Valolasipesä-näyttely Someron Kivimeijerissä

Someron Kivimeijeri on seisonut Turuntien eli Hämeen Härkätien varressa Sillanpään kylässä tyhjillään (somerolaisittain ˮpahuuren vallasˮ) niin kauan, kuin jaksan muistaa, kunnes vuonna 2010 perustettu Pitkäjärven Taide ja Kulttuuri ry. ryhtyi sitä taiteilija Antero Karen johdolla kunnostamaan. Vuonna 1905 meijeriksi piirretyn rakennuksen julkisivua koristaa kiveen keltaisella maalattu teksti Someron putkirakenne. Miltä vuodelta tuo nimi lienee, en tiedä. Ränsistynyt rakennus joka tapauksessa oli ja on sitä jossain määrin edelleenkin. Työtä riittää kyllä vielä, mutta jykevien kiviseinien suojissa tämän kesän näyttely on jo yhdeksäs. Helsinkiläinen Kare on Kivimeijerin näyttelyiden isä ja hänen töitään onkin mukana joka vuosi. Etsiessään uutta työtilaa hän törmäsi Kivimeijeriin, josta tuli sekä Karen oma työtila että julkinen näyttelytila. Pitkäjärven Taide ja Kulttuuri ry. on kerännyt myös kivimeijeriin liittyvää perinnetietoa mm. haastattelemalla paikallisia.

Someron Kivimeijeri, etualalla Markku Salon veistos Kihokki (2018). Kuva: TJ.

Someron Kivimeijerin kesänäyttelyillä on tavannut olla melko nasevia ja persoonallisia nimiä. Huomasin juuri, että edellinen näyttely, jonka kävimme katsomassa, oli nimeltään Jäätulituoli. Tämän vuoden näyttelyn nimi on Valolasipesä. Nimeen on koottu näyttelyä leimaavat keskeisimmät avainsanat. Sana valo viitannee valokuvaaja Stefan Bremeriin, lasi taas lasitaiteilija Markku Saloon ja pesä keramiikkataiteilija Mari Pirkkaseen. Heidän lisäkseen näyttelyssä on esillä somerolaisten keramiikkataiteilijoiden Pirkko Lautiaisen ja Marika Jensenin teoksia. Mukana on myös arkkitehti Panu Kailan valokuvia ja taiteilija Antero Kareen reliefimaalauksia ja veistoksia.

Jäätulituoli järjestettiin vuonna 2012. Oikein hämmästyin, miten on voinut vierähtää kuusi vuotta siitä, kun viimeksi olen käynyt Kivimeijerin näyttelyssä. Kysymys on nimittäin näyttelyistä, joissa pitäisi käydä joka kesä. Syitä on monia. Ensinnäkin, niihin on koottu taidetta valtakunnan keskeisimmiltä nykytaiteentekijöiltä. Toiseksi, näyttelyn miljöö on hyvin omintakeinen ja siellä on kuumanakin kesäpäivänä viileää. Ja kolmanneksi, harva näin monipuolinen taidekeskus sijaitsee yhtä syrjässä keskellä vehreää maalaismaisemaa. Lasitaide itse asiassa sopii hyvin meijerin näyttelyihin paikallishistoriallisesti ajatellen, sillä aivan naapurissa sijaitsi aikanaan maamme ensimmäinen ja aikoinaan ainoa lasitehdas, Åvik.

Millainen näyttelykokemus tämä Valolasipesä sitten oli? Olimme juhannusaattona liikenteessä, sillä näyttely on avoinna joka päivä. Taiteilija Kare saapui pihalle ottamaan vieraat vastaan, kun huomasi auton pysäköivän pienelle pysäköintialueelle rakennuksen taakse. Pääsyliput maksavat viitosen ja ne ovat voimassa koko kesän. Kun ajattelee, että pääsylipputuloilla kunnostetaan näyttelytilaa, viitonen tuntuu kovin pieneltä. Suurempi pääsymaksu voisi toisaalta vähentää vieraiden määrää, mene ja tiedä. Kierroksen alussa saimme lyhyen opastuksen siihen, mitä näyttelyssä on tarjolla ja kierroksen aikanakin taiteilija Kare kävi tervehtimässä vieraitaan. Harvassa taidenäyttelyssä teoksiin pääsee tutustumaan niin, että voi aina välillä haastatella taiteilijaa.

