Jyväskylän Alvar Aalto-museon herättämiä ajatuksia arkkitehtuurista

Vierailimme kesäkuun alussa Jyväskylässä lakkijuhlien merkeissä ja onhan se niin, että jos Turusta asti lähtee Jyväskylään, pitää matkaohjelmaan väkisinkin sijoittaa jokin museokäynti. Alkuperäinen tarkoitukseni oli käydä kaupungin taidemuseossa, mutta se oli kiinni näyttelynvaihdon vuoksi. Siksi käyntikohteeksi valikoitui Alvar Aalto-museo, johon liittyen tässä kirjoitan selostuksen.

Alvar Aallon itse suunnitteleman museorakennuksen julkisivu. Kuva: TJ.

Alvar Aalto (1898-1976) on suomalaisen taiteen suuri nimi. Hänelle on rakennettu norsunluutorni, jonka ylhäiseen korkeuteen hänet nostettiin jo elinaikanaan. Sittemmin arvostus on vain kasvanut. Aaltoa on hypetetty jo niin kauan, että koko nimi alkaa olla aika kulunut. Onhan toki muitakin ajan arkkitehtejä nostettu jalustalle, kuten Erik Bryggman (1891-1955) ja Aarne Ervi (1910-1977). Heistä etenkin Bryggman on ainakin Turussa varsin kunnioitettu nimi. Ervikin on noususuhdanteessa, vaikka monet hänen rakennuksistaan onkin purettu homehtuneina (kuten Salon Laurin koulu ja Someron Yhteiskoulu). Home näissä rakennuksissa ei tosin ollut Ervin vika. Mutta Aalto: hän on arkkitehtuurin Sibelius, suuri yksinäinen. Ei ole tullut haastajaa - tai sitten haastajaa ei ole haluttu tai hänelle ei ole ollut tilaa.

Aalto tunnetaan yksinkertaisesta, luonnonläheisestä modernismistaan ja ilman häntä suomalainen rakennustaide tuskin olisi tällä hetkellä niin arvostettua maailmalla. Sama koskee designia. Mutta sanotaan nyt niin, että hän toi Suomeen ajan arkkitehtuurivirtauksia maailmalta ja jalosti niitä suomalaiseen maisemaan ja ilmastoon sopivaksi. Olen joskus aiemmin pitänyt Aallon arkkitehtuuria ˮuimahalliarkkitehtuurinaˮ. Olen edelleen samaa mieltä, ainakin osittain. Suuret lasipinnat, yksinkertaiset valkoiset tai punatiiliset avarat huonetilat ja enemmän tai vähemmän tasaiset katot. Yksi hienoimmista Aallon rakennuksista on mielestäni Jyväskylän yliopiston päärakennus, joka punatiilisenä ja suurine ikkunapintoineen istuu niin kauniisti mäntymetsän reunaan. Enkä voi sille mitään, se tuo mieleeni sen uimahallin. Eli ˮuimahalliarkkitehtuuriˮ ei ole haukkumasana.

Alvar Aalto: Jyväskylän yliopiston päärakennus Capitolium (valmistui 1955). Kuva: TJ.

Suomalainen moderni arkkitehtuuri on parhaimmillaan yksinkertaisen, matalan ja suoraviivaisen rakennuksen täydellinen istuvuus ympäristöön, lähinnä luontoon. Katsokaa vaikka Aarno Ruusuvuoren (1925-1992) WG-taloa Espoossa (jossa toimii mm. modernin taiteen museo Emma). Betonibrutalismia edustava sementtikolossi, kantti kertaa kantti. Mutta kuinka hienosti se istuukaan siihen ympäristöön, jossa taas on niitä ihania mäntyjä. Ja rakennuksessa on pitkä suora lasiseinä, joka tuo luonnon osaksi arkkitehtuuria ja jopa sisätiloja. Uskon, että juuri siksi suomalainen arkkitehtuuri on niin kuuluisaa.

Alvar Aalto: Savoy-maljakko (1936). Kuva: TJ.

Aalto vaimoineen suunnitteli luonnollisesti myös huonekaluja ja muita design-tuotteita. Artek niitä sitten on myynyt vuosikymmeniä. Joidenkin huonekalujen osalta täytyy todeta, että ulkonäkö tulee kyllä ennen käyttömukavuutta (esim. jotkin nojatuolit) tai design ja nimekkäät suunnittelijat ennen ulkonäköä ja mukavuutta (jotkin pöydät ja tuolit). Näitä huonekaluja on monessa suomalaisessa kodissa, joissa on haluttu panostaa suomalaiseen designiin (ja joissa ei ole rahasta puutetta). Mutta tuskin on Suomessa huushollia, jossa ei olisi Aalto-vaasia. Tiesittekös muuten, että sen alkuperäinen nimi oli Eskimoerindens skinnbuxa eli eskimonaisen nahkahousut. Tämän nimisellä työllä Aalto voitti Karhula-Iittalan lasitehtaan kilpailun vuonna 1936. Nimi kertonee siitä, mistä idea vaasin muotoon on Aallolle tullut. Vai kertooko? Vaaseja oli erivärisiä ja väreistä alkuperäisiä ovat kirkas, sininen, savunharmaa, oranssi, vaaleanvihreä ja tumma vihreä. Aalto-vaaseja on kutsuttu myös nimellä Savoy-maljakko, sillä Aallot vastasivat vuonna 1937 ravintola Savoyn sisustuksesta. Toinen hyvin tunnettu Aalto-tuote on Aino Aallon suunnittelema juomalasi ja tarjoiluastiasarja. Sen alkuperäinen nimi on Bölgeblick ja sillä hän voitti Karhula-Iittalan vuoden 1932 puristelasikilpailun.

Aino Marsio-Aalto: Bölgeblick-sarjan laseja (1932). Kuva: TJ.

Katsotaanpas sitten lähemmin joitakin rakennuksia. Tietysti otan käsittelyyn Lounais-Suomen Maalaistentalon Turussa (1927-1928). Pohjakaavaltaan rakennus oli moderni ja siinä Aalto hylkäsi perinteisen pohjakaavan, joka perustui symmetriaan. Nyt uusi ideaali oli käytännöllisyys (tai tarkoituksenmukaisuus). Tässä hän oikeastaan noudattaa ns. funkiksen tärkeintä ajatusta, nimittäin form follows function. Talossa toimi teatteri (Puutarhakadun puoli). Humalistonkadun puolella oli pari liikehuoneistoa sekä pääsisäänkäynti. Keskustanpuoleisessa päädyssä (Kestilänkulmaan päin) oli alun perin autoliike, tai ainakin sellainen oli piirustukseen merkitty. (!). Rakennuksessa oli myös kaksikerroksinen teatteriravintola nimeltään Itämeri. Museon salitekstit kertovat, että tämä rakennus edustaa vielä 1920-luvun klassismia, mutta oli Aallolle siirtymävaiheen projekti matkalla funktionalismiin. Hotellitilatkin kuuluivat alkuperäiseen suunnitelmaan, samoin asuinhuoneistot. Nykyään talossa toimii Omenahotelli.

Alvar Aalto: Lounais-Suomen Maalaistentalo, Turku (1927-1928). Kuva: TJ.

