Ankallisgallerian aarteita Ateneumissa

Taitaa olla niin, että mitä houkuttelevampi aihe, sitä vaikeampi siitä on kirjoittaa. Tällä kertaa en oikein tiedä, miten suhtautua tähän näyttelyyn. Se on nimittäin sekä leikkimielinen että vakava. Näyttelyn teokset ovat ihan oikeita mutta ne pohjautuvat fiktiivisen kaupungin kuvitteellisen museon kokoelmiin, kuvaavat täysin fiktiivisiä hahmoja ja ovat kuvitteellisten taiteilijoiden nimiin laitettuja. Silti kaikki tietävät, mikä on Ankkalinna ja keitä ovat Hannu Hanhi ja muut taulujen esittämät henkilöt. Suurimmalle osalle on itsestään selvää, että Ankallisgalleria on yhtä kuin Ankkalinnan taidemuseo. Mainittakoon, että historiallisia esineitä ja luonnontieteellisiä ihmeitä, kuten dinosauruksen luuranko, esittelee kaupungin toinen museo, Ankallismuseo.

Hieno esimerkki 1900-luvun alkupuolen ankkalinnalaisesta kuvanveistosta
on tämä Eino Maininkisen Kylpyankka. (Kati Kovács). Kuva: TJ

Vaikka kyse on ˮvainˮ sarjakuvalehden (ja animaatiofilmien) kuvitteellisesta maailmasta, ovat Ankkalinnan hahmot aikain saatossa muuttuneet ikään kuin puolitodellisiksi. Sama koskee mielestäni myös Tove Janssonin muumeja. Se, että Suomen Kansallisgalleria on laittanut esille huolella toteutetun perusnäyttelynsä lomaan tällaisia puolitodellisia puolitaiteellisia teoksia, on tapaus sinänsä, eikä aivan ristiriidaton. Muun muassa Otso Kantokorpi, tunnettu taidekriitikko, on paheksunut tätä näyttelyä Facebook-seinällään (4.10.). Hänen kannanottonsa koskee lähinnä sitä, että valtiollinen museoinstituutio antaa näin tilaa ylikansalliselle yhtiölle vahvistaa asemaansa yhteiskunnassa veronmaksajien kustantamien museoseinien sisällä. Kantokorpi ei väitä, etteikö pitäisi Aku Ankasta. Hän kirjoittaa, että näyttelytilaksi Ateneum tai mikä muu julkisesti rahoitettava museo tahansa on väärä. Blogissaan (alastonkriitikko.blogspot.fi) hän kirjoittaa myös ensi kevään isosta Barbie-näyttelystä Kansallismuseossa. Sen tuottaja on Mattel, Barbien valmistaja. Kriitikko kuvaakin museoita, jotka tällaisia näyttelyitä järjestävät, ennemminkin messukeskuksiksi kuin museoiksi. Ongelma on se, että näyttelyn tuottava yritys suunnittelee sen itse ja näin ollen näyttely ei voi olla puolueeton eikä kriittinen. Objektiivisessa Barbie-näyttelyssä otettaisiin varmasti kantaa siihen, miten langanlaihat ja pitkät Barbie-nuket ovat muokanneet tyttöjen ulkonäkökäsityksiä jo vuosikymmeniä. Ensi kevään näyttelystä tällaiset äänenpainot varmasti puuttuvat. 

Mitä tulee Ateneumin näyttelyyn, voidaan kysyä, olisiko jonkinlaiseen kritiikkiin sitten aihetta? Kriittisesti näyttelyä tarkasteltaessa pitäisikin ensin miettiä, mitä kritisoitavaa Ankkalinnassa oikeastaan on. Aku Ankan maailma on politiikaton (pormestari Pösön ainaista uudelleenvalintaa lukuun ottamatta), uskonnoton, seksitön. Väkivaltaa siellä esiintyy, mutta kukaan ei koskaan kuole. Ankkalinna on kuin ihanneyhteiskunta, eräänlainen utopia. Silti en haluaisi Ankkalinnassa asua, siellä kun vallitsee eräänlainen anarkia. Yhteisön jäsenten käytös on nimittäin pitkälti ennalta arvaamatonta. Hieno rouva voi esimerkiksi lyödä käsilaukulla päähän mitättömästäkin syystä. Juuri asukkaiden kiivaus ja toisaalta yhteiskunnassa vallitseva jonkinlainen epärationaalisuus luovat tämän anarkian.

Muistan, kuinka lapsuudessani 1980-luvulla Aku Ankka-lehteä syytettiin huonosta suomen kielestä. Nyt aikuisena pidän tätä väitöstä perusteettomana. Päin vastoin, mielestäni Aku Ankan kieli on normaalia suomen kieltä rikkaampaa eikä mitenkään voi ainakaan haitata lasten kielitajun kehittymistä. Jaksan aina nostaa esiin Aku Ankka-lehden uroteon kulttuurihistorian kannalta, nimittäin jokin vuosi sitten ilmestyneen Agricola-ankan. Siinä johtosarja oli käännetty asiantuntijan toimesta Agricolan ajan suomen kielelle. Lisäksi takavuosien murrealbumit ansaitsevat oman kunniamainintansa.

