Italialaista 1920-1930-lukujen taidetta Ateneumissa: Fantastico!

Ateneumin kesänäyttely on nimeltään Fantastico! Italialaista taidetta 1920- 1930-luvuilta. Näyttelyn teemana on tuon ajan italialainen taidesuuntaus nimeltään maaginen realismi, joka liittyy siihen maailmansotien välisen ajan klassisismien ja realismien joukkoon, jota Italian ohella esiintyi mm. Saksassa ja meillä Suomessakin (esim. ns. 1920-luvun klassismi, joka näkyy eritoten arkkitehtuurissa). Näiden suuntausten syntyyn vaikutti ensimmäisen maailmansodan päättyminen ja taiteilijoiden halu ja tarve palata järjestykseen, tarve organisoida ja hahmottaa, jäsennellä sodan tuhoamaa maailmaa.

ˮMaaginen realismiˮ terminä liitetään usein eritoten maailmansotien väliseen saksalaiseen taiteeseen, josta käytetään myös nimeä Neue Sachlichkeit eli uusasiallisuus. Termi tosin omaksuttiin Italiaankin, lähinnä Giorgio de Chiricon (1888-1978) toimesta, joka oli Carlo Carrán (1881-1966) kanssa suuntauksen keskushahmoja Italiassa. Italiassa aiemmin vallinnut taidesuuntaus oli nimeltään Pittura metafisica eli metafyysinen maalaus. de Chiricon perustama suuntaus sai virikkeitä 1800-luvun saksalaisesta romantiikasta ja filosofien Schopenhauer ja Nietzsche ajattelusta. Sen edustajia kiinnosti rauhallisen näkyvän pinnan alla oleva näkymätön – ja tuntematon. Siitä nimi metafyysinen. Mielestäni Ateneumin näyttelyn teokset ovat juuriltaan juurikin tätä metafyysistä maalausta, maustettuna saksalaisen maagisen realismin periaatteilla: muodollisella realismilla selkein ääriviivoin ja runsailla yksityiskohdilla. Saksassa aihevalinnat olivat arkipäiväisiä, mutta Ateneumin näyttelyn töissä näin ei aina ole.

Maagisen realismin vanavedessä Italian taiteeseen syntyi liike nimeltä Novecento (1900-luku). Sen perustajajäseniin kuuluivat mm. Ateneuminkin näyttelystä tutut maalarit Ubaldo Oppi (1889-1942) ja Gian Emilio Malerba (1880-1926). Novecento liitetään vahvasti fasismiin ja se hylkäsi eurooppalaisen avant garden saavutukset ja halusi niiden sijaan ottaa esikuvakseen italialaisen maineikkaan maalausperinteen. Kaikkia edellä mainittuja ominaispiirteitä löytyy Ateneumin näyttelyn teoksista. Sanoisinkin, että ˮmaaginen realismiˮ ei ollutkaan mikään kovin selkeä ja helposti määritettävä suuntaus Italiassa vaan yksi osa nopean kehityksen aikajanalla, jonka rajat edeltävän ja seuraavan suuntauksen kanssa ovat perin häilyviä.

Näyttelyn maalauksia yhdistää muun muassa värikylläisyys. Värejä kutsuttaisiin varmaankin ˮhehkuviksiˮ. Toinen selkeä yhdistävä piirre on selkeä, voimakas viiva. Teokset ovat staattisia, nissä ei ole vauhtia, hetki on pysähtynyt: taikasauvalla taiteilija on jähmettänyt näkymän kuin kameralla ja sitten ikuistanut sen kankaalle. Mutta näissä kuvissa on jotain valokuvaa syvempää. Joissakin teoksissa tunnelma voi olla pelottava, toisissa odottava. Jopa asetelmat (still-life) ikään kuin odottavat, että ne vapautuvat jähmetyksen tilasta. Oikeastaan nämä kuvat ovatkin kaikki asetelmia: jäykkiä, liikkumattomia, mutta niissä on ihmisiä – vaikkapa teepöydässä tai tanssilattialla.

Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja. Öljy, 1922. Kuva: TJ.

Näyttelyn salitekstit ovat tuttua taidehistoriallista maalailevaa hehkutusta, joka on maustettu ylisanoilla. Itse en lämpene tälle tyylille, mutta tavoitteena on arvatenkin ollut auttaa katsojia syttymään teoksille. Teksteissä on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne. Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia. Esimerkiksi Gian Emilio Malerban maalauksessa Naamiaisasuja vuodelta 1922 harlekiinin kerrotaan olevan selvästi kuoleman symboli, mutta itse en osaa tällaista tulkintaa teoksesta johtaa. Harlekiini, joka esiintyy joissain muissakin näyttelyn teoksissa, on peräisin italialaisesta commedia dell´ arte-teatterista 1500-luvun lopulta. Hahmo hankkiutuu usein hankaluuksiin muun muassa naisasioissaan, mutta on kuitenkin neuvokas ja selviytyy kiperistä tilanteista usein rahalla. Siksi en ymmärrä, miten Harlekiini tässä kuvassa edustaa kuolemaa. Ei ole tietoa myöskään siitä, mitä tilannetta taiteilija varsinaisesti kuvaa.

