Hannu Konolan "Jälkikuvia" Taidekappelissa

Taidekappelissa avautui 5.4. uusi näyttely, joka esittelee suppeasti taiteilija Hannu Konolan naivistista taidetta. Jälkikuvia-näyttelyn kuusitoista maalausta ovat yhtä lukuunottamatta kaikki esittävää taidetta ja ne on tehty viime vuonna (2017).

Simberg-toisinto Haavoittuneesta enkelistä? Palaako mies
sodasta vai missä hän on haavoittunut? Voiko enkeli oikeasti
 haavoittua? Hannu Konola: Kotiinpaluu. Öljy, 2017. Kuva: TJ.

Hannu Konola (s. 1943) kouluttautui papiksi ja ehtiä toimia virassa vuoteen 1979 asti, jolloin läpimurto Galleri Bengtssonissa Tukholmassa vaikutti päätökseen luopua pappisvirasta ja siirtyä kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Debyyttinsä maalarina Konola teki jo vuonna 1974 SuviPinx-näyttelyssä Sysmässä. Taiteilija kertoo, että hän oli kiinnostunut lapsena sarjakuvien piirtämisestä ja kuvallisesta tarinankerronnasta. Osin tästä syystä hänen ilmaisutyylikseen valikoitui juuri naivismi. Konola on omien sanojensa mukaan taiteilijana tarinankertoja: jokaisessa maalauksessa hän pyrkii kertomaan jonkin tarinan. Siksi Konolan työt ovatkin antoisia innokkaille tulkitsijoille.

Hannu Konola tunnetaan kuitenkin paremmin lasitaiteilijana. Hän on tehnyt lasimaalaukset kuuteentoista kirkkoon sekä joihinkin julkisiin tiloihin. Esimerkkeinä voi mainita Espoon Suvelan kappelin sekä Juankosken kirkon. Konolan lasimaalaukset sulautuvat yleensä osaksi arkkitehtuuria, hyvänä esimerkkinä juuri Suvelan kappeli, jossa 16,7 metriä pitkä ja 2,1 metriä korkea lasimaalaus Minä elän sulautuu hienovaraisesti arkkitehti Anssi Lassilan suunnittelemaan sakraalitilaan. Kun Konolasta on puhe on syytä mainita, että juuri Taidekappeli on hänen näyttelyilleen mitä sopivin tila. Hän on nimittäin Pyhän Henrikin ekumeenisen taidekappelin isähahmo ja taiteellinen johtaja. Taidekappelissa on pysyvästi esillä (arkkitehtuurielementteinä) kaksi suurta Konolan lasiteosta, Passio ja Jubilate.

Naivismi tyylisuuntana on läheisimmin ehkä sukua kansantaiteelle ja alkuperäiskulttuurien ns. primitiiviselle taiteelle. Naivistit ovat ainakin historiallisesti usein itseoppineita taiteilijoita. Tunnetuin naivisti on ehkä Henri Rousseau (1844-1910). Suomalaisia naivisteja ovat Konolan lisäksi esim. Sulho Sipilä (1895-1949), Kalervo Palsa (1947-1987) ja Martti Innanen (1931-2014).

Tässä näyttelyssä esillä on maalauksia, joista suurin osa on öljyväritöitä. Niissä terävien ääriviivojen rajaamat kirkkaat, selkeät väripinnat luovat hyvin kurinalaisen ja rauhallisen vaikutelman. Rauhallisuus saattaa kyllä kadota, kun näitä töitä katsoo tarkemmin. Näyttää siltä, että Konola on pysäyttänyt ajan. Jonkinlainen kesken olevan tekemisen pysähtynyt energia on vangittu kankaalle. Tämä tuo mukanaan myös jotain uhkaavaa. Mitä seuraavaksi? Kysymys uhkaavuudesta on aiheellinen, sillä kuten Hugo Simberg (1873-1917) – jonka töistä taiteilija varmasti on saanut innoitusta – esittää Konola useissa töissään pirun ja enkelin. Tästä esimerkkinä käy maalaus Hyvää huomenta.

Näyttelyssä on mukana myös pari öljypastellityötä sekä pari sekatekniikalla tehtyä työtä, joissa öljypastelli näyttäisi niin ikään olevan hallitsevassa roolissa. Nämä työt ovat pehmeämpiä ja vaikkakin vähemmän selkeäviivaisia, silti rauhallisempia. Öljypastellityöt sekä sekatekniikalla toteutetut työt on asetettu lasin alle suojaan. Valitettavasti Taidekappelin valaistus tekee lasin suojaamien teosten katselemisesta haastavaa, sillä valot saavat kirkkaat lasit toimimaan peileinä. Niinpä esim. Kevät herää oli ainoa näistä neljästä teoksesta, jonka pystyin kunnolla kuvaamaan. Muutkin olisivat ansainneet tulla esitellyiksi. Valaistus tai oikeastaan luonnonvalon puute vaikuttaa myös teosten värisävyjen havaitsemiseen. Taiteilija harmittelikin, kun hänen herkkä teoksensa Kevät kadottaa hennot, rikkaat sävynsä liian hämärässä tilassa.

