Sohaisu vanhaan muurahaispesään: RIP Aarne Ervin Someron yhteiskoulu 1954-2014.

Hyvät lukijat!

Tässä tekstissä sohaisen kepilläni jo hiljentyneeseen ampiaispesään. Kun keskustelu oli kuumimmillaan, seurasin sitä sivusta ja onnistuin hillitsemään itseni ne lukuisat kerrat, kun teki mieli ottaa itse kantaa keskusteluun. Teen sen nyt, kun pöly on laskeutunut. Tämä ei sitten ole jälkiviisautta vaan omakohtainen mielipide, mutta myös tieteellistä faktaa.

Aarne Ervi: Someron yhteiskoulu 1954-1957, pääsisäänkäynti pihalta. Kuva: TJ

Kysymys on Someron yhteiskoulusta eli tuttavallisemmin Kiiruun koulusta. Niille, jotka eivät ole somerolaisia tai sieltä lähtöisin kerron, että omituinen nimi tulee kolmesta Someron muinaisesta kantatilasta, jotka jostain kumman syystä olivat nimeltään Hätä, Kiiru ja Hoppu. Faktaa tai fiktiota, mutta legendaa joka tapauksessa. Jäljellä on enää vain Kiiru tai Kiiruu. Kiiruun tila sijaitsee Someron ydinkeskustassa käsittäen tilan päärakennuksen, joka tätä nykyä on kulttuurikäytössä.

Someron yhteiskoulu, aulanäkymä. Kuva: TJ

Kuten lähes jokaisessa Suomen koulussa ja päiväkodissa riippumatta niiden rakennusajankohdasta myös Kiiruun koulussa havaittiin pahenevia sisäilmaongelmia. Pahiten ne vaivasivat 1980-1990-lukujen taitteessa rakennettua uudisosaa mutta muualla rakennuksessa ne johtuivat osin siitä, että 1950-luvulla asennettu lattialämmitysjärjestelmä haluttiin poistaa käytöstä 1980-lukujen saneerauksen yhteydessä. Samalla rakennuksesta tehtiin aivan liian tii

vis ja remontissa käytettiin uusia kemikaaleja, jotka ajan myötä reagoivat kosteuden kanssa muodostaen haitallisia yhdisteitä.

Someron yhteiskoulu, aulanäkymä 2. Kuva: TJ

Tästä seurasi oppilaiden ja opettajien oireilua. Lopulta kaupunki joutui sulkemaan joitakin luokkia kokonaan ja siirtämään koulunkäynnin väistötiloihin. Lopulta koko rakennus julistettiin käyttökieltoon ja oppilaat siirtyivät parakeihin. Koulurakennuksen kohtalosta jo käynnissä oleva vääntö kiihtyi. Keskustelua käytiin lähinnä paikallislehti Someron mielipide- sekä tekstaripalstalla.

Näkymä parkkipaikan puolelta, vasemmalla vanhin osa, jatkeena liikuntasaliosa,
oikealla 1960-luvun uudisrakennus. Kuva: TJ

Oma roolini tässä keskustelussa oli sivustaseuraajan rooli, mutta tein sitä järjestelmällisesti ja mahdollisimman objektiivisesti vaikka omia mielipiteitäni olikin joskus vaikea työntää taka-alalle. Tein tapauksesta nimittäin kandidaattityöni. Tutkin keskustelua ja sitä, millä perusteilla moderni rakennus voidaan hyväksyä kulttuuriperinnöksi.