Kuinkahan moni mahtaa ohi kulkiessaan edes tietää, että Helsingin Kulttuuritalokin Sturenkadulla on Alvar Aallon luomus. Sen suunnittelu ja rakentaminen ajoittuvat vuosiin 1952-1958. Talon tilaaja on Suomen Kommunistinen Puolue ja kolmannes siitä rakennettiin talkoilla.

Kotkassa on myös paljon Alvar Aallon arkkitehtuuria. Hän suunnitteli Otsolan pientaloalueen rakennukset. Alue kaavoitettiin vuonna 1938, eli rakennukset lienevät 1940-luvulta. Talot eivät juuri silmään pistä ainakaan kauneudellaan: ne ovat mitä tavallisimpia oman aikansa omakotitaloja. Sunilan sellutehtaan ja sen asuinalueen Aalto myös suunnitteli Kotkaan vuonna 1938. Asuntoalueen suhteen hän toteutti ajatuksensa yhdistää kaupunkimainen asuminen ja luonnon läheisyys. Lisäksi työpaikka oli aivan lähellä, joten Sunila oli Suomen ensimmäinen ˮihannekaupunkiˮ. Kaikissa asunnoissa oli juokseva lämmin vesi ja peseytymistilat. Salitekstien mukaan näin oli vielä 1930-luvulla harvoin asian laita. Hieman silmiin pistävää Sunilassa on se, että työntekijöille ja työnjohtajille tehtiin erilliset asuinrakennukset. Myös insinööreillä näytti olevan omat asuinrakennuksensa. Mieleen nousee kysymys, olisiko tällainen luokkajako jo hävinnyt, jos Sunilan kaltainen asuinalue suunniteltaisiin nyt? Ei välttämättä, sillä rahahan se on joka ratkaisee ja vähiten varaa vuokranmaksuun on tietysti työntekijöillä.

Alvar Aalto-museon näyttely on tyypillinen arkkitehtuurimuseon näyttely: seinillä on kuvia ja tekstiä. Jyväskylässä on tehty myös kolmiulotteisia valkoisia havainnemalleja, joista rakennusten ulkonäkö käy paremmin selville. Museossa on myös muutama sisustettu ˮhuoneˮ, joissa on Aaltojen suunnittelemia huonekaluja ja sisustusesineitä.

Hyvin yksinkertaisista elementeistä ne Artekin tuolit syntyvät. Yksinkertainen on kaunista. Kuva: TJ.

Käytyäni Jyväskylän Aalto-museossa ei käsitykseni arkkitehdistamme juuri muuttunut. Näyttely on läpileikkaus hänen urastaan ja esittelee mielestäni aika kattavasti Aallon keskeisimmän tuotannon, mukaan lukien ulkomailla olevat arkkitehtuurikohteet. Mutta yksi asia muuttui tuon näyttelyn myötä: Olen alkanut miettiä, sopisiko iso Aalto-vaasi sittenkin ruokapöydän koristeeksi. Vai pitäisikö puhua eskimonaisen nahkahousuista?

Lähteet:

Museon opastustekstit.

Ajatuksia presidentti Sauli Niinistön muotokuvasta

Pitihän se käydä katsomassa, kun se nyt kerran oli yleisölle näytillä. Ensimmäistä kertaa menin taidemuseoon vain yhtä taulua katsomaan. Mutta oikeastaan presidentti Niinistön muotokuva pitää sisällään satayksi taideteosta. Itse muotokuva on yhteistaideteos, joka koostuu sadasta pienestä kuvakentästä. Teoksen tuottajina ovat Ateneumin nettisivujen mukaan kuvataiteilijat Atro Linnavirta ja Anita Naukkarinen. He lienevät ikään kuin ˮteoksen toimittajiaˮ, jotka ovat koordinoineet taideteoksen toteutuksen muiden taiteilijoiden kanssa. Yksi kuvakenttä on 7,5 x 10,0 cm kokoinen, tietää kertoa Iltalehti. Mukana on nuoria suomalaisia kuvataiteilijoita eri aloilta, onpa joukossa myös performanssitaiteilijoitakin. Tuttuja nimiä ovat mm. Tiina Pyykkinen (vuoden nuori taiteilija 2017), Artor Jesus Inkerö (josta kirjoitin mm. Wäinö Aaltosen museon Kehon kuvia-näyttelyn yhteydessä), Anssi Kasitonni, Stiina Saaristo, Aurora Reinhardt, Sampsa Sarparanta ja Antti Laitinen (ks. ensimmäinen blogitekstini). Mieleen nousi heti yksi keskeinen nykytaiteilija, joka loistaa poissaolollaan, nimittäin Iiu Susiraja. Mutta ehkä raadin valinta ei juuri nyt osunut häneen. Tosin ei ole Elina Brotherustakaan mukana.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön muotokuva. Sekatekniikka, 2017. Kuva: TJ.

Jotta saadaan presidentti Niinistön muotokuva oikeaan kontekstiin, katsotaan, millaisia ovat aiemmat presidenttien muotokuvat. Presidentti Tarja Halonen oli ensimmäinen, joka halusi poiketa perinteisten muotokuvien tieltä ja tilasi omansa taiteilija Rafael Wardilta vuonna 2002. Tuloksena oli hyvin oranssi taulu. Kyllä siitä Halosen tunnistaa. Hän istuu rennossa asennossa tuolilla, pöydällä vieressään pari termoskannua ja kuppi. Modernistinen on toisaalta jo presidentti Martti Ahtisaaren muotokuva, jonka taiteilija Kimmo Kaivanto maalasi vuonna 1997. Jaakko Sieväsen vuonna 1989 maalaama presidentti Mauno Koiviston muotokuva on rauhallinen mutta eloisasti väreilevä miljöömuotokuva. Mutta ei sekään enää perinteinen muotokuva ole. Presidenttien muotokuviin tutustuminen olikin yllättävän kiintoisaa. Sen voi tehdä Valtioneuvoston hienolla sivulla Presidenttien muotokuvat, https://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat. Huomasin kuvia katsoessani, että vain yhden niistä katsoisin edustavan oikein perinteistä muotokuvaa ja vanhaa ˮakatemiamaalaustaˮ. Tämä muotokuva on marsalkka Mannerheimin muotokuva, joka oikein pursuaa vallan merkkejä ja onpa siinä Suomen karttakin – sellainen, jossa Karjalan kannaskin on vielä mukana. Mannerheimin muotokuvan teki Eero Järnefelt vuonna 1922. Sepä ei siis olekaan varsinainen presidentin muotokuva, sillä muotokuvan maalaushetkellä hän ei ollut presidentti. Hän oli kenraali, entinen valtionhoitaja, monessa mukana, muttei kuitenkaan politiikassa. 

Jokainen presidenttimuotokuva Mannerheimia ehkä lukuun ottamatta on siis heijastellut oman aikansa taiteen valtavirtaa, enemmän tai vähemmän. Eipä kai presidentti Niinistökään voinut muuta kuin seurata tätä linjaa. Jos Niinistö olisi tilannut muotokuvan, joka olisi ollut hieman perinteisempi, olisi hän poikennut kaavasta. En kyllä uskalla ajatella, millainen mahtaa olla Niinistön seuraajan muotokuva.