Hannu Konola: Kevät herää. Sekatekniikka, 2017. Kuva: TJ.

Kevät herää on puoliabstrakti työ, jossa on jotakin picassomaista. Pystysuorat koivu, joutsen ja naisen käsivarsi pitävät muutoin loivista kaarista muodostuvan aaltoilevan työn kasassa. Oletan, että Konola on tässäkin työssä käyttänyt öljypastellivärejä. Niillä hän luo pehmeän verkkomaisen pinnan värikentille ja figuureille. Maanläheiset, ikään kuin hieman tummennetut värisävyt henkivät syvyyttä ja houkuttavat eri pinnat harmoniseen vuoropuheluun kankaalla.

Maalauksessa Hyvää huomenta mies nostaa kadulla hattua vastaan tulevalle koiraa taluttavalle rouvalle. Miehen hatun alta paljastuu kalju pää, jossa on pirunsarvet. Miehen ilme ei kuitenkaan vastaa näitä sarvia. Miehen kohdalla olevan talon ikkunassa vilkuttaa pieni lapsi, jolla on myös sarvet päässä. Naapuritalon ikkunassa on toinen pieni lapsi, jolla on selässä enkelinsiivet. Taka-alalla lentää enkeli kypärännäköinen päähine päässään. Turvallisuus ennen kaikkea. Hattua nostavan miehen ilme on leppoisan hyväntuulinen, mutta rouva, jota hän tervehtii, ei vaikuta vastaavan tervehdykseen. Hän ei vaikuta edes katsovan miestä, mutta sen sijaan rouvan harmaa kettu- tai minkkipuuhka kyllä tapittaa vastaantulevaa herraa. Tässä taulussa sitä onkin tarinaa kerrakseen. Mutta mikä se tarina on? Sarvipäisten ja siivekkäiden ihmisten välillä on selkeästi jotain. Pahat ihmiset versus hyvät ihmiset? Piru versus Jumalan enkelit?

Hannu Konola: Hyvää huomenta. Öljy, 2017. Kuva: TJ.

Konola kertoo vuonna 1981 ilmestyneessä taidekirjassaan, että toisen ihmisen tapaaminen on hyvin merkityksellinen tilanne, sillä ihminen määrittelee itsensä suhteessa muihin ihmisiin – siis sen, millainen ihminen minä olen. Minäkuva ja osin ehkä käyttäytyminenkin on seurausta tästä. Tämä prosessi on jatkuvasti käynnissä ja jokainen kohtaaminen on merkityksellinen. Tätä taustaa vasten Hyvää huomenta näyttäytyy uudessa valossa.

Samassa kirjassa hän kertoo suhteestaan enkeleihin. Ne ovat Jumalan sanansaattajia, mutta naivistisissa töissä ne voi nähdä myös humoristisessa valossa. ˮNaivistisissa kuvissa he ovat pieniin kepposiin valmiita veijareita.ˮ Konola kertoo kirjassaan käyttävänsä sarvipäisiä hahmoja pahan symboleina. Hyväntahtoisilta ja harmittomilta vaikuttavat sarvipäät ovat kuitenkin susia lampaiden vaatteissa ja yrittävät saada ˮhyvät ihmisetˮ vieteltyä pahan teille. Lieneekö sarvipäisen herran hyväntuulinen hatunnosto rouvalle kuitenkaan oikeasti mikään positiivinen ele? Ehkä rouvan välinpitämättömyys johtuukin juuri siitä, että hän tuntee pirun metkut?

Hannu Konola: Sofia. Öljy, 2017. Kuva: TJ.

