiden teoksia, etenkin Gallén-Kallelan. Haloselle
suomalainen luonto, eritoten Tuusulanjärven ympäristö tarjosi
loputtomasti virikkeitä maalauksille. Erityisesti hän kunnostautui
suomalaisen talven kuvaajana. Maalaustapa, jossa on toisinaan mukana
aavistus symbolismia ja myös tietynlaista alkavaa modernismia kuten
Gallén-Kallelallakin, on helposti tunnistettava. Tosin edellä
mainittuun maalariin hänen työnsä voi helposti sekoittaa.
Halosenniemi
oli paikka, jollaisen haluaisin rakentaa itsellenikin. Siellä oli
ihania pieniä huoneita yläkerrassa, joissa rauha ja luonnon
läheisyys huokui seinistä. Halosenniemestä jatkoimme runoilija
J.H. Erkon Erkkolaan, jossa niin ikään valokuvaus oli kielletty.
Mistä tunnemme J.H. Erkon? No hän on mies esimerkiksi joululaulun
"No onkos tullut kesä" taustalla. Lisäksi hän on
sanoittanut Hämäläisten laulun, vain pari esimerkkiä
mainitakseni.
Erkkola. Kuva: TJ |
Erkkolan
näyttely käsitteli suomalaista kirjankuvitusta vuosisadan
alkupuolella. Esillä oli mm. Runebergin runoihin kuvituksia tehnyt
Albert Edelfelt (Vänrikki Stoolin tarinat) sekä Rudolf Koivu ja
Martta Wendelin. Mieleen jäi erityisesti eräs Rudolf Koivun
sota-aikana piirtämä kuva, jossa lukee: Joulu tuli sittenkin. Siinä
äiti kahden lapsen kanssa on kuvattu vastaanottamassa valkoisessa
maastoasussa hiihtäen saapunutta isää. Liikuttava kuva, niinkuin
Koivun ja Wendelinin lukuisat kuvitukset yleensäkin.
Retken
päätti Aleksis Kiven kuolinmökki, jossa nyt ei paljoa nähtävää
ollut. Sinne pääsi sisään, mikä oli tietysti meidän mieleemme.
Pikkuisessa tönössä oli kyökki ja kamari, pihalla vaatimaton
sauna. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle kuuluva rakennus on
omalla tavallaan kiinnostava. Siellä ei ole juuri mitään nähtävää
mutta silti sinne pitää mennä. Ja olihan siellä sänky, jossa
kansalliskirjailijamme veti viimeisen henkäyksensä. Vaatimattomissa
oloissa. Seinällä oli kello ja
sängyn
yläpuolella Jeesusta ja arvatenkin apostoli Pietaria pilven päällä
esittävä grafiikanlehti. Lienevätkö alkuperäisiä vai
somisteita, sitä en tiedä.
Aleksis Kiven kuolinmökki. Kuva: TJ |
Mitä
tulee Aleksis Kiven ulkonäköön tiedämme, että hänestä ei ole
olemassa ainuttakaan valokuvaa tai elinaikana tehtyä maalausta tai
piirrosta. Se kuva, jonka nyt hänestä tunnemme, on E.A. Forssellin
luonnostelema ja myöhemmin Albert Edelfeltin puhtaaksi piirtämä jo
kuolleesta, arkussa makaavasta kansalliskirjailijasta. Toisaalta
professori Hannes Sihvo mainitsee kuvanveistäjä Johan Erland
Stenbergin, joka on tehnyt rintakuvan Aleksis Kivestä, jossa
kirjailija on selvästi vielä elämän voimissaan. Tuo rintakuva on
tehty joko kuvanveistäjän oman muistitiedon mukaan tai sitten Kiven
vielä eläessä, sillä Stenbergin väitetään kuuluneen Kiven
tuttavapiiriin. Tällä perusteella meillä onkin kaksi kuvaa
Kivestä. Toinen se tunnettu piirros, toinen Kansallisteatterissa
sijaitseva marmorinen rintakuva. Molemmat enemmän tai vähemmän
todenmukaisia.
Tuusulanjärvi Halosenniemestä nähtynä. Kuva: TJ |
Tuusulanjärvi
on Etelä-Suomessa asuville monipuolinen päiväretkikohde kesällä.
Kauempaa tulevat joutuvat majoittumaan jonnekin pohjoiselle
Uudellemaalle. Luonnonkauniin järven rantamia koristaa nyt tietysti
myös Järvenpään kaupungin siluetti pohjoisrannalla ja Tuusula
etelärannalla, sen verran on "erämaajärvi" noista
ajoista muuttunut. Eli samaa erämaameininkiä siellä ei enää
tavoita, mutta silti näissä kaikissa ateljeekodoissa luonto on
lähellä. Matkaamme häirinnyt lähes ainoa tekijä oli yllätyksenä
tullut valokuvauskielto. Osittain siksi Halosenniemen ja Erkkolan
osuus tässäkin kirjoituksessa jää varsin lyhyeksi, vaikka ne
ansaitsisivatkin paljon suuremman roolin.
TJ
Lähteet:
http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/persoona/ulkonako/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti