Ateneumin kesänäyttely on nimeltään
Fantastico! Italialaista taidetta 1920- 1930-luvuilta.
Näyttelyn teemana on tuon ajan italialainen taidesuuntaus nimeltään
maaginen realismi, joka liittyy siihen maailmansotien välisen ajan
klassisismien ja realismien joukkoon, jota Italian ohella esiintyi
mm. Saksassa ja meillä Suomessakin (esim. ns. 1920-luvun klassismi,
joka näkyy eritoten arkkitehtuurissa). Näiden suuntausten syntyyn
vaikutti ensimmäisen maailmansodan päättyminen ja taiteilijoiden
halu ja tarve palata järjestykseen, tarve organisoida ja hahmottaa,
jäsennellä sodan tuhoamaa maailmaa.
ˮMaaginen
realismiˮ
terminä liitetään usein eritoten maailmansotien väliseen
saksalaiseen taiteeseen, josta käytetään myös nimeä Neue
Sachlichkeit eli
uusasiallisuus. Termi tosin omaksuttiin Italiaankin, lähinnä
Giorgio de Chiricon (1888-1978) toimesta, joka oli Carlo Carrán
(1881-1966) kanssa suuntauksen keskushahmoja Italiassa. Italiassa
aiemmin vallinnut taidesuuntaus oli nimeltään Pittura
metafisica
eli metafyysinen maalaus. de Chiricon perustama suuntaus sai
virikkeitä 1800-luvun saksalaisesta romantiikasta ja filosofien
Schopenhauer ja Nietzsche ajattelusta. Sen edustajia kiinnosti
rauhallisen näkyvän pinnan alla oleva näkymätön –
ja tuntematon. Siitä nimi metafyysinen. Mielestäni Ateneumin
näyttelyn teokset ovat juuriltaan juurikin tätä metafyysistä
maalausta, maustettuna saksalaisen maagisen realismin periaatteilla:
muodollisella realismilla selkein ääriviivoin ja runsailla
yksityiskohdilla. Saksassa aihevalinnat olivat arkipäiväisiä,
mutta Ateneumin näyttelyn töissä näin ei aina ole.
Maagisen
realismin vanavedessä Italian taiteeseen syntyi liike nimeltä
Novecento
(1900-luku). Sen perustajajäseniin kuuluivat mm. Ateneuminkin
näyttelystä tutut maalarit Ubaldo Oppi (1889-1942) ja Gian Emilio
Malerba (1880-1926). Novecento
liitetään vahvasti fasismiin ja se hylkäsi eurooppalaisen avant
garden saavutukset ja halusi niiden sijaan ottaa esikuvakseen
italialaisen maineikkaan maalausperinteen. Kaikkia edellä mainittuja
ominaispiirteitä löytyy Ateneumin näyttelyn teoksista.
Sanoisinkin, että ˮmaaginen
realismiˮ
ei ollutkaan mikään kovin selkeä ja helposti määritettävä
suuntaus Italiassa vaan yksi osa nopean kehityksen aikajanalla, jonka
rajat edeltävän ja seuraavan suuntauksen kanssa ovat perin
häilyviä.
Näyttelyn maalauksia yhdistää muun
muassa värikylläisyys. Värejä kutsuttaisiin varmaankin
ˮhehkuviksiˮ.
Toinen selkeä yhdistävä piirre on selkeä, voimakas viiva. Teokset
ovat staattisia, nissä ei ole vauhtia, hetki on pysähtynyt:
taikasauvalla taiteilija on jähmettänyt näkymän kuin kameralla ja
sitten ikuistanut sen kankaalle. Mutta näissä kuvissa on jotain
valokuvaa syvempää. Joissakin teoksissa tunnelma voi olla
pelottava, toisissa odottava. Jopa asetelmat (still-life) ikään
kuin odottavat, että ne vapautuvat jähmetyksen tilasta. Oikeastaan
nämä kuvat ovatkin kaikki asetelmia: jäykkiä, liikkumattomia,
mutta niissä on ihmisiä –
vaikkapa teepöydässä tai tanssilattialla.
Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja. Öljy, 1922. Kuva: TJ. |
Näyttelyn salitekstit ovat tuttua
taidehistoriallista maalailevaa hehkutusta, joka on maustettu
ylisanoilla. Itse en lämpene tälle tyylille, mutta tavoitteena on
arvatenkin ollut auttaa katsojia syttymään teoksille. Teksteissä
on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai
itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne.
Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja
objektiivisia. Esimerkiksi Gian Emilio Malerban maalauksessa
Naamiaisasuja vuodelta 1922 harlekiinin kerrotaan olevan
selvästi kuoleman symboli, mutta itse en osaa tällaista tulkintaa
teoksesta johtaa. Harlekiini, joka esiintyy joissain muissakin
näyttelyn teoksissa, on peräisin italialaisesta commedia dell´
arte-teatterista 1500-luvun
lopulta. Hahmo hankkiutuu usein hankaluuksiin muun muassa
naisasioissaan, mutta on kuitenkin neuvokas ja selviytyy kiperistä
tilanteista usein rahalla. Siksi en ymmärrä, miten Harlekiini tässä
kuvassa edustaa kuolemaa. Ei ole tietoa myöskään siitä, mitä
tilannetta taiteilija varsinaisesti kuvaa.
Edita Broglio: Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla. Öljy, 1938. Kuva: TJ. |
Aloitan
tylsästi muotokuvilla. Edita Broglion (1886-1977) teoksessa Naisen
muotokuva intarsiakoristelu taustalla
vuodelta 1938 on nähtävissä edellä kuvattujen taidesuuntausten
ominaisuuksia: jäykkyys, tukeutuminen vanhoihin maalaamisen
traditioihin ja selkeä viiva. Naisen kylmän ilmeettömät kasvot
eivät kerro juuri mistään muusta kuin rauhallisuudesta, mutta
intarsiatausta naisen takana lieneekin tässä maalauksessa se juttu.
Onko kyseessä katto vai lattia? Seinämateriaali tuskin. Maalaus vie
joka tapauksessa ajatukseni toisaalta Bysantin jäykkään
kuvailmaisuun, toisaalta italialaiseen renessanssiin.
Ubaldo Oppi: Pojan kasvot. Öljy, 1928. Kuva: TJ. |
Toinen
muotokuva, Ubaldo Oppin Pojan kasvot
(1928) on kuin roomalainen muotokuva hautajaisnaamiosta Egyptin
Fayjumista. Voisiko pojan katseesta lukea jotain? Se ei ole kovin
intensiivinen. Pikemminkin hän katsoo taaksepäin. Ritorno
all´ordine, paluu järjestykseen.
Kun on tutustunut näyttelyyn ja maagiseen realismiin
taidesuuntauksena, voisi tämän kuvan nostaa suuntausta parhaiten
kuvaavaksi teokseksi: selkeys, harmonia, kaipuu menneeseen.
Gino
Severinin (1883-1966) maalauksessa Kortinpelaajat
tunnelma on hidas, lähes pysähtynyt ja muistuttaa italialaista
varhaisrenessanssia. Henkilöiden kasvonpiirteet ja hartaat ilmeet
vievät ajatukset kirkollisiin maalauksiin. Tässäkin työssä on
commedia dell´ arten hahmoja, ainakin Arlecchino
ja Pulcinella. Eräs
ilottoman seurueen jäsen lyö pöytään ristiässän. Joissain
lähteissä ristiässä symboloi uuden tiedon janoa, oppimisen halua.
Verho on vedetty osittain pois ikkunan edestä. Tässäkö kuvan
sanoma?