Maalauksessa Sofia näemme naisen seisovan kerrostalohuoneiston avoimen ikkunan ääressä suoraan katsojaan päin sateenkaaren väreissä oleva sateenvarjo kädessään. Vasemmalla sinistä taivasta vasten piirtyy kirkontorni ja sen yläpuolella leijailee valkoinen kyyhkynen, joka tuo heti mieleen viittauksen Pyhään Henkeen. Kauniissa vaatteissa olevan naisen kädessä on myös valkoinen kirjan näköinen esine, lieneeköhän se Raamattu? Ensimmäinen kysymys, joka katsojassa herää on se, miksi nainen on avatun sateenvarjon alla sisätiloissa. Toinen kysymys on, miksi sateenvarjo on sateenkaaren väreissä. Kolmas kysymys koskee kirkontornin, kyyhkysen ja mahdollisen Raamatun roolia tässä työssä. Näihin kysymyksiin vastaamalla maalauksen tarina selviää. Ja sitten päästään siihen taiteen rajattomuuteen: tulkintoja on niin paljon kuin on katsojia eli mitään ei selviä varmasti. Tai ehkä ei aivan niinkään. Jos puhuttaisiin abstraktista työstä, edellä lausuttu pitäisi paikkansa. Tämän maalauksen kohdalla on mahdollista, että samanlaisiakin tulkintoja saattaa katsojille syntyä. Koska sukupuoli on länsimaisessa yhteiskunnassa nyt niin tapetilla ja herkkä aihe, tulee väistämättä kyseinen teema mieleen sateenkaaren väreistä. Mutta voisiko sateenkaaren värit tulkita vaihtelun vuoksi toisin? Jumalahan loi sateenkaaren merkiksi Nooan kanssa tekemästään liitosta, ja samalla muistutukseksi itselleen, ettei enää hukuttaisi koko luomakuntaa vedenpaisumuksessa. Nainen vaikuttaa onnellisen ja rauhallisen näköiseltä. Kenties kysymys onkin pelastuksesta tai suojautumisesta pahalta? Olisiko tällaisessa tulkinnassa järkeä? Sateenvarjo ja sateenkaaren värit ainakin viittaavat taivaalta alas tulevaan veteen. Raamatussa on suoja ja pelastus.

Hannu Konola: Tässä hetkessä kaikki. Öljy, 2017. Kuva: TJ.

Tässä hetkessä kaikki on näyttelyn ehkä mystisin maalaus. Siinä on mielestäni jonkin verran Salvador Dalin kirkkaita värejä ja käsittämättömiä elementtejä. Suuri ikkuna avautuu siniselle ulapalle. Sen edessä seisoo mies pitäen toisessa kädessään päivänkakkaraa ja toisessa narua, jolla hän lennättää ikkunasta punavalkoraitapaitaista hattupäistä enkeliä. Arvoituksia löytyy teoksesta muitakin: miehen pää on läpinäkyvä, kuin vesipisara tai soikea lasipallo. Konola on tunnettu juuri tällaisista ˮlasipäistä.ˮ Hän on maalannut niitä paljon jo 1970-luvulla. ˮLasipäiden yhteisenä nimittäjänä on tuoda esiin ihmisestä juuri niitä piirteitä, jotka tekevät hänestä ihmisen kaikkine omituisuuksineen ja puutteineenˮ, kertoo hän kirjassaan. Lasipäillä ei ole kasvoja. Ne ovat läpinäkyviä, katsojalle tyhjiä. Helposti särkyviä, niin kuin me ihmiset olemme. Kirjassaan Konola sanoo lasipäiden olevan tyhjyydessään ja ilmeettömyydessään itsekeskeisiä. Tämän maalauksen lasipää edustaa kehittyneempää tyyppiä: hänellä on silmälasit ja vinossa hymyntapaisessa olevat huulet, jotka oikeastaan näyttävät maalatuilta naisen huulilta. Mysteeriä kerrakseen.

Ikkunan edessä olevalla pöydällä on keltainen perhonen ja arpakuutio, jonka jokaisella sivulla näyttäisi olevan kuusi pistettä. Tapa, jolla mies pitelee narua ja päivänkakkaraa ovat kuin suoraan varhaisrenessanssin ajalta, tai toisaalta bysanttilaisesta tai ortodoksisesta kuvaperinteestä. Tämän maalauksen yksityiskohdat on muuten verraten kolmiulotteisesti kuvattu. Kädetkin näyttävät miltei oikeilta. Mikä tarina kätkeytyy tähän maalaukseen? Sen selvittämisen jätän teille lukijoille. Tämä maalaus näyttää olevan pari vuonna 1980 tehdylle Pilveä ulkoiluttava tyttö-maalaukselle, jossa lasipäinen, hattupäinen tyttö katselee samanlaisesta ikkunasta ulos merelle. Sellaisen taulun maalasi muuten Salvador Dalikin – tosin ilman lasipäätä. Pöytäkin ikkunan edessä on lähes samanlainen kuin teoksessa Tässä hetkessä kaikki. Näyttelyn eräässä toisessa teoksessa mies ulkoiluttaa pilveä narussa. Tämäkin teema siis toistuu taiteilijan teoksissa.

Taidekappelin näyttely tarjoaa hienon tilaisuuden tutustua monipuolisen turkulaisen taiteilijan töihin. Hannu Konolan arvoitukselliset maalaukset ovat esillä Pyhän Henrikin ekumeenisessa taidekappelissa Turun Hirvensalossa 31.5. asti.

Lähde: Seppälä, Liisa, Hammarberg, Päivi (toim.), Hannu Konola. Helsinki 1981.