Maria Prymatsenko Ars Novassa Turussa

Maria Prymatsenkon (1909-1997) näyttely Aboa Vetus – Ars Nova-museossa on ensimmäinen Suomessa. Vaikka Prymatsenko onkin kansainvälisesti tunnettu, on hän Suomessa jäänyt kuitenkin melko vieraaksi. Näen tähän kaksi syytä. Toinen on se, että ukrainalainen taide ei muutenkaan ole Suomessa kovin tunnettua. Ukraina itsenäistyi ja esiintyi maailmankartalla itsenäisenä valtiona vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991 ja siksi vanhempi ukrainalainen taide saatetaan mieltää neuvostoliittolaiseksi. Toinen syy lienee se, että hänen edustamansa kansantaide on meillä melko lailla marginaalissa. Kansantaide – itseoppineiden lahjakkaiden taiteilijoiden naivistinen, primitiivinenkin, piirustuksenomainen taide ei välttämättä saavuta samanlaista arvostusta länsimaisella taiteen kentällä kuin koulutettujen taiteilijoiden tekemä taide.

Kun Prymatsenkon töitä katsoo, tulee väistämättä mieleen maaseutu. Prymatsenko oli kotoisin Bolotnyan kylästä läheltä Tshernobylin kaupunkia. Siellä hän myös asui suurimman osan elämästään. Hänen taiteensa syntyi siis maalla, pienessä kyläyhteisössä eikä tietty maalaismaisuus hänen töissään ole sattumaa. Prymatsenkon piirrostyyli on kaavamainen. Kuten yleensä kansantaiteessa, tiettyä lapsekkuutta löytyy piirrosjäljestä, värien käytöstä, sommittelusta ja maalausten aiheista. Taiteilija maalaa pääasiassa eläimiä, jotka hänen käsittelyssään muuttuvat satuolennoiksi. Osa motiiveista löytyy ukrainalaisesta kansanperinteestä, osa lienee puhtaasti hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Tämä näyttely herätti heti mielenkiintoni, kun luin sen avautumisesta. En tiennyt, kuka Maria Prymatsenko oli eikä ukrainalainen kansantaide ole erityisemmin ollut kiinnostuksen kohteenani. Mutta kun ymmärsin, että ˮai jaa, tää on tää juttuˮ, olin heti kiinnostunut. En uskalla yleistää, mutta moni muukin varmaan tuntee mielenkiintoa tätä näyttelyä kohtaan juuri samasta syystä. Viittaan nimittäin muutaman vuoden takaiseen plagiointiskandaaliin. Juuri tuo skandaali nosti Suomessa lähes tuntemattoman Prymatsenkon ihmisten tietoisuuteen. Kuulin näyttelyssä kierrellessäni pariinkin otteeseen ihmisten puhuvan tuosta skandaalista. Tämä on myös omalla tavallaan ikävää. Kohun pyörteisiin joutunut yritys on nyt rohkeasti näyttelyn sponsorina mutta minua säälittää se erehtynyt suunnittelija. Hienotunteisesti Ars Novan näyttelyteksteissä ei sanallakaan viitata em. tapaukseen, mutta tämä saattaa johtua myös sponsorista. Olen aiemminkin kirjoittanut museoiden ja yritysmaailman yhteistyöstä. Tämä näyttely ei taatusti poikkea siitä millään tapaa. Joka tapauksessa mennyt on mennyttä ja jokaisella on oikeus saada anteeksi ja aloittaa alusta. Myös tällä suunnittelijalla.

Prymatsenko käytti joko vesivärejä tai guassivärejä, jälkimmäinen oli hänen suosikkinsa värien mehevyyden ja syvyyden vuoksi. Näyttelyn katsojan kannalta hieman hankalalla tavalla toteutetuissa teosten nimikylteissä tekniikka on ikävä kyllä aika usein jätetty merkitsemättä.

Maria Prymatsenko: Hän kirjoittaa hyvin ilman kiirettä, 1936-1937.
Guassi paperille. Kuva: TJ.

Sitten itse teoksiin. Ensimmäinen tässä yhteisesti katselemani kuva on vuosilta 1936-1937, Hän kirjoittaa hyvin ilman kiirettä. Sommittelultaan tasapainoisessa kuvassa istuu jokin dinosauruksen, koiran ja kirahvin risteytykseltä näyttävä hieman alakuloisen näköinen eläin niin ikään kirahvilta näyttävässä sinisessä tuolissa ja kirjoittaa vanhanaikaisella kynällä, jonka terä kastetaan mustepulloon. Hän kirjoittaa kyrillisiä kirjaimia. Venäjää osaamattomana en lähde tekstiä sen enempää tulkitsemaan, mutta luulen, että siinä on venäjäksi (tai ukrainaksi) teoksen nimi. Kirjoitustaito, osaaminen tai oppiminen ylipäänsä lienee kuitenkin tämän sympaattisen kuvan kantava idea. Mietin, että minkälaisessa valossa minun pitäisi näitä kuvia ylipäänsä tarkastella. Samalla tavalla kuin ns. oikeaa taidetta? Luulen, että näiden kuvien avautumiseksi pitäisi olla perillä tuon paikallisen agraariyhteiskunnan kulttuurista, ei vain ulkopuolisena tarkkailijana, vaan natiivina. Tämä lienee taidetta, joka ei ole suoraan ˮluettavissaˮ muissa kulttuurikehyksissä. Mutta voihan sitä silti yrittää lukea.

Maria Prymatsenko: Pikkupaimenet, 1959. Guassi paperille. Kuva: TJ.