Presidentti Niinistön muotokuva on kollaasi, jossa kukin tilkku on samankokoinen ja samanmuotoinen. Oletan, että kullekin taiteilijalle on arvottu hänen tilkkunsa kokonaisuudesta. Näin ollen esim. Antti Laitinen on saanut tehtäväkseen tilkun numero 93 eli uloimpana oikealla kolmanneksi ylimmän ruudun. Hänen panoksensa tähän muotokuvaan on siis yksivärinen siniharmaa värikenttä, ainakin kauempaa katsoen. Mietin yhteistaideteoksen eri osien keskinäistä arvojärjestystä. Jos joku (kuten Laitinen) saa tehtäväkseen pienen ruudun harmaata taustaa, onko se vähempiarvoinen kuin esim. presidentin silmä? Mikäli tilkut tosiaan on arvottu taiteilijoiden kesken, niin vastaus on ei. Vaikka voi se silti melko turhauttavalta tuntua maalata taustaa kasvojen sijaan.

Koska tässä työssä on sata pienempää osateosta, pitäisi tätä työtä päästä tarkastelemaan läheltä. Se ei tietenkään museossa ole mahdollista. Valokuvan avulla sitä toki voi yrittää. Mutta eivätpä yksittäiset ruudut juuri mitään kerro, vaikka pystyvätkin herättämään katsojassa tunnelmia osana kokonaisuutta ja suhteessa viereisiin ruutuihin. Silmä pysähtyy muutamiin yksityiskohtiin (valtaosa tilkuista on kuitenkin mykkiä). Kiintoisia ovat esim. presidentin solmiossa oleva yksisarvinen ja olkapäässä oleva vaalea linnunjätökseltä näyttävä tahra. Lisäksi taustalla on toinen muotokuva, jolla on hevosenpää.

Kokonaisuutena tämä kollaasi on kyllä ihan toimiva ja näyttäväkin, kun alkujärkytyksestä pääsee yli. Se johdattaa Ateneumin nettisivujen mukaan ajatukset pikseleihin ja toisaalta juhlistaa satavuotiasta Suomea. Mutta juhlistaako se Sauli Niinistön presidenttiyttä, sitä en osaa sanoa. Onhan se ryhdikäs kokonaisuus ja todellakin tämän päivän taidetta. Kestäneekö se aikaa? Kestääkö nykytaide ylipäänsä aikaa? Niinistön muotokuvassa on yksi ruutu, jossa on vilkkuva led-valo. Vilkkuuko se sadan vuoden päästä? Valitsemalla tällaisen muotokuvan presidentti Niinistö osoittaa ennen kaikkea olevansa nykyaikainen valtionpäämies. Suomen satavuotisjuhlat tulivat hänen kannaltaan sopivasti. Sitä paitsi yhteistaideteos on tavattoman demokraattinen. Valtakunnan ykkösmuotokuvaa ei saanutkaan tehtäväkseen joku eturivin maalareista, vaan sen sai toteutettavakseen peräti sata taiteilijaa. Hatunnosto sille.

Presidentti Niinistön muotokuva on esillä Ateneumissa 2.9. asti.

Lähteet:

https://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201806062200996020_u0.shtml

https://ateneum.fi/nayttelyt/suomen-tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-muotokuva-2017/

https://ateneum.fi/tasavallan-presidentti-niiniston-muotokuva-esille-ateneumiin/

Ajatuksia Kansallismuseon Barbie-näyttelystä

Nyt kävin näyttelyssä, jossa olin kyllä vieraalla maaperällä. Mentiin koko perhe nimittäin katsomaan Kansallismuseon Barbie – The Icon-näyttelyä. Sinne tytärkin lähti vapaaehtoisesti ja vaimoakin näyttely kiinnosti. Itse yritin etsiä saleista jotakin mielenkiintoista. Olihan siellä Barbeja, kaikkiaan yli neljä sataa. Oli Barbien veneitä, autoja ja koteja. Oli myös Ken, Chelsea, Stacie ja Skipper. Oli Barbeja muotisuunnittelijoiden luomukset yllään ja oli Barbie-nukkeja, joilla oli julkkisten kasvot. Löytyi Cheriä ja Diana Rossia. Oli myöskin kansallispukubarbeja (Suomi vain puuttui).

Se alkuperäinen Barbie-nukke muodikkaassa ranta-asussa vuodelta 1959. Kuva: TJ.

Barbara Millicent Roberts on hänen koko nimensä. Hän on kotoisin Wisconsinin Willowsista. Hän on Ruth ja Elliot Handlerin (jälkimmäinen Mattel-lelujätin perustaja) luomus. Kehitystyössä oli tärkeässä roolissa Handlerien Barbara-tytär, jonka toiveiden mukaiseksi Barbie-nukke tehtiin. Alun perin tämän ˮtäydellisyydessäänˮ parjatunkin nukkevartalon kehitti siis lapsi. Ensimmäinen Barbie-nukke tuli myyntiin vuonna 1959 ja edusti luonnollisesti ajan huippumuotia, onhan Barbie ennen kaikkea hyvin muotitietoinen.

Avaruus-Barbie vuodelta 1965. Kuva:TJ.

Näyttely sisältää paljon kuriositeetteja, nukkeja, joita ei varmasti normaalista lelukaupasta saa tai ole koskaan saanut. Sellaisiin lukeutuu esim. Barbie avaruusasussa. En tiedä, mitä tarkoitusta varten nämä erikoisnuket on tehty vai onko ne ˮtuunattuˮ. Mutta avaruudessakin Barbie näyttää siis käyneen, aluksellaan Barbie´s Friend Ship. Kädessään astronauttinukella näyttäisi olevan Hollannin lippu. Kuinka ihmeessä? Tietävätköhän alankomaalaiset, että heidän kansakuntansa ensimmäiset jalanjäljet jonnekin avaruuteen jätti nukke? Vai voisivatko lipun värit toistaa Barbien avaruusaluksen värejä, vaikka ne ovatkin lipussa lipsahtaneet väärään järjestykseen? Astronautti-Barbie on vuodelta 1965.

Cher-Barbie vuodelta 2001. Kuva: TJ.

Nuket, jotka esittävät jotakin kuuluisuutta tai historiallista henkilöä, omaavat yksilölliset kasvonpiirteet ja ovat kuin pieniä vahanukkeja esikuvistaan. Heillä on yllään mitä muodikkaimpia asuja. Cher-Barbie on vuodelta 2001 ja oikein tihkuu glamouria. Kyllä siitä laulajan tunnistaa. Historiallisia naisia edustaa Barbie, joka esittää Englannin kuningatar Elisabeth I:tä. Tämä nukke on vuodelta 2005. Myös prinssi Williamin ja Catherinen häät on ikuistettu nukein. Tämä pari on vuodelta 2012. Sitten hieman postuumisti oman Barbiensa on saanut Audrey Hepburn, jonka nukke on vuodelta 2013.

Prinssi Williamin ja Catherinen hääsetti, 2012 Kuva: TJ.