Mitä siis tulee Ankallisgalleria-näyttelyn kritiikkiin, allekirjoitan kyllä Kantokorven mielipiteen. En silti pysty löytämään mitään kriittistä sanottavaa itse teoksista. Aika neutraali minusta tuo näyttely on. Silti sillä on kiistatonta markkinointiarvoa sekä Ateneumille että Aku Ankka-lehdelle. Mutta jos tämä näyttely olisi sijoitettu jonnekin muualle, esimerkiksi Päivälehden museoon, olisi tällöin menetetty villakoiran ydin. Jos unohdan hetkeksi tuon kritiikin, mielestäni ajatus tuoda ankkalinnalaista taidetta Suomen Kansallisgalleriaan on riemastuttava. Puolitodelliseksi muuttunut mielikuvitusmaailma kohtaa todellisuuden. Ateneumin näyttely on kuriositeetti, joka kiinnostaa yleisöä ja saa ehkä niitäkin ihmisiä käymään museossa, jotka normaalisti sinne eivät menisi. Sitä paitsi Ateneumin tapauksessa kyse ei ole aivan tavanomaisesta näyttelystä. Ankallisgallerian teokset on nimittäin sijoitettu hajalleen pitkin Suomen taiteen tarina-näyttelyä, aina sen suomalaisen teoksen viereen, jota ne läheisimmin muistuttavat. Siksi näyttelyä ei voi mennä katsomaan tuosta vain, vaikka kassalta saakin kartan kunkin Ankka-teoksen sijainnista. Itseäni tämä aluksi hieman häiritsi, sillä odotin kaikkien teosten olevan yhdessä ja samassa salissa. Mutta koska Ankallisgalleria-näyttely on vain ˮpuolitodellinenˮ, teosten hajasijoittelu poistaa siltä todellisen näyttelyn statuksen. Eli hyvä näin.

Jos jotakuta ankkojen maailma ja sen eriskummallisuudet enemmän kiinnostavat, annan kaksi hyvää lukuvinkkiä. Toinen on Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin kriittinen teos Kuinka Aku Ankkaa luetaan (1980). Toinen on tämän blogin kirjoittajan essee ˮSociala strukturer i Ankeborgˮ julkaisussa Laboratorium för Folk & Kultur, 2/2013.

Akseli Kala-Kallela: Ankanpoika ja varis. (Ulrich Schröder & Daan Jippes). Kuva: TJ

Mutta sitten itse asiaan. Aloitan Akseli Kala-Kallelan tunnelmallisella laatukuvalla Ankanpoika ja varis. Se kuvaa ankanpoikaa, joka vaihtaa variksen nokassaan pitämän kolikon leivänmuruun. Se on Roope Ankan ˮtoinen lanttiˮ, josta tosin virallinen Ankka-maailma ei tiedä yhtään mitään. Uutena tietona se lieneekin melkoinen pommi lukuisille Ankka-asiantuntijoille, vaikka se toki tulee kohtaamaan myös runsaasti epäilyksiä. Mistä kukaan voi tietää, että Kala-Kallelan mallina on juuri nuori Roope? Pelkästäänkö kakkuloistako – niistä eriskummallisista silmälaseista, jotka pysyvät nokalla pystyssä kokonaan ilman sankoja? Ilmeikkäässä työssä on tyydytty käyttämään rauhallisia maavärejä. Dynamiikkaa teokseen tuovat variksen ja ankanpojan väliset katseet. Ankanpoika näyttää keskittyneeltä ja pelkää, että varis lehahtaa lantteineen matkoihinsa. Varis sen sijaan vilkaisee sivulle ankanpoikaa ja vaikuttaa siltä, että se on juuri laskemassa kolikkoa nokastaan maahan. Lintu vaikuttaa hämmästyneeltä, muttei kuitenkaan voi vastustaa leipäpalaa – niinkuin ei ankanpoikakaan pysty vastustamaan kolikkoa. Maalauksessa on huomattava yhtäläisyys Akseli Gallen-Kallelan teokseen Poika ja varis vuodelta 1884. Useissa sarjoissa, varsinkin Don Rosan piirtämissä Roopen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvissä tarinoissa, Roopen varhaisvuodet ajoittuvat 1800-luvun lopulle. Sikäli Kala-Kallelan teoksessa saattaisi todella esiintyäkin nuori Roope – olettaen, että Gallen-Kallela ja Kala-Kallela ovat eläneet samoihin aikoihin. Lieneekö jälkimmäinen tavannut edellämainitun ja ollut tämän oppilaana, vai toisin päin? Joka tapauksessa Ankanpoika ja varis-teoksen realismi sijoittaa maalauksen 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Eriskummallisuutena voisin tässä todeta, että Roope Ankka täytti juuri 70 vuotta. Hänen ensiesiintymisensä oli tarinassa Joulu Karhuvuorella vuonna 1947. Siinä Roope tosin esitetään äreänä ukkona. Ankkojen virallinen ikä lasketaan siis hieman eri tavalla kuin meidän ihmisten – ei kuoriutumishetkestä, vaan ensiesiintymisestä.