Liikuntasali. Kuva: TJ

Someron yhteiskoulun tapauksessa ongelma oli pitkälti se, että rakennus oli arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema. Ervi on modernissa suomalaisessa arkkitehtuurissa iso nimi ja Kiiruun koulu oli kaupungin arkkitehtuurisesti merkittävin kohde. Ensimmäinen osa valmistui vuonna 1954 ja laajennusosa 1957. 1960-luvulla rakennusta laajennettiin lisää, mutta silloin Ervin hengessä arkkitehti Niilo Nurmen piirustusten mukaan. Viimeinen laajennus toteutettiin 80-90-lukujen vaihteessa. Rakennus pilattiin 1980-lukujen saneerauksissa mutta kaikkea ei voi remontinkaan syyksi laittaa. Alun perin rakennus oli määrä rakentaa niin halvalla kuin vain mahdollista. Siksi sen pohjaa ei esim. paalutettu vaan se rakennettiin betonilaatan päälle (liikuntasaliosa). Opiskelutoverini Freja tutki gradussaan modernia 1960-luvun julkista rakentamista ja totesi sellaisen järkyttävän seikan, että silloin rakennettujen talojen ei kuulunutkaan kestää pitkään. Ne tehtiin juuri sitä sukupolvea varten ja sen tarpeisiin ajatellen, että seuraava sukupolvi purkakoon ja tehköön sitten uuden itsensä näköisen ja omiin tarpeisiinsa sopivan rakennuksen. Tämä sitten jossain vaiheessa näyttäisi unohtuneen ja se seuraava sukupolvi ei sitten rakentanutkaan omaansa vaan ihmetteli, miksi edellisen polven rakennus ei kestä. Niin. Se ei kestä, koska sitä ei koskaan rakennettukaan kestämään. Esim. Kiiruun koulusta puuttuivat räystäät kokonaan, jolloin vesi luonnollisesti valui katolta suoraan alas kivijalan juureen.

Mielestäni rakennus on kauneimmillaan joelta päin.
Pitkä sivu on rakennusvaihetta 2, joka valmistui 1957. Kuva: TJ

Ervin suurin saavutus oli tilojen valoisuus ja "ihmisystävällisyys". Niin asia on varmaan 1950-1960-luvuilla kouluaan käyneiden kohdalla ollutkin. Kolmionmallinen pitkä kattoikkunarivistö toi luonnonvalon käytäville ja luokkiinkin asti, sillä luokkien katonrajassa oli suurehkot ikkunat suoraan käytävälle.

Olen itse käynyt Kiiruun koulua kuusi vuotta. En erityisesti rakastanut rakennusta mutta en sitä vihannutkaan. Kellarissa, jossa oli pukuhuoneet, haisi aina omituiselta. Täytyy sanoa, että muistot tuosta koulusta eivät kovin lämpimiä ole. Ujo ja arka poika, pienestä kyläkoulusta sinne suureen satojen oppilaiden kouluun siirtyneenä ei juuri siitä miljööstä nauttinut. Väkeviä muistoja rakennukseen kyllä liittyy. Tuo tuoksu, liikuntasalin flyygelin sointi ja siniharmaa muovilattia, kun lapsena olin joskus äidin mukana joogassa. Lisäksi muistan hyvin, miten äidinkielenopettajan korkokengät kopisivat muovilaattaisilla lattioilla, kun hän purjehti opettajanhuoneesta luokkaan numero 7, aina vähän myöhässä. Historianluokassa numero 8 tuoksui aina omituiselta. Nyt opintojeni aikana olen tunnistanut tuon tuoksun lumppupaperin hajuksi. Ruokalarakennuksessa (Ervin suunnittelema paviljonki) tuoksui mielestäni aina valkokastike ja veriletut. Mutta se näistä muistelmista.

Pitkän siiven (rakennusvaihe 2) pääty, jossa "talvipuutarha".
Oikealla fysiikan ja kemian luokka, jossa opin, että
koeputkessa tehtyä ammoniakkia ei kannata haistaa kovin
varomattomasti, varsinkin, jos on nuuhkaisijoista
 ensimmäinen. Kuva: TJ

Kiiruun koulun kolmiomallinen kattoikkunarivistö,
luokkien ikkunat sivuilla. Kuva: TJ