Barbie-näyttelystä jäi kuitenkin vähän kitkerä jälkimaku. Kansallismuseo nimittäin veloitti 15 euroa pääsylipusta. Meiltä museokortin haltijoilta kiskottiin kolmen euron lisämaksu per henkilö. Kansallismuseo on toistaiseksi ainoa museo, jonka olen huomannut veloittavan pientä pääsymaksua myös museokorttilaisilta, kun kyseessä on ollut ˮerikoisnäyttelyˮ. Museokortin ehtoihin sisältyy tällainen mahdollisuus, eli sääntöjen vastaista se ei ole. Kolme euroa on todella pieni raha, mutta Museokortti on itsessään maksanut melkoisesti (tänä vuonna uusi kortti maksaa 68 euroa, vanhan uusinta 59 euroa). Kortin ostaja on hankkinut ostoksellaan ilmaisen sisäänpääsyn kaikkiin museokortin piirissä oleviin museoihin. Niin voi päätellä myös kortin markkinoinnista: ˮMuseokortti on suomalaisten museoiden yhteislippuˮ (https://museot.fi/museokortti). Jos lisämaksun perimisestä museokorttilaisilta tulee tapa, vesittyy koko kortin idea. Silloin ostettaisiin alennuskortti museoihin. Jos tätä lisämaksua perisi jokin yksityinen iso museo, jotenkin saattaisin ymmärtää sen, mutta valtiollisen museon kohdalla se lähinnä hämmentää (ja rehellisesti sanottuna ärsyttää).

Queen Elisabeth I (2005). Kuva: TJ.

Barbie-näyttelyssä on nukkeja lasivitriineissä sekä muutama isompi sommitelma, joissa on esim. Barbien talo, auto ja asukkaita miljöössä. Kaikki näyttelyn nuket ovat peräisin kolmelta yksityiseltä keräilijältä sekä Italian Mattelin kokoelmista. Mietin kovasti, mikä tällaisen näyttelyn järjestämisessä voi olla niin kallista, että siitä pitää periä normaalia korkeampi pääsymaksu. Eri asia oli esim. taannoin Ateneumissa järjestetty Picasso-näyttely, jonka vakuutukset olivat varmaan huippukalliita, teoslainoista puhumattakaan. Mutta nyt puhutaan leikkikaluista. Näyttelyn järjestäjiä ovat lelujätti Mattel ja 24 ORE Cultura, joka vaikuttaa olevan suuri italialainen näyttelynjärjestäjäyritys ja taidekirjojen kustantaja. Näyttelyn järjestelyistä vastaa siis kaksi kansainvälistä suuryritystä.

Sitten mainosarvo. Kuinka suurta ilmaista (tai oikeastaan asiakkaalle maksullista) mainosta Mattel tällä näyttelyllä Barbeilleen saa? Puhumattakaan siitä, kuinka moni lapsiperhe kiertää museokaupan kautta näyttelyn jälkeen, siellä kun myydään Barbeja. Ja tuskin Kansallismuseokaan tappiota tällä näyttelyllään tekee.

Aiemmin Disneyn Ankat uivat Ateneumiin ja muutama vuosi sitten järjestettiin Disney Pixar-näyttely Helsingin kaupungin Taidemuseo HAM:issa. Että onhan näitä nähty tietysti ennenkin. Onko tämä nyt sellainen win-win-tilanne, jossa kaikki voittavat? Mattel voittaa. 24 ORE Cultura voittaa. Kansallismuseo voittaa. Lapsiperheet voittavat, koska pääsevät näkemään paljon Barbeja. Ja sitten joku bloggaaja kyseenalaistaa tämän kaiken netissä. Toistan tässä oikeastaan vain edesmenneen taidekriitikon ja bloggaajan Otso Kantokorven ajatusta siitä, että tämän kaltainen kaupallinen näyttely ei kuulu verovaroin tuettavaan kulttuurilaitokseen.

Audrey Hepburn (2013). Kuva: TJ.

Pitäisikö tästä näyttelystä sitten ajatella juuri noin, vai mitä siitä pitäisi olla mieltä? Barbiet ovat kuuluneet suomalaistenkin tyttöjen elämään jo 1960-luvulta asti. Kaikilla tytöillä oli Barbeja. Entäs Aku Ankat sitten? Isällenikin tuli lapsuudessaan Aku Ankka. Tyttärelleni tulee Aku Ankka. Ja tietysti minulle itselleni, on tullut jo 1980-luvulta asti. Sympatiseeraan kovasti Ankkoja, niin kuin niin moni muukin suomalainen. Monella on omat suosikkipiirtäjänsäkin. Niin minullakin. Voisi esittää kysymyksen, eivätkö Barbie ja Aku Ankka ole kulttuuri-ikoneita ja eivätkö he sellaisina ansaitse nimikkonäyttelyä? Itse olin ainakin innoissani, kun Ankkalinnan aarteet saatiin lainaan Ateneumiin. Toki tiedostin taustalla väijyvän ristiriidan. Sekä Mattel että Disney ovat kansainvälisiä suuryrityksiä, joille voitontavoittelu on aa ja oo. Miten tämä ristiriita pitäisi sitten ratkaista? Hyväksyä tällaiset näyttelyt vain yksityisissä museoissa? Olisiko suhtautumiseni erilainen, jos lipun hinta olisi ollut halvempi? Enpä tiedä.

Ehkä tämä on sellainen asia, joka vain täytyy sietää. Olisi tekopyhää kieltää Barbie-näyttely mutta sitten ostaa lapselle joululahjaksi Barbie-nukke. Eli eiköhän tästä näyttelystä voine nauttia hyvillä mielin. Ja pääseehän sillä samalla lipulla toki katsomaan ne Kansallismuseon pysyvät näyttelytkin, jos saa lapset houkuteltua jatkamaan kierrosta. Sieltä löytyy esim. ns. Nousiaisten kultainen kaulakoru 200-luvulta jKr. On Suomessa nähtävästi ollut elämää silloinkin. Ja onhan museossa toki kuvanveistäjä Johannes Takasen itse tekemä viulu, jolla hän soitteli surumielisiä suomalaisia kansansävelmiä aina ollessaan allapäin opiskeluaikoinaan Kööpenhaminassa. Että on siellä muutakin nähtävää kuin vain Barbiet, mutta on silti fiksua olla valveutunut kuluttaja ja nähdä kulissien taakse, missä pääosassa on raha.

Barbiet ovat esillä Kansallismuseossa 26.8. asti.

Lähteet:

Näyttelyn salitekstit

https://museot.fi/museokortti

Valolasipesä-näyttely Someron Kivimeijerissä

Someron Kivimeijeri on seisonut Turuntien eli Hämeen Härkätien varressa Sillanpään kylässä tyhjillään (somerolaisittain ˮpahuuren vallasˮ) niin kauan, kuin jaksan muistaa, kunnes vuonna 2010 perustettu Pitkäjärven Taide ja Kulttuuri ry. ryhtyi sitä taiteilija Antero Karen johdolla kunnostamaan. Vuonna 1905 meijeriksi piirretyn rakennuksen julkisivua koristaa kiveen keltaisella maalattu teksti Someron putkirakenne. Miltä vuodelta tuo nimi lienee, en tiedä. Ränsistynyt rakennus joka tapauksessa oli ja on sitä jossain määrin edelleenkin. Työtä riittää kyllä vielä, mutta jykevien kiviseinien suojissa tämän kesän näyttely on jo yhdeksäs. Helsinkiläinen Kare on Kivimeijerin näyttelyiden isä ja hänen töitään onkin mukana joka vuosi. Etsiessään uutta työtilaa hän törmäsi Kivimeijeriin, josta tuli sekä Karen oma työtila että julkinen näyttelytila. Pitkäjärven Taide ja Kulttuuri ry. on kerännyt myös kivimeijeriin liittyvää perinnetietoa mm. haastattelemalla paikallisia.