Antero Kare: Myanndash. Sekatekniikka. Kuva: Tj.

Aloitetaan itseoikeutetusti Karen töistä. Ne ovat hyvin värikkäitä ja suurikokoisia teoksia. Tavallaan ne ovat kuvakertomuksia, tai sen kaltaisia. Niissä seikkailevat usein joutsenet ja hirvet. Kare oli 1970-luvulla Elonkorjaajat-taiteilijaryhmän jäsen. Heitä kiinnostivat mm. ekologiset arvot, itämainen kulttuuri ja filosofia sekä käsitetaide. Kare osallistui Elonkorjaajien mukana mm. Amos Andersonin taidemuseon Tajunnan tarroja- näyttelyyn vuonna 1976, joka oli esillä myös Tukholman Moderna Museetissa. Nykyään Kare on kiinnostunut erityisesti muinaistaiteesta, kuten kalliomaalauksista. Muinaistaiteen perässä hän on matkustanut ympäri pohjoisia seutuja, mm. Venäjällä. Hirvet ja joutsenet ovat siksi läsnä hänen taiteessaan, ne kun ovat olleet pohjoisen havumetsävyöhykkeen kansoille tärkeitä eläimiä ja kuuluvat luonnollisesti näiden kansojen perinteiseen kuvakulttuuriin.

Antero Karen taideteos. Mainittakoon, että näyttelyluetteloa ei oltu saatu vielä teknisistä
syistä printteristä ulos vierailupäivänä, joten kaikkien teosten nimet ja yksityiskohdat
eivät ole tiedossa enkä huomannut niitä kysyäkään. Kuva: TJ.

Myanndash, taruolento Kuolan niemimaan saamelaisten kulttuurissa on näyttelyn suurimman taideteoksen aihe. Olento saattoi esiintyä sekä ihmisen että peuran muodossa. Karen työssä sukkulamaiset joutsenet lentävät oikealta vasemmalle. Sinne on myös sinisen ja punaisen hirven (tai peuran) matka. Minne eläimet ovat menossa ei käy selville. Eläinten taustalla näyttää olevan kallioseinä. Taiteilija on sijoittanut eläimensä ja muut objektit (osin ehkä symboliikkaa) ikään kuin kolmiulotteiseksi kalliomaalaukseksi.

Toinen tähän blogiin valitsemistani Karen teoksista kuvaa kalliota, jonka syvennykseen muodostuneeseen kuoppaan näyttää joukko ihmisten päitä jääneen fossiileiksi, mahdollisesti pihkaan. Aika on suhteellinen käsite. Elämää on ollut ennenkin ja fossiilit sekä kalliomaalaukset tuovat muinaisuuden meidän aikaamme. Kalliomaalauksia katsoessa voi tuntea jotain samaa kuin mitä kerran tunsin eräässä museossa, jossa oli roomalaisaikainen lapidarium, kivivarasto. Siellä nenän edessä seisoi kivipaasia, joihin joku elävä ihminen oli hakannut vasaralla ja taltalla tekstiä. Hänen viestinsä tavoitti minutkin, yli 2000 vuotta hänen jälkeensä elävän ihmisen. Aika menettää hetkeksi merkityksensä. Minun tulkintani tästä teoksesta on, että siinä meitä katsovat ihmiskasvot historian hämäristä, vaikka kyseessä onkin moderni taideteos eikä todellinen fossiili.

Antero Kare: Kalaparvi. Kuva: TJ.

