Hiljainen ikuinen savi: Cornelius Colliander Turun Taidekappelissa

Cornelius Colliander: Kulho. Kuva: TJ

Savi. Ikiaikainen materiaali. Savi tarttuu saappaisiin tai siihen voi upottaa jalkansa, jos aikoo uida suomalaisissa joissa. Se on myös materiaali, josta kreikkalaiset tekivät amforansa ja hydriansa sekä roomalaiset tiilensä, jotka edelleen uhmaavat aikaa ikuisessa kaupungissa. Se on talousastioiden raaka-aine kautta aikain sekä perinteinen kuvanveiston materiaali. Kuvanveistäjä Johannes Takanen nosti sitä Virojoen pohjasta ja muotoili yhden parhaista rintakuvistaan, Carolina Lydeckenin rintakuvan vuonna 1870.

Tulen kanssa tekemisiin joutuessaan savi kovettuu. Siitä tulee terracotta, keitetty maa, terra cocta (lat.). Rajusti siis yksinkertaistaen ja yleistäen. Savea on monensorttista, alueesta riippuen. Terracottaksi yleensä mielletty savi on oranssinpunaista. Suomalainen savi, ainakin Virojoen pohjan savi, on poltettuna harmaata. Monenlaiset koristelutavat aina raaputuksesta tai kaiverruksesta kasvipainantaan tai maalaukseen ovat savelle mahdollisia. Erityisen kiillon saviesine saa, jos se käsitellään glasuurilla, esim. tietynlaisella savilietteellä. Näin astioita koristeltiin jo pronssikaudella Aigeian meren saarilla, esim. Kreetalla kauan ennen kuin manner-Kreikan kulttuuri heräsi. Kansallismuseon Internet-sivujen mukaan saviastioita alettiin valmistaa noin 10500 vuotta sitten Lähi-idässä.

Cornelius Colliander: Korkeat maljakot, shinolasite. Kuva: TJ

Cornelius Colliander: Ruukut (suolalasite). Kuva: TJ

Savi jos mikä kantaa monenlaisia kulttuurisia merkityksiä. Toiselle se on likaa, toiselle arvokasta raaka-ainetta taiteen tekemiseen, toiselle kippojen ja kuppien raaka-aine. Turun Taidekappelissa on nyt avautunut näyttely, jossa on esillä paraislaisen keraamikon Cornelius Collianderin töitä. Näyttelyn nimi kertoo saven luonteesta paljon: I elden skapad (Tulessa luotu). Tällainen näyttely sopii ihanteellisesti tähän ympäristöön, jossa käsittelemätön suomalainen puu on pääosassa. Collianderin savityöt täyttävät kappelin näyttelyalueen. Luonnon läsnäolo tuntuu nyt Taidekappelissa vahvana. Kirjoittaessani tätä paikan päällä metsäinen mäenrinne aukeaa ikkunasta eteeni. Syksyisen harmaus, metsän vihreys ja punaiset pihlajanmarjat värittävät näkymää. Orava laskeutuu puusta. Matalassa, pitkässä ikkunassa näkyvät kesän lukuisien vesisateiden harmaat jäljet.

Cornelius Colliander: Ruukku vahakuvioilla. Kuva: TJ

Mutta sitten itse asiaan. Collianderin saviastiat ovat kaikki pinnoitettuja eli niissä on lasite, glasuuri. "Lasite on ohut kerros epäorgaanista seosta, joka kuumennettaessa muodostaa lasia esineen pinnassa". (Sitaatti: Airi Hortling: Lasite ja lasittaminen, http://www.airihortling.fi/Lasite_ja_lasittaminen.pdf). Lasite voi koostua esim. boorista, litiumista, liidusta tai maasälpästä. Erilaisista lasitteista mainitaan näyttelyluettelossa suolalasite ja shinolasite. Suolalasite tarkoittaa sitä, että poltettaessa suolaa heitetään uuniin ja tulessa kemiallisen reaktion seurauksena (savi vs. suola) syntyy kiiltävä lasimainen kalvo saven pinnalle. Shinolasite on pinnoitusmenetelmä, jossa matalassa lämpötilassa poltettaessa esineen pinnalle muodostuu paksu valkoinen kerros. Tämän näyttelyn shinolasitteiset työt ovat kuitenkin tumman punaruskeita joten oletan, että väri johtuu maasälpästä tai raudasta. Nimensäkin perusteella menetelmä on kotoisin Japanista.