Somero-lehdessä käytiin tosiaan kiivas keskustelu. Rakennuksen puolustajat vetosivat vanhoihin muistoihin ja rakennuksen kiistattomaan kulttuurihistorialliseen arvoon. Vastustajat vetosivat useimmiten ihmisten terveyteen ja milloin mihinkin. Vaihtoehdot olivat täydellinen remontti tai purku ja uuden rakentaminen. Haastattelin asiasta vastaavaa kaupungin virkamiestä. Hän tunnustautui lehtihaastattelussa Ervin arkkitehtuurin ihailijaksi mutta silti hän oli kiivaimpia purkamisen puolestapuhujia. Ei hän oikeastaan muutakaan voinut virkansa puolesta tehdä. Toinen Ervin koulurakennus, Laurin koulu Salossa remontoitiin muutamaa vuotta ennen tätä Someron tapausta perusteellisesti ja kuitenkin purettiin jo ennen kuin Someron yhteiskoulu. Remontti ei olisi taannut ongelmien poistumista. Lisäksi rakennukseen ei enää mahtunut nykyaikaista talotekniikkaa ja se oli muutenkin liian pieni. Olen sitä mieltä, että kaupungin ratkaisu oli oikea.

Luokka pitkässä siivessä, ikkunat joelle päin. Kuva: TJ

Sen sijaan lehtikirjoittelu noudatti vähemmän rationaalista linjaa. Niitä tahoja, jotka halusivat puolustaa kulttuuriarvoja ja kirjoittivat rakennuksen puolesta lehteen ja niitä, jotka tekivät kaupungin purkusuunnitelmista valituksen ja näin hidastivat prosessia, vastaan hyökättiin mauttomasti lehden mielipidekirjoituksissa. Heitä vaadittiin mm. pyytämään julkisesti anteeksi, kun olivat tehneet valituksen kaupungin suunitelmista. Eikö Somerolla olisi saanut olla asiasta kuin yksi mielipide? Toiset yrittivät puolustaa kulttuuriarvoja ja saivat lehden palstoilla kimppuunsa vastustajat vaahto suupielissä. Facebookissakin oli ryhmä Kiiruun koulun purkamisen puolesta, siinä oli muistaakseni jopa 1500 jäsentä. Muistan eräänkin henkilön kirjoituksessaan uhanneen, että hän menisi itse paikan päälle vahtimaan purkutöitä, ettei vain yhtäkään kiveä jätettäisi muistoksi. Mielestäni tuo juuri kertoo siitä vihasta, jonka rakennus yhtäkkiä sai osakseen. Niin vihattua rakennusta en ole tavannut aiemmin kuin Kiiruun koulu Somerolla oli. Ja miksi se olikaan niin vihattu? Se on selvää, että ketään ei voi pakottaa koulutyöhön homeiseen rakennukseen. Terveys on aina ykkönen. Mutta keskustelu lähti ns. lapasesta jossain vaiheessa ja muuttui mustavalkoiseksi. Viha rakennusta kohtaan kasvoi ja lopulta mikään ei olisi enää kääntänyt ns. yleistä mielipidettä. Ervin rakennuksen loppu oli tullut.

Erville yksinkertainen oli kaunista. Vanhan osan (1954) pääty. Kuva: TJ

Pitkän siiven pääty (1957). Niin yksinkertaista ja niin kaunista. Vai onko?
Ikkunoiden takana "talvipuutarha". Kuva: TJ