Someron Kivimeijeri, etualalla Markku Salon veistos Kihokki (2018). Kuva: TJ.

Someron Kivimeijerin kesänäyttelyillä on tavannut olla melko nasevia ja persoonallisia nimiä. Huomasin juuri, että edellinen näyttely, jonka kävimme katsomassa, oli nimeltään Jäätulituoli. Tämän vuoden näyttelyn nimi on Valolasipesä. Nimeen on koottu näyttelyä leimaavat keskeisimmät avainsanat. Sana valo viitannee valokuvaaja Stefan Bremeriin, lasi taas lasitaiteilija Markku Saloon ja pesä keramiikkataiteilija Mari Pirkkaseen. Heidän lisäkseen näyttelyssä on esillä somerolaisten keramiikkataiteilijoiden Pirkko Lautiaisen ja Marika Jensenin teoksia. Mukana on myös arkkitehti Panu Kailan valokuvia ja taiteilija Antero Kareen reliefimaalauksia ja veistoksia.

Jäätulituoli järjestettiin vuonna 2012. Oikein hämmästyin, miten on voinut vierähtää kuusi vuotta siitä, kun viimeksi olen käynyt Kivimeijerin näyttelyssä. Kysymys on nimittäin näyttelyistä, joissa pitäisi käydä joka kesä. Syitä on monia. Ensinnäkin, niihin on koottu taidetta valtakunnan keskeisimmiltä nykytaiteentekijöiltä. Toiseksi, näyttelyn miljöö on hyvin omintakeinen ja siellä on kuumanakin kesäpäivänä viileää. Ja kolmanneksi, harva näin monipuolinen taidekeskus sijaitsee yhtä syrjässä keskellä vehreää maalaismaisemaa. Lasitaide itse asiassa sopii hyvin meijerin näyttelyihin paikallishistoriallisesti ajatellen, sillä aivan naapurissa sijaitsi aikanaan maamme ensimmäinen ja aikoinaan ainoa lasitehdas, Åvik.

Millainen näyttelykokemus tämä Valolasipesä sitten oli? Olimme juhannusaattona liikenteessä, sillä näyttely on avoinna joka päivä. Taiteilija Kare saapui pihalle ottamaan vieraat vastaan, kun huomasi auton pysäköivän pienelle pysäköintialueelle rakennuksen taakse. Pääsyliput maksavat viitosen ja ne ovat voimassa koko kesän. Kun ajattelee, että pääsylipputuloilla kunnostetaan näyttelytilaa, viitonen tuntuu kovin pieneltä. Suurempi pääsymaksu voisi toisaalta vähentää vieraiden määrää, mene ja tiedä. Kierroksen alussa saimme lyhyen opastuksen siihen, mitä näyttelyssä on tarjolla ja kierroksen aikanakin taiteilija Kare kävi tervehtimässä vieraitaan. Harvassa taidenäyttelyssä teoksiin pääsee tutustumaan niin, että voi aina välillä haastatella taiteilijaa.

Antero Kare: Myanndash. Sekatekniikka. Kuva: Tj.

Aloitetaan itseoikeutetusti Karen töistä. Ne ovat hyvin värikkäitä ja suurikokoisia teoksia. Tavallaan ne ovat kuvakertomuksia, tai sen kaltaisia. Niissä seikkailevat usein joutsenet ja hirvet. Kare oli 1970-luvulla Elonkorjaajat-taiteilijaryhmän jäsen. Heitä kiinnostivat mm. ekologiset arvot, itämainen kulttuuri ja filosofia sekä käsitetaide. Kare osallistui Elonkorjaajien mukana mm. Amos Andersonin taidemuseon Tajunnan tarroja- näyttelyyn vuonna 1976, joka oli esillä myös Tukholman Moderna Museetissa. Nykyään Kare on kiinnostunut erityisesti muinaistaiteesta, kuten kalliomaalauksista. Muinaistaiteen perässä hän on matkustanut ympäri pohjoisia seutuja, mm. Venäjällä. Hirvet ja joutsenet ovat siksi läsnä hänen taiteessaan, ne kun ovat olleet pohjoisen havumetsävyöhykkeen kansoille tärkeitä eläimiä ja kuuluvat luonnollisesti näiden kansojen perinteiseen kuvakulttuuriin.

Antero Karen taideteos. Mainittakoon, että näyttelyluetteloa ei oltu saatu vielä teknisistä
syistä printteristä ulos vierailupäivänä, joten kaikkien teosten nimet ja yksityiskohdat
eivät ole tiedossa enkä huomannut niitä kysyäkään. Kuva: TJ.

Myanndash, taruolento Kuolan niemimaan saamelaisten kulttuurissa on näyttelyn suurimman taideteoksen aihe. Olento saattoi esiintyä sekä ihmisen että peuran muodossa. Karen työssä sukkulamaiset joutsenet lentävät oikealta vasemmalle. Sinne on myös sinisen ja punaisen hirven (tai peuran) matka. Minne eläimet ovat menossa ei käy selville. Eläinten taustalla näyttää olevan kallioseinä. Taiteilija on sijoittanut eläimensä ja muut objektit (osin ehkä symboliikkaa) ikään kuin kolmiulotteiseksi kalliomaalaukseksi.

Toinen tähän blogiin valitsemistani Karen teoksista kuvaa kalliota, jonka syvennykseen muodostuneeseen kuoppaan näyttää joukko ihmisten päitä jääneen fossiileiksi, mahdollisesti pihkaan. Aika on suhteellinen käsite. Elämää on ollut ennenkin ja fossiilit sekä kalliomaalaukset tuovat muinaisuuden meidän aikaamme. Kalliomaalauksia katsoessa voi tuntea jotain samaa kuin mitä kerran tunsin eräässä museossa, jossa oli roomalaisaikainen lapidarium, kivivarasto. Siellä nenän edessä seisoi kivipaasia, joihin joku elävä ihminen oli hakannut vasaralla ja taltalla tekstiä. Hänen viestinsä tavoitti minutkin, yli 2000 vuotta hänen jälkeensä elävän ihmisen. Aika menettää hetkeksi merkityksensä. Minun tulkintani tästä teoksesta on, että siinä meitä katsovat ihmiskasvot historian hämäristä, vaikka kyseessä onkin moderni taideteos eikä todellinen fossiili.

Antero Kare: Kalaparvi. Kuva: TJ.

Otan mukaan vielä yhden Antero Karen työn, nimittäin teoksen Kalaparvi. Se on suuri lieriömäinen teos, jossa rautalangassa on kiinni erivärisiä kalanmuotoisia uistimia ilman koukkuja. Kalat muodostavat neljä päällekkäin olevaa suurta ˮrengastaˮ. Kalat pyörivät kehää, ne eivät näytä olevan matkalla mihinkään. Ovatko ne jumissa tässä hetkessä, vai kuvaako kehämuoto kenties jatkuvuutta, ikuisuutta?