Otan mukaan vielä yhden Antero Karen työn, nimittäin teoksen Kalaparvi. Se on suuri lieriömäinen teos, jossa rautalangassa on kiinni erivärisiä kalanmuotoisia uistimia ilman koukkuja. Kalat muodostavat neljä päällekkäin olevaa suurta ˮrengastaˮ. Kalat pyörivät kehää, ne eivät näytä olevan matkalla mihinkään. Ovatko ne jumissa tässä hetkessä, vai kuvaako kehämuoto kenties jatkuvuutta, ikuisuutta?

Lasitaiteilija Markku Salon suuri teos tervehtii kaikkia ohi ajavia Hämeen Härkätiellä liikkuvia. Tien vieressä seisoo nimittäin Kihokki, joka valmistui juuri näyttelyn alkuun. Teräsvarren päässä on metallisia rakenteita, joihin on kiinnitetty vaaleanpunaisia hehkulampun muotoisia lasipisaroita. Kihokki johtaa ajatukset johonkin ehkä vaaralliseenkin. Tuon kokoinen lihansyöjäkasvi voisi aiheuttaa jo ihmisellekin haittaa, jos ei nyt suoranaista vaaraa. Oletan, että tätä työtä ei ole tarkoitus lähteä sen kummemmin tulkitsemaan. Tai ehkä sittenkin... en voi vastustaa houkutusta. Kihokkihan houkuttelee kärpäsiä lehdillä olevien nestepisaroiden avulla. Kun hyönteinen erehtyy, kasvi vangitsee ja sulattaa saaliinsa. Kihokki siis houkuttelee ohikulkijoita ja kun nämä astuvat sisään meijeriin, he joutuvat taiteen pauloihin. Hienoa!

Minusta hienoin Markku Salon lasitöistä on näyttelyn pienimpiä taideteoksia, nimittäin Uni. Siinä kirkas lasinen ja spiraalimaisesti raidoitettu muna lepää pehmeännäköisellä pronssityynyllä. Teoksen ideasta en tiedä, mutta se henkii jollain lailla uneliaisuutta ja rauhaa. Nukkumista rakastavana henkilö en voinut olla siitä pitämättä.

Markku Salo: Uni. Pronssi, filigraanilasi (2018). Kuva: TJ.

Keraamikko Marika Jensen on ihastunut kuuluisien takkojen pienoismalleihin. Tässäkin näyttelyssä on kolme pienoistakkaa, jotka ainakin periaatteessa voisivat sopia vaikka nukkekotiin. Mukana on mm. Hvitträskin ja Ainolan takat. Häneltä on myös muutama seinälautanen mukana näyttelyssä. Mukaan valitsemassani lautasessa on ihastuttavasti sommiteltu kuva mahdollisesti pihlajanoksista marjoineen maljakossa. Viiva näyttäisi kohoavan kevyesti lautasen tasaisesta pinnasta.

Marika Jensen: Pienoistakka (Ainola). Kuva: TJ.

Marika Jensen: Koristelautanen. Kuva: TJ.

Näyttelyn toinen keraamikko on Pirjo Lautiainen, jonka lautasia on esillä yhdessä meijerin huoneista. Kaksivärisissä lautasissa valkoiset osat näyttävät olevan hieman paksumpia kuin värilliset osat. Näyttääkin siltä, että lautaset ovat olleet rikki ja ne on paikattu uudelleen jollakin värillisellä, korvaavalla materiaalilla kokonaisiksi, vaikka näin asian laita tuskin on. Yksinkertaisuudessaan nämä työt ovat harmonisia ja rauhallisia. Tässä huoneessa on vähiten visuaalista ääntä, toisin kuin esim. Karen suurissa reliefimaalauksissa (mm. Myanndash). Niin on tietysti tarkoituskin. Kyllähän siitä väkisinkin täytyy ääntä syntyä, jos parvi joutsenia ja pari peuraa ovat liikekannalla. Olkoonkin ääni sitten visuaalista eikä korvin kuultavaa.