Gino Severini: Kortinpelaajat. Öljy, 1924. Kuva: TJ. |
Gian
Emilio Malerban maalauksen Naamiaisasuja (kuva yllä) kuvateksti kertoo miljöön olevan teatterin sijaan bordelli
ja harlekiinin olevan selvästi kuoleman vertauskuva. Ellei
kuraattorilla ole tarkempaa tietoa siitä, mitä Malerba
varsinaisesti kuvaa tässä maalauksessaan en kyllä lähtisi
tulkitsemaan miljöötä indikatiivilauseella vaan käyttäisin
potentiaalia. Kukaan henkilöistä ei ole edes alaston, vaikka
keskushahmona istuva nainen onkin varsin vähäpukeinen ja tuijottaa
katsojaa kenties hieman irstaasti. Yllään hänellä näyttäisi
olevan balettimekko, vaikka voihan se pyyhekin tietysti olla.
Mielestäni tämä seurue odottaa kulisseissa omaa vuoroaan päästä
näyttämölle. Itse harlekiini on hyvinkin rauhallinen. Hän katsoo
suoraan katsojaa vakavalla ilmeellä käsivarret rinnalle
ristittyinä, ikään kuin suojaten itseään tai ottaen etäisyyttä
katsojaan. Hänellä on myös naamio kasvoillaan kuten harlekiinin
asuun kuuluukin, sekin rakentaa muuria hänen ja katsojan välille.
Olisiko puolipukeinen pyylevämpi nuori nainen etualalla kenties
Colombina (commedia dell´ artesta)? Harlekiinin ilme ei istu yhteen
sen Arlecchinon
kanssa, josta olen tätä tekstiä varten lukenut. Elämäniloiselta
ja ovelalta ei tämän maalauksen hahmo näytä. Kenties vastaus
löytyykin tämän taidesuuntauksen tyypillisestä ristiriidasta:
selkeys, levollisuus, pysähtynyt tunnelma, mutta silti jotain on
vinossa. Mikä Arlecchinoa
vaivaa?
Gregorio Sciltian: Hiuksiaan kampaava mies. Öljy, 1926. Kuva: TJ. |
Gregorio
Sciltianin (1900-1985) Hiuksiaan kampaava mies vuodelta
1926 on oikeastaan aika hauska maalaus. Karuudessaan siinä on jopa
jotain kaurismäkeläistä. Kylvystä tullut mies istuu tuolilla
pyyhe sylissään, toisessa kohotetussa kädessään suuri valkoinen
kampa, toisessa pieni pyöreä taskupeili. Sommitelman jäykkyys ja
valkea iho viittaavat italialaiseen renessanssiin. Tekisi mieli nähdä
tässä myös kaikuja ranskalaiselta Jean-Auguste-Dominique
Ingresiltä (1780-1867), joka tosin maalasi naisia kylvyn jälkeisissä
toimissaan eikä miehiä. Siinä tämä maalaus onkin taas vähän
erilainen. Alaston tai puolialaston miesvartalo on yleensä kuulunut
antikisoiviin tyyleihin ja tehnyt kuvattavistaan ˮjumalallisiaˮ.
Felice Casorati: Koululaisia. Öljy, 1927-1928. Kuva: TJ. |
Felice
Casoratin (1883-1963) Koululaisia
(1927-1928) on jäykkyydessään, ilmaisussaan ja perspektiivisessä
vinksahtaneisuudessaan miltei naivistinen maalaus. Geometriaa on
opiskeltu ahkerasti ja karttapallokin on päässyt mukaan kuvaan.
Tunneilmaisultaan lähes neutraali kuva ei juuri oppimisen riemua
välitä. Pikemminkin tunnelman voisi kuvata näin: ˮNäitä
juttuja meidän on opiskeltava, vaikka niistä ei ole meille mitään
hyötyä eivätkä ne välttämättä ole edes tosia. Mutta
opiskelemme niitä, koska meidän halutaan opiskelevan niitä.ˮ
Toisaalta kuva saattaa viitata perinteiseen sommitteluun, jossa
rationaalisuus ja harmonia mahdollistivat parhaat mahdolliset
suoritukset. Vinksahtanut miljöö taas voi kuvata maailmansotien
välisen ajan maailmaa –
ainakin taiteilijan näkökulmasta.