Teoksessa Pikkupaimenet (1959) esittäytyy oikea ukrainalainen pastoraali-idylli. Oikealla alhaalla mies ja nainen istuvat ruohikolla kuhertelemassa, vasemmalla haikara noukkii joesta sammakon. Keskellä horisontaalisesti virtaavassa joessa uiskentelee valtavankokoisia, vihreitä ja uhkaavannäköisiä suomukylkiä, jotka kaikki ovat menossa samaan suuntaan. Joen vastarantaa reunustaa säännöllinen joukko unikkoja ja sinisiä suuria kukkia, joilla on oranssi keskiosa. Näiden takana on puurivistö, jonka jokaisessa välissä on lehmä syömässä ruohoa. Oikealla ylhäällä tanssii suuripäinen karvainen hahmo, joka etäisesti muistuttaa kreikkalaista Pan-jumalaa. Tiesittekös muuuten, että sanaa paniikki tulee Pan-jumalasta? Kun Pan lähestyi, joutuivat ihmiset paniikkiin, sillä Pan ei ollut pukinsorkkineen mikään kiltti jumalolento. Jätän tässä toki kertomatta asiasta tarkemmin. Tässä työssä näkyy kansantaiteen ja Prymatsenkon kaavamaisuus hyvin. Hahmot ovat jäykkiä, maalauksen pinta-ala on hyvin selkeästi jaettu eri kenttiin selkeillä viivoilla ja värikentät ovat yksivärisiä ja voimakkaita. Niiden koristelu noudattaa tietynlaista sabluunamallia. Siksi tätä taidetta kutsuttaneen myös primitiiviseksi ja sillä on paljon yhtymäkohtia ns. lastentaiteeseen. Ilmaisutyyli ei tietenkään kerro kouluttamattomuudesta tai taitamattomuudesta, vaan on ihan puhdas taiteilijan oma valinta.

Maria Prymatsenko: Oi, tuolla riihillä ja torilla, 1967. Guassi paperille. Kuva: TJ.

Oi, tuolla riihillä ja torilla (1967) muistuttaa keskiaikaista kuvausta Raamatun tapahtumista. Teos kuvaa ihmisiä kansanpuvuissa, värikkäitä eläimiä, lapsenomaisesti piirretyn talon ja pellavanloukuttimen. Torista lienee kysymys tässä työssä ja siellä vallitsee rauha ja harmonia värikkyydestä huolimatta. Tausta on tasainen keltainen ja hahmot on piirretty sille. Keltainen tausta tuo mieleen bysanttilaisen [vieläkin kaavamaisemman] maalausperinteen ja tämä työ saattaakin olla sukua ikoneille. Etualalla ja taka-alalla olevat hahmot ovat kaikki samansuuruisia riippumatta niiden etäisyydestä katsojaan. Mikäli perspektiivi toimisi, olisi taka-alan sika todella jättiläinen. Myöskään valkoinen hauska talo ei ole perspektiivissä. Prymatsenko varmasti olisi hallinnut halutessaan perspektiivin, mutta sellaista tuskin perinteisiin teoksiin Ukrainan maaseudulla tavattiin laittaa. Tässäkin mielessä bysanttilainen kuvaperinne ja Prymatsenkon kansantaide muistuttavat toisiaan.

Maria Prymatsenko: Ushatka sai ravun, 1983. Guassi paperille. Kuva: TJ.

Ushatka sai ravun vuodelta 1983 on sympaattinen kuvaus rapua suuhunsa imevästä keltaisesta sorkkaeläimestä. Ushatka saatta olla lehmä, mutta hyvin koristeellinen lehmä. Lisäksi sillä on valtavat korvat ja päässä ruskeaa karvaa, joka muistuttaa sellaista lakkia, jollaisen joskus näkee televisiossa tai sarjakuvissa norsulla. Kaavamaisesti riviin piirretyt kuviot sen turkissa lienevät toisintoja otuksen pään muodoista. Niin ikään rapu on kaavamainen (kuin muinaisen Egyptin tai Kreikan taiteessa) eikä näytä siltä, että se tietäisi juuri tulevansa syödyksi.

Prymatsenkon kohdalla syy tämäntyyppiseen kuvalliseen kerrontaan on varmasti rakkaudessa kotiseutuun ja kansaan sekä ennen kaikkea ukrainalaisiin perinteisiin. Tästä kertoo jo mm. se, että taiteilijan kerrotaan pukeutuneen aina itse kirjailemiinsa perinnepaitoihin ja toisaalta se, että hänet kutsuttiin vuonna 1936 Kiovaan työskentelemään, mutta hän palasi sieltä kotikyläänsä jo heti toisen maailmansodan sytyttyä ja jäi asumaan sinne. Menee spekuloimiseksi, jos miettii, olisiko taiteilija jäänyt Kiovaan, mikäli sotaa ei olisi syttynyt ja olisiko hänen taiteensa kenties kehittynyt erilaiseksi. Niin tai näin, nyt se ainakin noudatti alusta loppuun saakka raikasta ja iloista ukrainalaista, ehkä yksilöllistäkin, fantasiailmaisua. Prymatsenko muistuttaa jossain määrin suomalaista Alpo Jaakolaa (1929-1997), jota pitäisin lähinnä naivistina. Jaakolan värikkäät työt eivät kuvaa suomalaista perinnettä, mutta kuten Prymatsenkonkin työt, ne ovat täynnä vilkkaan mielikuvituksen tuotteita.

Maria Prymatsenkon näyttely on avoinna Aboa Vetus – Ars Nova-museossa 2.9. asti.

Lähteet: Ars Novan näyttelytekstit ja nettisivut, Nationalencyklopedin (www.ne.se), http://uart.eu/en/cms/artists/prymachenko.html.