Edita Broglio: Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla. Öljy, 1938. Kuva: TJ.

Aloitan tylsästi muotokuvilla. Edita Broglion (1886-1977) teoksessa Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla vuodelta 1938 on nähtävissä edellä kuvattujen taidesuuntausten ominaisuuksia: jäykkyys, tukeutuminen vanhoihin maalaamisen traditioihin ja selkeä viiva. Naisen kylmän ilmeettömät kasvot eivät kerro juuri mistään muusta kuin rauhallisuudesta, mutta intarsiatausta naisen takana lieneekin tässä maalauksessa se juttu. Onko kyseessä katto vai lattia? Seinämateriaali tuskin. Maalaus vie joka tapauksessa ajatukseni toisaalta Bysantin jäykkään kuvailmaisuun, toisaalta italialaiseen renessanssiin.

Ubaldo Oppi: Pojan kasvot. Öljy, 1928. Kuva: TJ.

Toinen muotokuva, Ubaldo Oppin Pojan kasvot (1928) on kuin roomalainen muotokuva hautajaisnaamiosta Egyptin Fayjumista. Voisiko pojan katseesta lukea jotain? Se ei ole kovin intensiivinen. Pikemminkin hän katsoo taaksepäin. Ritorno all´ordine, paluu järjestykseen. Kun on tutustunut näyttelyyn ja maagiseen realismiin taidesuuntauksena, voisi tämän kuvan nostaa suuntausta parhaiten kuvaavaksi teokseksi: selkeys, harmonia, kaipuu menneeseen.

Gino Severinin (1883-1966) maalauksessa Kortinpelaajat tunnelma on hidas, lähes pysähtynyt ja muistuttaa italialaista varhaisrenessanssia. Henkilöiden kasvonpiirteet ja hartaat ilmeet vievät ajatukset kirkollisiin maalauksiin. Tässäkin työssä on commedia dell´ arten hahmoja, ainakin Arlecchino ja Pulcinella. Eräs ilottoman seurueen jäsen lyö pöytään ristiässän. Joissain lähteissä ristiässä symboloi uuden tiedon janoa, oppimisen halua. Verho on vedetty osittain pois ikkunan edestä. Tässäkö kuvan sanoma?

Gino Severini: Kortinpelaajat. Öljy, 1924. Kuva: TJ.

Gian Emilio Malerban maalauksen Naamiaisasuja (kuva yllä) kuvateksti kertoo miljöön olevan teatterin sijaan bordelli ja harlekiinin olevan selvästi kuoleman vertauskuva. Ellei kuraattorilla ole tarkempaa tietoa siitä, mitä Malerba varsinaisesti kuvaa tässä maalauksessaan en kyllä lähtisi tulkitsemaan miljöötä indikatiivilauseella vaan käyttäisin potentiaalia. Kukaan henkilöistä ei ole edes alaston, vaikka keskushahmona istuva nainen onkin varsin vähäpukeinen ja tuijottaa katsojaa kenties hieman irstaasti. Yllään hänellä näyttäisi olevan balettimekko, vaikka voihan se pyyhekin tietysti olla. Mielestäni tämä seurue odottaa kulisseissa omaa vuoroaan päästä näyttämölle. Itse harlekiini on hyvinkin rauhallinen. Hän katsoo suoraan katsojaa vakavalla ilmeellä käsivarret rinnalle ristittyinä, ikään kuin suojaten itseään tai ottaen etäisyyttä katsojaan. Hänellä on myös naamio kasvoillaan kuten harlekiinin asuun kuuluukin, sekin rakentaa muuria hänen ja katsojan välille. Olisiko puolipukeinen pyylevämpi nuori nainen etualalla kenties Colombina (commedia dell´ artesta)? Harlekiinin ilme ei istu yhteen sen Arlecchinon kanssa, josta olen tätä tekstiä varten lukenut. Elämäniloiselta ja ovelalta ei tämän maalauksen hahmo näytä. Kenties vastaus löytyykin tämän taidesuuntauksen tyypillisestä ristiriidasta: selkeys, levollisuus, pysähtynyt tunnelma, mutta silti jotain on vinossa. Mikä Arlecchinoa vaivaa?

Gregorio Sciltian:  Hiuksiaan kampaava mies. Öljy, 1926. Kuva: TJ.