Pirjo Lautiainen: Lautasia sarjasta Ilo. Kuva: TJ.

Kolmas keraamikko on Mari Pirkkanen, joka on tehnyt näyttelyyn ampiaisten valepesiä. Osa näyttäisi olevan taideteoksia, osa käyttöä varten tehty. Ampiaisten asumalähiö on tällaista käyttökeramiikkaa. Siinä erikokoisia ˮvalepesiäˮ on asetettu kattoon muistuttamaan pientä kylää. Pirkkanen tekee myyntiin näitä keraamisia ˮvalepesiäˮ. Niiden tarkoitus on karkottaa ampiaiset luonnollisella tavalla pois esim. terassilta. Ampiainen kun on reviirieläin eikä tee pesää sinne, missä on jonkun muun lajitoveriparven pesä, kertoo Pirkkanen Salon Seudun Sanomien haastattelussa (SSS 22.6.2018, ss.16-17).

Mari Pirkkanen: Ampiaisten asumalähiö. Kuva: TJ.

Vielä on kaksi taiteilijaa esittelemättä. He ovat kumpikin edustettuina valokuvin. Stefan Bremer on tuonut näyttelyyn kuvia mm. sarjastaan Mielenmaisemia. Valitsin mukaan teoksen Kohti pintaa (2013). Siinä ilmakuplat nousevat rykelmässä kohti vedenpintaa. Tausta on musta, joten kuvasta tulee mieleen suomalainen järvi talvella. Mutta teos on sarjasta Mielenmaisemia. Jos sitä haluaa ryhtyä tulkitsemaan, voisi se esittää esim. skitsofreniaa. Todellisuus on lukuisien pienten kuplien peittämä. Välillä totuus voi näyttäytyä kirkkaampana mutta äkkiä joku kupla ilmestyy jälleen eteen korvaten todellisuuden omalla harhallaan. Bremerin töissä esiintyy myös materiaaleja, joista ei kuvan perusteella mitenkään osaa sanoa, mitä niissä esiintyvä aine on. Nämä ovat todellisia taidekuvia.

Stefan Bremer: Kohti pintaa (2013) sarjasta Mielenmaisemia. Pigmenttivedos. Kuva: TJ.

Arkkitehti Panu Kailan valokuvat ovat näyttelyn viimeisessä huoneessa. Kaila on kuvannut samaa kalastajamökkiä Ahvenanmaalla samasta kohtaa eri vuosina aloittaen projektin jo kymmeniä vuosia sitten. Silloin mökki oli vielä siinä kunnossa, että sille olisi voinut jotain tehdä. Myöhemmissä kuvissa mökki on jo enemmän ja enemmän ränsistynyt ja lopulta uusimmassa kuvassa raunioina. Vaikeakulkuisella ja syrjäisellä paikalla sijaitseva mökki on saanut olla rauhassa ihmisen toimilta jäätyään tyhjäksi. Teos muistuttaa taiteilijaryhmä IC-98:n Kronoksen talo-projektia, mutta Kailan oma projekti on aloitettu kymmeniä vuosia aikaisemmin.

Ensimmäinen kuva vuodelta 1968 Panu Kailan projektista
Viisikymmentä viimeistä vuotta – kalastajamökki palaa luonnon kiertokulkuun. Kuva: TJ.

Valolasipesä-näyttely Someron Pitkäjärvellä kannattaa käydä katsomassa. Se on avoinna 19.8. asti kello 12-18 joka päivä osoitteessa Turuntie 1034.

Lähteet:

http://www.someronkivimeijeri.fi

Salon Seudun Sanomat 22.6.2018

Yle Radio Suomi, Ajantasa 7.7.2012, https://areena.yle.fi/1-1608763

von Bonsdorff, Bengt, ˮBildkonsten 1960-1990-taletˮ, teoksessa von Bonsdorff et al., Konsten i Finland, Helsingfors 1998.