Lasitaiteilija Markku Salon suuri teos tervehtii kaikkia ohi ajavia Hämeen Härkätiellä liikkuvia. Tien vieressä seisoo nimittäin Kihokki, joka valmistui juuri näyttelyn alkuun. Teräsvarren päässä on metallisia rakenteita, joihin on kiinnitetty vaaleanpunaisia hehkulampun muotoisia lasipisaroita. Kihokki johtaa ajatukset johonkin ehkä vaaralliseenkin. Tuon kokoinen lihansyöjäkasvi voisi aiheuttaa jo ihmisellekin haittaa, jos ei nyt suoranaista vaaraa. Oletan, että tätä työtä ei ole tarkoitus lähteä sen kummemmin tulkitsemaan. Tai ehkä sittenkin... en voi vastustaa houkutusta. Kihokkihan houkuttelee kärpäsiä lehdillä olevien nestepisaroiden avulla. Kun hyönteinen erehtyy, kasvi vangitsee ja sulattaa saaliinsa. Kihokki siis houkuttelee ohikulkijoita ja kun nämä astuvat sisään meijeriin, he joutuvat taiteen pauloihin. Hienoa!

Minusta hienoin Markku Salon lasitöistä on näyttelyn pienimpiä taideteoksia, nimittäin Uni. Siinä kirkas lasinen ja spiraalimaisesti raidoitettu muna lepää pehmeännäköisellä pronssityynyllä. Teoksen ideasta en tiedä, mutta se henkii jollain lailla uneliaisuutta ja rauhaa. Nukkumista rakastavana henkilö en voinut olla siitä pitämättä.

Markku Salo: Uni. Pronssi, filigraanilasi (2018). Kuva: TJ.

Keraamikko Marika Jensen on ihastunut kuuluisien takkojen pienoismalleihin. Tässäkin näyttelyssä on kolme pienoistakkaa, jotka ainakin periaatteessa voisivat sopia vaikka nukkekotiin. Mukana on mm. Hvitträskin ja Ainolan takat. Häneltä on myös muutama seinälautanen mukana näyttelyssä. Mukaan valitsemassani lautasessa on ihastuttavasti sommiteltu kuva mahdollisesti pihlajanoksista marjoineen maljakossa. Viiva näyttäisi kohoavan kevyesti lautasen tasaisesta pinnasta.

Marika Jensen: Pienoistakka (Ainola). Kuva: TJ.

Marika Jensen: Koristelautanen. Kuva: TJ.

Näyttelyn toinen keraamikko on Pirjo Lautiainen, jonka lautasia on esillä yhdessä meijerin huoneista. Kaksivärisissä lautasissa valkoiset osat näyttävät olevan hieman paksumpia kuin värilliset osat. Näyttääkin siltä, että lautaset ovat olleet rikki ja ne on paikattu uudelleen jollakin värillisellä, korvaavalla materiaalilla kokonaisiksi, vaikka näin asian laita tuskin on. Yksinkertaisuudessaan nämä työt ovat harmonisia ja rauhallisia. Tässä huoneessa on vähiten visuaalista ääntä, toisin kuin esim. Karen suurissa reliefimaalauksissa (mm. Myanndash). Niin on tietysti tarkoituskin. Kyllähän siitä väkisinkin täytyy ääntä syntyä, jos parvi joutsenia ja pari peuraa ovat liikekannalla. Olkoonkin ääni sitten visuaalista eikä korvin kuultavaa.

Pirjo Lautiainen: Lautasia sarjasta Ilo. Kuva: TJ.

Kolmas keraamikko on Mari Pirkkanen, joka on tehnyt näyttelyyn ampiaisten valepesiä. Osa näyttäisi olevan taideteoksia, osa käyttöä varten tehty. Ampiaisten asumalähiö on tällaista käyttökeramiikkaa. Siinä erikokoisia ˮvalepesiäˮ on asetettu kattoon muistuttamaan pientä kylää. Pirkkanen tekee myyntiin näitä keraamisia ˮvalepesiäˮ. Niiden tarkoitus on karkottaa ampiaiset luonnollisella tavalla pois esim. terassilta. Ampiainen kun on reviirieläin eikä tee pesää sinne, missä on jonkun muun lajitoveriparven pesä, kertoo Pirkkanen Salon Seudun Sanomien haastattelussa (SSS 22.6.2018, ss.16-17).

Mari Pirkkanen: Ampiaisten asumalähiö. Kuva: TJ.

Vielä on kaksi taiteilijaa esittelemättä. He ovat kumpikin edustettuina valokuvin. Stefan Bremer on tuonut näyttelyyn kuvia mm. sarjastaan Mielenmaisemia. Valitsin mukaan teoksen Kohti pintaa (2013). Siinä ilmakuplat nousevat rykelmässä kohti vedenpintaa. Tausta on musta, joten kuvasta tulee mieleen suomalainen järvi talvella. Mutta teos on sarjasta Mielenmaisemia. Jos sitä haluaa ryhtyä tulkitsemaan, voisi se esittää esim. skitsofreniaa. Todellisuus on lukuisien pienten kuplien peittämä. Välillä totuus voi näyttäytyä kirkkaampana mutta äkkiä joku kupla ilmestyy jälleen eteen korvaten todellisuuden omalla harhallaan. Bremerin töissä esiintyy myös materiaaleja, joista ei kuvan perusteella mitenkään osaa sanoa, mitä niissä esiintyvä aine on. Nämä ovat todellisia taidekuvia.

Stefan Bremer: Kohti pintaa (2013) sarjasta Mielenmaisemia. Pigmenttivedos. Kuva: TJ.

Arkkitehti Panu Kailan valokuvat ovat näyttelyn viimeisessä huoneessa. Kaila on kuvannut samaa kalastajamökkiä Ahvenanmaalla samasta kohtaa eri vuosina aloittaen projektin jo kymmeniä vuosia sitten. Silloin mökki oli vielä siinä kunnossa, että sille olisi voinut jotain tehdä. Myöhemmissä kuvissa mökki on jo enemmän ja enemmän ränsistynyt ja lopulta uusimmassa kuvassa raunioina. Vaikeakulkuisella ja syrjäisellä paikalla sijaitseva mökki on saanut olla rauhassa ihmisen toimilta jäätyään tyhjäksi. Teos muistuttaa taiteilijaryhmä IC-98:n Kronoksen talo-projektia, mutta Kailan oma projekti on aloitettu kymmeniä vuosia aikaisemmin.

Ensimmäinen kuva vuodelta 1968 Panu Kailan projektista
Viisikymmentä viimeistä vuotta – kalastajamökki palaa luonnon kiertokulkuun. Kuva: TJ.

Valolasipesä-näyttely Someron Pitkäjärvellä kannattaa käydä katsomassa. Se on avoinna 19.8. asti kello 12-18 joka päivä osoitteessa Turuntie 1034.

Lähteet:

http://www.someronkivimeijeri.fi

Salon Seudun Sanomat 22.6.2018

Yle Radio Suomi, Ajantasa 7.7.2012, https://areena.yle.fi/1-1608763

von Bonsdorff, Bengt, ˮBildkonsten 1960-1990-taletˮ, teoksessa von Bonsdorff et al., Konsten i Finland, Helsingfors 1998.

Italialaista 1920-1930-lukujen taidetta Ateneumissa: Fantastico!