Näyttelyn työt ovat kaikki myynnissä, niinkuin Taidekappelissa yleensäkin. Keramiikaksi tänne valitut teokset ovat myös aika kookkaita. Huomaan kirjoittaessani liikkuvani harmaalla alueella, sillä en ole aiemmin kirjoittanut ns. käyttötaiteesta. Englanniksi oikea termi olisi applied art. Ruotsalaiset puhuvat konsthantverkista, taidekäsityöstä. Sitä tämä minusta on. Pitäisikö puhua "teoksesta" vai "työstä" vai mistä? Colliander on ammattimainen krukmakare, "ruukkumaakari". Tällaisen keramiikan tekeminen vaatiikin panostusta, sillä polttouunit ovat kaikkea muuta kuin joka harrastajan vakiovaruste. Lisäksi näyttelyn suurimmat työt ovat yli metrin korkuisia eivätkä ne mahdu kovin pieneen uuniin. Åbo Underrättelsenin artikkelissa (ÅU 4.9.2017) taiteilija kertoo, että osa teoksista on tehty nimenomaan Taidekappelin näyttelyä silmällä pitäen. Teoksiin on pyritty saamaan omanlaista pintaa puu-uunissa polttamalla, sanoo hän haastattelussa.

Cornelius Colliander: Suuri ruukku. Kuva: TJ

Korkeat, reilun metrin korkuiset saviastiat muistuttavat vanhan ajan savupiippuja. Ne lienevät kookkaampia kukkavaaseja, joihin voisi laittaa vaikka osmankäämiä. Siihenkin ne lienevät liian suuria. Juhannuskoivu kenties? Jotkin matalammat, leveämmät ruukut tuovat mieleen antiikin ajan keramiikan sitä kuitenkaan matkimatta. Collianderin astioissa on materiaalista johtuvaa ikiaikaisen perinteen tuntua mutta oma näkemykseni on, että hänen tavoitteenaan on kuitenkin persoonallinen, ehkä jopa tunnistettava ilmaisutyyli. Kaikki työt on tavalla tai toisella koristeltu, joko maalaten, kasveilla kosteaan saveen jäljet painaen tai raaputtamalla. Yhdessä ruukussa on painokuvioita, jotka muistuttavat isokokoisen haarukan painalluksia. Mieleeni muistuu taannoinen käyntini Kansallismuseossa, jossa on esillä kivikautista keramiikkaa. Ns. kampakeraamisella kaudella (4200-2000 e.Kr.) saviastioita koristeltiin kamman painalluksia muistuttavalla tekniikalla. Saviesineissä on siten nähtävissä suora jatkumo ihmisen historiankirjoituksen aamuhämäristä asti – ja paljon pidemmältäkin ajalta, sillä historiallisen ajan katsotaan tarkoittavan aikaa, josta on käytettävissä kirjoitettua alkuperäisaineistoa. Suomessa tämä tarkoittaa vasta keskiaikaa, Kreikassa tuo aika alkaa Homeroksesta 700-luvulla e.Kr.

Cornelius Colliander: Korkeat ruukut. Kuva: TJ

Cornelius Collianderin I elden skapad- Tulessa luotu on esillä Pyhän Henrikin Ekumeenisessa Taidekappelissa Turun Hirvensalossa 1.10.2017 asti.

Lähteet: Airi Hortling: Lasite ja lasittaminen, http://www.airihortling.fi/Lasite_ja_lasittaminen.pdf)

http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/kivikausi/5

Åbo Underrättelser 4.9.2017.