Gregorio Sciltianin (1900-1985) Hiuksiaan kampaava mies vuodelta 1926 on oikeastaan aika hauska maalaus. Karuudessaan siinä on jopa jotain kaurismäkeläistä. Kylvystä tullut mies istuu tuolilla pyyhe sylissään, toisessa kohotetussa kädessään suuri valkoinen kampa, toisessa pieni pyöreä taskupeili. Sommitelman jäykkyys ja valkea iho viittaavat italialaiseen renessanssiin. Tekisi mieli nähdä tässä myös kaikuja ranskalaiselta Jean-Auguste-Dominique Ingresiltä (1780-1867), joka tosin maalasi naisia kylvyn jälkeisissä toimissaan eikä miehiä. Siinä tämä maalaus onkin taas vähän erilainen. Alaston tai puolialaston miesvartalo on yleensä kuulunut antikisoiviin tyyleihin ja tehnyt kuvattavistaan ˮjumalallisiaˮ.

Felice Casorati: Koululaisia. Öljy, 1927-1928. Kuva: TJ.

Felice Casoratin (1883-1963) Koululaisia (1927-1928) on jäykkyydessään, ilmaisussaan ja perspektiivisessä vinksahtaneisuudessaan miltei naivistinen maalaus. Geometriaa on opiskeltu ahkerasti ja karttapallokin on päässyt mukaan kuvaan. Tunneilmaisultaan lähes neutraali kuva ei juuri oppimisen riemua välitä. Pikemminkin tunnelman voisi kuvata näin: ˮNäitä juttuja meidän on opiskeltava, vaikka niistä ei ole meille mitään hyötyä eivätkä ne välttämättä ole edes tosia. Mutta opiskelemme niitä, koska meidän halutaan opiskelevan niitä.ˮ Toisaalta kuva saattaa viitata perinteiseen sommitteluun, jossa rationaalisuus ja harmonia mahdollistivat parhaat mahdolliset suoritukset. Vinksahtanut miljöö taas voi kuvata maailmansotien välisen ajan maailmaa – ainakin taiteilijan näkökulmasta.

Cesare Sofianopoulo: Naamioita. Öljy, 1930. Kuva: TJ.

Cesare Sofianopoulon (1889-1968) maalaus Naamioita (1930) on taiteilijan omakuva: jokaisen naamion takana on taiteilija itse ja nämä naamiot kuvaavat hänen luonteensa erilaisia puolia. Tämä työ lienee näyttelyn kiinnostavin, mystisin ja tunnetuin maalaus. Taustalla on naamiaistanssiaiset, joissa pyörähtelee myös aiemmin mainittu Arlecchino. Naamiaisasuista Julius Caesarin puku liittynee taiteilijan etunimeen. Huomionarvoista on, että äärimmäisenä vasemmalla naamion takaa kurkistaa pääkallo, jonka minäkin uskallan tulkita kuolemaksi. Piru ja pyhimys vasemmalla ja oikealla, klovni keskellä sekä Caesar ja silkkipyttyinen herrasmies siis edustavat maalarin eri luonteita. Tätä työtä on kiva katsella, koska siinä on niin paljon yksityiskohtia. Mitään sen kummempaa sanottavaa en kuitenkaan siitä löydä. Jätänkin sen tarkemman tutkimisen teille Lukijoilleni.

Cesare Sofianopoulo: Kaksikasvoinen omakuva. Öljy, n. 1936. Kuva: TJ.

Samalta taiteilijalta on myös toinen omakuva, Kaksikasvoinen omakuva (n. 1936). Tässä mielenkiintoisin on ehkä hieman piilossa: molemmilla miehillä on joko kädessään tai taskussaan runokirja. Vasemmalla on Charles Baudelairen Pahan kukkia ja oikealla Paul Verlainen Sagesse. Wikipedian mukaan Baudelaire oli ehdottomasti perinteisen runomitan kannattaja kun taas Verlaine oli runokielen uudistaja. Taustalla on triesteläinen San Antonio Nuovo-kirkko, joka heijastuu tyynestä vedestä. Kuvasta taitaa tehdä mysteerin juuri tuo kirkko ja sen rooli tässä työssä, niin hallitsevassa asemassa se on. Olisiko taiteilijalla pyrkimys tuon uusklassisen kirkon selkeyttä ja harmoniaa kohti, mutta toisessa taskussa painaa modernin vaatimus uudistua? Vai oliko tämä maaginen realismi juuri se, joka uudisti? Onkohan tässä maalauksessa kenties maagisen realismin allegoria?

Tämä näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Se värikylläisyydessään, yksityiskohtaisilla teoksillaan ja pinnan alle kätketyillä salaisuuksillaan miellyttää ehkä myös sellaisia museovieraita, jotka eivät muuten niin taiteesta välitä. Ehkä jopa oma ala-asteikäinen tyttäreni löytäisi sieltä jotain kiinnostavaa, vaikka sanookin olevansa taidemuseoille allerginen.

Fantastico! on esillä Ateneumissa 19.8. asti.

Lähteet:

Seinä- ja kuvatekstit näyttelyn saleissa

Ateneumin opaskirjanen näyttelyyn

Britannica Academic (www.britannica.com)

Nationalencyklopedin (www.ne.se)

Ylen uutinen Fantastico!-näyttelystä (https://yle.fi/uutiset/3-10189337)

Wikipedia

https://www.metasymbology.com/templates/cards/aceofclubs.html