Ateneumin kesänäyttely on nimeltään Fantastico! Italialaista taidetta 1920- 1930-luvuilta. Näyttelyn teemana on tuon ajan italialainen taidesuuntaus nimeltään maaginen realismi, joka liittyy siihen maailmansotien välisen ajan klassisismien ja realismien joukkoon, jota Italian ohella esiintyi mm. Saksassa ja meillä Suomessakin (esim. ns. 1920-luvun klassismi, joka näkyy eritoten arkkitehtuurissa). Näiden suuntausten syntyyn vaikutti ensimmäisen maailmansodan päättyminen ja taiteilijoiden halu ja tarve palata järjestykseen, tarve organisoida ja hahmottaa, jäsennellä sodan tuhoamaa maailmaa.

ˮMaaginen realismiˮ terminä liitetään usein eritoten maailmansotien väliseen saksalaiseen taiteeseen, josta käytetään myös nimeä Neue Sachlichkeit eli uusasiallisuus. Termi tosin omaksuttiin Italiaankin, lähinnä Giorgio de Chiricon (1888-1978) toimesta, joka oli Carlo Carrán (1881-1966) kanssa suuntauksen keskushahmoja Italiassa. Italiassa aiemmin vallinnut taidesuuntaus oli nimeltään Pittura metafisica eli metafyysinen maalaus. de Chiricon perustama suuntaus sai virikkeitä 1800-luvun saksalaisesta romantiikasta ja filosofien Schopenhauer ja Nietzsche ajattelusta. Sen edustajia kiinnosti rauhallisen näkyvän pinnan alla oleva näkymätön – ja tuntematon. Siitä nimi metafyysinen. Mielestäni Ateneumin näyttelyn teokset ovat juuriltaan juurikin tätä metafyysistä maalausta, maustettuna saksalaisen maagisen realismin periaatteilla: muodollisella realismilla selkein ääriviivoin ja runsailla yksityiskohdilla. Saksassa aihevalinnat olivat arkipäiväisiä, mutta Ateneumin näyttelyn töissä näin ei aina ole.

Maagisen realismin vanavedessä Italian taiteeseen syntyi liike nimeltä Novecento (1900-luku). Sen perustajajäseniin kuuluivat mm. Ateneuminkin näyttelystä tutut maalarit Ubaldo Oppi (1889-1942) ja Gian Emilio Malerba (1880-1926). Novecento liitetään vahvasti fasismiin ja se hylkäsi eurooppalaisen avant garden saavutukset ja halusi niiden sijaan ottaa esikuvakseen italialaisen maineikkaan maalausperinteen. Kaikkia edellä mainittuja ominaispiirteitä löytyy Ateneumin näyttelyn teoksista. Sanoisinkin, että ˮmaaginen realismiˮ ei ollutkaan mikään kovin selkeä ja helposti määritettävä suuntaus Italiassa vaan yksi osa nopean kehityksen aikajanalla, jonka rajat edeltävän ja seuraavan suuntauksen kanssa ovat perin häilyviä.

Näyttelyn maalauksia yhdistää muun muassa värikylläisyys. Värejä kutsuttaisiin varmaankin ˮhehkuviksiˮ. Toinen selkeä yhdistävä piirre on selkeä, voimakas viiva. Teokset ovat staattisia, nissä ei ole vauhtia, hetki on pysähtynyt: taikasauvalla taiteilija on jähmettänyt näkymän kuin kameralla ja sitten ikuistanut sen kankaalle. Mutta näissä kuvissa on jotain valokuvaa syvempää. Joissakin teoksissa tunnelma voi olla pelottava, toisissa odottava. Jopa asetelmat (still-life) ikään kuin odottavat, että ne vapautuvat jähmetyksen tilasta. Oikeastaan nämä kuvat ovatkin kaikki asetelmia: jäykkiä, liikkumattomia, mutta niissä on ihmisiä – vaikkapa teepöydässä tai tanssilattialla.

Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja. Öljy, 1922. Kuva: TJ.

Näyttelyn salitekstit ovat tuttua taidehistoriallista maalailevaa hehkutusta, joka on maustettu ylisanoilla. Itse en lämpene tälle tyylille, mutta tavoitteena on arvatenkin ollut auttaa katsojia syttymään teoksille. Teksteissä on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne. Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia. Esimerkiksi Gian Emilio Malerban maalauksessa Naamiaisasuja vuodelta 1922 harlekiinin kerrotaan olevan selvästi kuoleman symboli, mutta itse en osaa tällaista tulkintaa teoksesta johtaa. Harlekiini, joka esiintyy joissain muissakin näyttelyn teoksissa, on peräisin italialaisesta commedia dell´ arte-teatterista 1500-luvun lopulta. Hahmo hankkiutuu usein hankaluuksiin muun muassa naisasioissaan, mutta on kuitenkin neuvokas ja selviytyy kiperistä tilanteista usein rahalla. Siksi en ymmärrä, miten Harlekiini tässä kuvassa edustaa kuolemaa. Ei ole tietoa myöskään siitä, mitä tilannetta taiteilija varsinaisesti kuvaa.

Edita Broglio: Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla. Öljy, 1938. Kuva: TJ.

Aloitan tylsästi muotokuvilla. Edita Broglion (1886-1977) teoksessa Naisen muotokuva intarsiakoristelu taustalla vuodelta 1938 on nähtävissä edellä kuvattujen taidesuuntausten ominaisuuksia: jäykkyys, tukeutuminen vanhoihin maalaamisen traditioihin ja selkeä viiva. Naisen kylmän ilmeettömät kasvot eivät kerro juuri mistään muusta kuin rauhallisuudesta, mutta intarsiatausta naisen takana lieneekin tässä maalauksessa se juttu. Onko kyseessä katto vai lattia? Seinämateriaali tuskin. Maalaus vie joka tapauksessa ajatukseni toisaalta Bysantin jäykkään kuvailmaisuun, toisaalta italialaiseen renessanssiin.

Ubaldo Oppi: Pojan kasvot. Öljy, 1928. Kuva: TJ.

Toinen muotokuva, Ubaldo Oppin Pojan kasvot (1928) on kuin roomalainen muotokuva hautajaisnaamiosta Egyptin Fayjumista. Voisiko pojan katseesta lukea jotain? Se ei ole kovin intensiivinen. Pikemminkin hän katsoo taaksepäin. Ritorno all´ordine, paluu järjestykseen. Kun on tutustunut näyttelyyn ja maagiseen realismiin taidesuuntauksena, voisi tämän kuvan nostaa suuntausta parhaiten kuvaavaksi teokseksi: selkeys, harmonia, kaipuu menneeseen.

Gino Severinin (1883-1966) maalauksessa Kortinpelaajat tunnelma on hidas, lähes pysähtynyt ja muistuttaa italialaista varhaisrenessanssia. Henkilöiden kasvonpiirteet ja hartaat ilmeet vievät ajatukset kirkollisiin maalauksiin. Tässäkin työssä on commedia dell´ arten hahmoja, ainakin Arlecchino ja Pulcinella. Eräs ilottoman seurueen jäsen lyö pöytään ristiässän. Joissain lähteissä ristiässä symboloi uuden tiedon janoa, oppimisen halua. Verho on vedetty osittain pois ikkunan edestä. Tässäkö kuvan sanoma?

Gino Severini: Kortinpelaajat. Öljy, 1924. Kuva: TJ.