Somero on viimeistään 1990-luvun alusta alkaen ollut "kulttuuripitäjä". Kaupungin omia poikia, Karjalan evakkoa Unto Monosta ja Helsinkiin muuttanutta Rauli Somerjokea nostetaan virallisesti kaupungin taholta ja yksityisesti eri yhdistysten voimin jatkuvasti kultajalustalle. Itse kyllästyin tuohon "hypetykseen" totaalisesti jo 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen se on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä. Mutta se on myös ymmärrettävää, sillä Somerolla ei ole mitään muutakaan. Jos ei tätä "kulttuuria" olisi, jäljelle jäisi vain maatalous. Mutta se ei ole seksikästä. Siksi kaupungin slogan on tänään "Maalle, meidän landelle". Tätä "kulttuurikaupunki"-statusta vasten tuntuu kovin erikoiselta, että Ervin yhteiskoulu sai niin kylmää kyytiä. Vai onko niin, ettei arkkitehtuuri ole seksikästä mutta populaarimusiikki on? Remontoituun Kiiruun kouluun olisi voinut vaikka perustaa modernin taiteen museon. Siinä olisi ollut hieno ympäristö siihen tarkoitukseen. Mielestäni uutta koulua ei olisi välttämättä ollut pakko rakentaa juuri samalle tontille. Toki restaurointi olisi pitänyt toteuttaa niin, että vain terveimmät osat eli juuri ne Ervin suunnittelemat vuosina 1954 ja 1957 valmistuneet osat, olisi korjattu ja muut osat purettu. Korjaus olisi tarvittaessa pitänyt toteuttaa aina tukirakenteisiin asti, eli riisua kaikki pintamateriaali pois. Mutta se olisi ollut liian kallista. Eikä sellaista kai kukaan edes harkinnut tai tullut ajatelleeksi.

Tutkimukseni tulos oli masentava. Moderni rakennus hyväksytään kulttuuriperinnöksi vain, jos se toimii moitteettomasti hyötykäytössä eikä aiheuta ylimääräisiä ylläpito- tai remonttikustannuksia. Jos taas ei, siitä ei saa muodostua mitään kustannuksia.

Aarne Ervin suunnitteleman Someron yhteiskoulun aika
täyttyi. Kuva: TJ

Mitä mieltä sitten itse olen? Totta puhuen, Ervin arkkitehtuuri on hyvin käytännönläheistä. "Form follows function". Minun on edelleen vaikea muodostaa kantaa siihen, oliko Kiiruun koulu kaunis vai ruma. Ehkä se oli molempia. Näissä kuvissa, jotka tähän valitsin, on paljon kauneutta. Mutta en minä sitä kouluaikana nähnyt. Eikä se remontin tarpeessa olleen rakennuksen surullisilta seiniltäkään minulle välittynyt, kun kuvausretkellä kävin. 

Muistoja rakennukseen liittyy tuhansilla somerolaisilla ja niin pitääkin. Mutta kaikki muistot eivät ole hyviä. Itse olen joskus nähnyt ko. rakennuksesta painajaisia: Mm. poikien kolkko vessa, jossa ei koskaan ollut saippuaa niiden kuuden vuoden aikana, jotka rakennuksessa vietin, on edelleen silloin tällöin unissani. Kai kyseessä on seiskaluokalta jäänyt pelko siitä, että uudet oppilaat saavat "kasteen" niin, että pää laitetaan vessanpönttöön. Tätä kohtaloa en kokenut, mutta ei se vessa kivakaan paikka ollut. 

Mitä kauneuteen tulee, riippuu kauneuskäsityksemme myös asenteestamme. Asenteisiin taas vaikuttavat omat kokemukset ja yleinen mielipide. Ja kukapa nyt koulurakennustaan kauniina pitäisi, kouluun kun liittyy aina pakko ja sitä kautta enemmän tai vähemmän negatiivisuutta.

Rakennus väritti omaa nuoruuttani aika lailla, tosin koulunkäynti olisi ollut samanlaista siihen aikaan rakennuksessa kuin rakennuksessa. Kyllä Kiiruun koulussa ihan hyvä oli koulua käydä. Tuskin tätä kukaan ikätovereistanikaan kiistää. Nyt rakennuksen paikalla on uusi uljas Kiiruun koulu. Kauan se kesti ennen kuin puretun koulun tontille alettiin edes rakentaa, mutta luulisin oppilaiden piakkoin pääsevän uuteen kouluun. Saa sitten nähdä, kuinka kauan he siellä voivat opiskella. Kannattaisiko parakit jättää odottamaan seuraavia sisäilmaongelmia? Eihän nykyään osata enää rakentaa.