Cesare Sofianopoulo: Naamioita. Öljy, 1930. Kuva: TJ. |
Cesare
Sofianopoulon (1889-1968) maalaus Naamioita
(1930)
on taiteilijan omakuva: jokaisen naamion takana on taiteilija itse ja
nämä naamiot kuvaavat hänen luonteensa erilaisia puolia. Tämä
työ lienee näyttelyn kiinnostavin, mystisin ja tunnetuin maalaus.
Taustalla on naamiaistanssiaiset, joissa pyörähtelee myös aiemmin
mainittu Arlecchino.
Naamiaisasuista Julius Caesarin puku liittynee taiteilijan etunimeen.
Huomionarvoista on, että äärimmäisenä vasemmalla naamion takaa
kurkistaa pääkallo, jonka minäkin uskallan tulkita kuolemaksi.
Piru ja pyhimys vasemmalla ja oikealla, klovni keskellä sekä Caesar
ja silkkipyttyinen herrasmies siis edustavat maalarin eri luonteita.
Tätä työtä on kiva katsella, koska siinä on niin paljon
yksityiskohtia. Mitään sen kummempaa sanottavaa en kuitenkaan siitä
löydä. Jätänkin sen tarkemman tutkimisen teille Lukijoilleni.
Cesare Sofianopoulo: Kaksikasvoinen omakuva. Öljy, n. 1936. Kuva: TJ. |
Samalta
taiteilijalta on myös toinen omakuva, Kaksikasvoinen
omakuva
(n. 1936). Tässä mielenkiintoisin on ehkä hieman piilossa:
molemmilla miehillä on joko kädessään tai taskussaan runokirja.
Vasemmalla on Charles Baudelairen Pahan
kukkia
ja oikealla Paul Verlainen Sagesse.
Wikipedian mukaan Baudelaire oli ehdottomasti perinteisen runomitan
kannattaja kun taas Verlaine oli runokielen uudistaja. Taustalla on
triesteläinen San Antonio Nuovo-kirkko, joka heijastuu tyynestä
vedestä. Kuvasta taitaa tehdä mysteerin juuri tuo kirkko ja sen
rooli tässä työssä, niin hallitsevassa asemassa se on. Olisiko
taiteilijalla pyrkimys tuon uusklassisen kirkon selkeyttä ja
harmoniaa kohti, mutta toisessa taskussa painaa modernin vaatimus
uudistua? Vai oliko tämä maaginen realismi juuri se, joka uudisti?
Onkohan tässä maalauksessa kenties maagisen realismin allegoria?
Tämä näyttely
kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Se värikylläisyydessään,
yksityiskohtaisilla teoksillaan ja pinnan alle kätketyillä
salaisuuksillaan miellyttää ehkä myös sellaisia museovieraita,
jotka eivät muuten niin taiteesta välitä. Ehkä jopa oma
ala-asteikäinen tyttäreni löytäisi sieltä jotain kiinnostavaa,
vaikka sanookin olevansa taidemuseoille allerginen.
Fantastico! on
esillä Ateneumissa 19.8. asti.
Lähteet:
Seinä- ja
kuvatekstit näyttelyn saleissa
Ateneumin
opaskirjanen näyttelyyn
Britannica Academic
(www.britannica.com)
Nationalencyklopedin
(www.ne.se)
Ylen uutinen
Fantastico!-näyttelystä (https://yle.fi/uutiset/3-10189337)
Wikipedia
https://www.metasymbology.com/templates/cards/aceofclubs.html
Hei, kiitos mielenkiintoisesta näyttelyanalyysistä. Itse tutustuin samaiseen näyttelyyn viime lauantaina ja kiinnitin huomiota melkolailla samoihin asioihin kuin sinäkin. Etenkin juuri tuon Naamiaisasuja -maalaksen kohdalla häkellyin, että kuinka voidaan mennä tekemään tuollainen olettamis, että klovni symboloisi kuolemaa? Minulle se ei kyllä tullut ensimmäisenä mieleeni. Ja ihan yhtä paljon hämmrästelin sitä ympäristöä bordellina(?). Ymmärrän toki saman minkä sinäkin mainitsit, että kävijöille halutaan luoda valmiita mielikuvia maalausten tunnelmista joihin heittäytyä.
VastaaPoista