Huuko Simpura: Iltaa ja köyhyyttä kohti. (Ulrich Schröder & Daan Jippes). Kuva: TJ

Huuko Simpuran hieno työ Iltaa ja köyhyyttä kohti kuuluu ankkalinnalaisen symbolismin merkkiteoksiin. Tyyliltään 1910-luvulle sijoittuva murheellinen kuvaus heijastelee aikakauden kansainvälisiä modernistisia virtauksia. Se muistuttaa läheisesti Hugo Simbergin maalausta Iltaa kohti. Simpuran työssä Roope Ankka katselee allapäin rahasäiliön syvyysmittaria ja Tupu Ankka pitää häntä kädestä. Roopella on poikkeuksellisesti keppi kädessä. Dramaattinen varjo jakaa teoksen erottaen Roope Ankan muusta rahasäiliöstä. Miljöö ei näyttäisi olevan rahasäiliö, sillä taka-alalla ei siinnä seinä vaan pikemminkin pilvinen horisontti. Värikäs horisontti ja auringon valaisema kolikkomeri luovat kontrastin varjolle, jonne Roope Tupun käsipuolessa on suuntaamassa. Jos maalausta pitäisi tulkita, sen sanoma olisi: Taakse jäivät onnen päivät.

Nantti Vonrikti: Taistelevat Ankat. (Kari Korhonen). Kuva: TJ

Nantti Vonriktin Taistelevat ankat on myrskyisä kuvaus kahdesta soitimella olevasta ankkalinnalaisuroosta, Aku Ankasta ja Hannu Hanhesta. Taustalla puuhun nojaa kyllästyneen näköisenä Iines Ankka, joka luonnollisesti on herrojen nahinan kohde. Valossa kylpevät päähenkilöt ovat Vonriktille ominaisia, samoin kuin luonnontieteellisen tarkka siveltimenjälkikin. Teos muistuttaa läheisesti Ferdinand von Wrightin teosta Taistelevat metsot (1886), jossa metsokoiraiden soidinta seuraa sivusta koppelo. Maalauksen luonnontieteellinen tarkkuus tekee katseluelämyksestä todentuntuisen: ankkojen räpylöiden alla rapisevan jäkälän voi miltei kuulla ja salojen syvyyden haistaa.

Altti Fasaani: Elämäntaiteilija Hannu Hanhi. (Ulrich Schröder & Daan Jippes). Kuva: TJ

Altti Fasaanin Elämäntaiteilija Hannu Hanhi esittää tuntemamme hyväonnisen hanhen ja edellisen maalauksen tappelupukarin keikarimaisessa muotokuvassa omahyväisine ilmeineen. Hän poseeraa rennosti klubitakissaan, hattu ja päällystakki toispuoleisen nojatuolin käsinojalla. Miljöö tuo mieleen 1800-luvun englantilaiset herrainklubit. Valo lankeaa ylhäältä etuvasemmalta korostaen herra Hanhen hohtavanvalkoista höyhenpeitettä. Mielestäni Fasaani tavoittaa erinomaisesti kuvattavansa olemuksen tässä työssä. Tämä teos muistuttaa Ateneumin kokoelmissa olevaa Antti Favénin maalaamaa taiteilija Fahle Basilierin muotokuvaa vuodelta 1908. Erityisesti Hanhen egon rajattomuus käy ilmi Fasaanin työssä.

Valos Julle Ankanpään kädestä. (Kati Kovács). Kuva: TJ

Lopuksi esittelen vielä todellisen kuriositeetin, nimittäin valoksen Julle Ankanpään kädestä. Valkoinen melko suurikokoinen koura neljine sormineen on kuin pala menneisyyttä. Tämä näyttelyesine viittaa vielä 1800-luvulla muodissa olleeseen ikivanhaan roomalaiseen perinteeseen ottaa edesmenneeltä henkilöltä kipsinen kuolinnaamio. Ankkalinnan maineikkaan perustajan käsi edustanee ankkalinnalaista vähemmän makaaberia perinnettä. Sitä emme tiedä, milloin tämä valos on herra Ankanpään kädestä otettu. Tuskin ainakaan kuoleman jälkeen, sillä Ankkalinnassa ei juuri kuolemaa tunneta, Ankkapurhan linnan eli Mac Ankkain klaanin sukulinnan hautausmaata lukuun ottamatta.

Koska nämä kaksitoista näyttelyssä olevaa teosta ovat "puolitodellisia", on paikallaan mainita, että näiden taide-esineiden takana ovat todelliset sarjakuvataiteilijat. Heidän nimensä annetaan kuvateksteissä. Ankallisgallerian aarteita-näyttely on esillä Ateneumissa 25.2. asti.

Lähteet: Helsingin Sanomat,

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005391948.html?share=739f513829a299a62d9995cf0ef459e0

https://www.akuankka.fi/