Gian Emilio Malerban maalauksen Naamiaisasuja (kuva yllä) kuvateksti kertoo miljöön olevan teatterin sijaan bordelli ja harlekiinin olevan selvästi kuoleman vertauskuva. Ellei kuraattorilla ole tarkempaa tietoa siitä, mitä Malerba varsinaisesti kuvaa tässä maalauksessaan en kyllä lähtisi tulkitsemaan miljöötä indikatiivilauseella vaan käyttäisin potentiaalia. Kukaan henkilöistä ei ole edes alaston, vaikka keskushahmona istuva nainen onkin varsin vähäpukeinen ja tuijottaa katsojaa kenties hieman irstaasti. Yllään hänellä näyttäisi olevan balettimekko, vaikka voihan se pyyhekin tietysti olla. Mielestäni tämä seurue odottaa kulisseissa omaa vuoroaan päästä näyttämölle. Itse harlekiini on hyvinkin rauhallinen. Hän katsoo suoraan katsojaa vakavalla ilmeellä käsivarret rinnalle ristittyinä, ikään kuin suojaten itseään tai ottaen etäisyyttä katsojaan. Hänellä on myös naamio kasvoillaan kuten harlekiinin asuun kuuluukin, sekin rakentaa muuria hänen ja katsojan välille. Olisiko puolipukeinen pyylevämpi nuori nainen etualalla kenties Colombina (commedia dell´ artesta)? Harlekiinin ilme ei istu yhteen sen Arlecchinon kanssa, josta olen tätä tekstiä varten lukenut. Elämäniloiselta ja ovelalta ei tämän maalauksen hahmo näytä. Kenties vastaus löytyykin tämän taidesuuntauksen tyypillisestä ristiriidasta: selkeys, levollisuus, pysähtynyt tunnelma, mutta silti jotain on vinossa. Mikä Arlecchinoa vaivaa?

Gregorio Sciltian:  Hiuksiaan kampaava mies. Öljy, 1926. Kuva: TJ.

Gregorio Sciltianin (1900-1985) Hiuksiaan kampaava mies vuodelta 1926 on oikeastaan aika hauska maalaus. Karuudessaan siinä on jopa jotain kaurismäkeläistä. Kylvystä tullut mies istuu tuolilla pyyhe sylissään, toisessa kohotetussa kädessään suuri valkoinen kampa, toisessa pieni pyöreä taskupeili. Sommitelman jäykkyys ja valkea iho viittaavat italialaiseen renessanssiin. Tekisi mieli nähdä tässä myös kaikuja ranskalaiselta Jean-Auguste-Dominique Ingresiltä (1780-1867), joka tosin maalasi naisia kylvyn jälkeisissä toimissaan eikä miehiä. Siinä tämä maalaus onkin taas vähän erilainen. Alaston tai puolialaston miesvartalo on yleensä kuulunut antikisoiviin tyyleihin ja tehnyt kuvattavistaan ˮjumalallisiaˮ.

Felice Casorati: Koululaisia. Öljy, 1927-1928. Kuva: TJ.

Felice Casoratin (1883-1963) Koululaisia (1927-1928) on jäykkyydessään, ilmaisussaan ja perspektiivisessä vinksahtaneisuudessaan miltei naivistinen maalaus. Geometriaa on opiskeltu ahkerasti ja karttapallokin on päässyt mukaan kuvaan. Tunneilmaisultaan lähes neutraali kuva ei juuri oppimisen riemua välitä. Pikemminkin tunnelman voisi kuvata näin: ˮNäitä juttuja meidän on opiskeltava, vaikka niistä ei ole meille mitään hyötyä eivätkä ne välttämättä ole edes tosia. Mutta opiskelemme niitä, koska meidän halutaan opiskelevan niitä.ˮ Toisaalta kuva saattaa viitata perinteiseen sommitteluun, jossa rationaalisuus ja harmonia mahdollistivat parhaat mahdolliset suoritukset. Vinksahtanut miljöö taas voi kuvata maailmansotien välisen ajan maailmaa – ainakin taiteilijan näkökulmasta.

Cesare Sofianopoulo: Naamioita. Öljy, 1930. Kuva: TJ.

Cesare Sofianopoulon (1889-1968) maalaus Naamioita (1930) on taiteilijan omakuva: jokaisen naamion takana on taiteilija itse ja nämä naamiot kuvaavat hänen luonteensa erilaisia puolia. Tämä työ lienee näyttelyn kiinnostavin, mystisin ja tunnetuin maalaus. Taustalla on naamiaistanssiaiset, joissa pyörähtelee myös aiemmin mainittu Arlecchino. Naamiaisasuista Julius Caesarin puku liittynee taiteilijan etunimeen. Huomionarvoista on, että äärimmäisenä vasemmalla naamion takaa kurkistaa pääkallo, jonka minäkin uskallan tulkita kuolemaksi. Piru ja pyhimys vasemmalla ja oikealla, klovni keskellä sekä Caesar ja silkkipyttyinen herrasmies siis edustavat maalarin eri luonteita. Tätä työtä on kiva katsella, koska siinä on niin paljon yksityiskohtia. Mitään sen kummempaa sanottavaa en kuitenkaan siitä löydä. Jätänkin sen tarkemman tutkimisen teille Lukijoilleni.

Cesare Sofianopoulo: Kaksikasvoinen omakuva. Öljy, n. 1936. Kuva: TJ.

Samalta taiteilijalta on myös toinen omakuva, Kaksikasvoinen omakuva (n. 1936). Tässä mielenkiintoisin on ehkä hieman piilossa: molemmilla miehillä on joko kädessään tai taskussaan runokirja. Vasemmalla on Charles Baudelairen Pahan kukkia ja oikealla Paul Verlainen Sagesse. Wikipedian mukaan Baudelaire oli ehdottomasti perinteisen runomitan kannattaja kun taas Verlaine oli runokielen uudistaja. Taustalla on triesteläinen San Antonio Nuovo-kirkko, joka heijastuu tyynestä vedestä. Kuvasta taitaa tehdä mysteerin juuri tuo kirkko ja sen rooli tässä työssä, niin hallitsevassa asemassa se on. Olisiko taiteilijalla pyrkimys tuon uusklassisen kirkon selkeyttä ja harmoniaa kohti, mutta toisessa taskussa painaa modernin vaatimus uudistua? Vai oliko tämä maaginen realismi juuri se, joka uudisti? Onkohan tässä maalauksessa kenties maagisen realismin allegoria?

Tämä näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Se värikylläisyydessään, yksityiskohtaisilla teoksillaan ja pinnan alle kätketyillä salaisuuksillaan miellyttää ehkä myös sellaisia museovieraita, jotka eivät muuten niin taiteesta välitä. Ehkä jopa oma ala-asteikäinen tyttäreni löytäisi sieltä jotain kiinnostavaa, vaikka sanookin olevansa taidemuseoille allerginen.

Fantastico! on esillä Ateneumissa 19.8. asti.

Lähteet:

Seinä- ja kuvatekstit näyttelyn saleissa

Ateneumin opaskirjanen näyttelyyn

Britannica Academic (www.britannica.com)

Nationalencyklopedin (www.ne.se)

Ylen uutinen Fantastico!-näyttelystä (https://yle.fi/uutiset/3-10189337)

Wikipedia

https://www.metasymbology.com/templates/cards/aceofclubs.html