Toteutuneita unelmia - ja toteutumattomia Turun taidemuseossa

Emil Wikström: Victor Westerholm.
Pronssi, 1916. Kuva: TJ.

Turun taidemuseon tämänhetkinen kokoelmanäyttely on nimeltään Toteutuneita unelmia – ja toteutumattomia. Näyttelyssä museon toisessa kerroksessa on esillä teoksia, joita kokoelmiin on hankittu Turun Taideyhdistyksen ensimmäisen intendentin, taidemaalari Victor Westerholmin (1860-1919) kaudella.

Olen käynyt näyttelyssä monta kertaa ja joka kerralla miettinyt, että tästä näyttelystä haluan kirjoittaa blogiini ja vasta nyt saan tekstin aikaiseksi, kun näyttelyä on jäljellä reilu kuukausi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Toinen asia, mitä olen tämän näyttelyn kohdalla miettinyt joka kerta on se, että se ei jotenkin avaudu minulle. Se jättää melko vaisun jälkimaun. Syy lienee ripustuksessa, sillä näyttelyn ensimmäinen huone on kyllä visuaalisesti erittäin kaunis, mutta siinä ei ole suuria, raflaavia ˮtaideaarteitaˮ, vaan pikemminkin pieniä, intiimejä maisemia pääosin Westerholmin siveltimestä. Nämä tunnetummat teokset löytyvät sitten muista saleista. Toinen syy jälkimakuun saattaa piillä siinä, että olen yksinkertaisesti nähnyt Turun taidemuseon helmet niin monta kertaa, että ne eivät enää jaksa samalla tavalla sytyttää. Muistan kyllä ensimmäisen kerran, kun näin Gallen-Kallelan teokset Akka ja kissa ja Sammon puolustus. Silloin ne säväyttivät, vaan nyt ne ovat minulle museon peruskauraa.

Viimeisintä Taide-lehteä lukiessani huomasin, että olen katsonut tätä näyttelyä aivan väärästä vinkkelistä. Taidehistorioitsija Marjatta Hietaniemen artikkeli Kokoelmista taidemuseoiksi. Kaksi kiintoisaa syntytarinaa herätti minut tajuamaan, mistä Turun taidemuseon yläkerran näyttelyssä oikeasti on kyse. Vaikka olen lukenut näyttelyn teeman monta kertaa salien seiniltä, en silti ole sitä sisäistänyt. Tämä näyttely on rakennettu pikemminkin museohistoriallisesta näkökulmasta kuin taidehistoriallisesta, vaikka tämäkin teema toki taidehistorian alaan kuuluu.

Toteutuneita unelmia - ja toteutumattomia-näyttelyn aloitussali. Kuva: TJ.

Turun taideyhdistys perustettiin vuonna 1891 ja Victor Westerholm oli sen ensimmäinen intendentti vuoteen 1919 eli kuolemaansa saakka. Yhdistyksen tarkoitus oli turkulaisen taiteen edistäminen mutta myös pysyvän näyttelytilan perustaminen kaupunkiin ja luonnollisesti kokoelman kartuttaminen. Ajatus taideyhdistyksestä lienee virinnyt Turun Piirustuskoulussa, joka oli perustettu jo vuonna 1830 ja jonka johtajana Westerholm toimi vuodesta 1888 alkaen. Yhdistys määritteli puitteet, minkä mukaan taidekokoelmaa tultiin kartuttamaan. Töitä hankittiin elossa olevilta suomalaisilta ja pohjoismaalaisilta taiteilijoilta, mutta ei venäläisiltä. Ajan hengen mukainen kannanotto siis.

Greta Dahlström: Tiikeri. Pronssi, ei aikaa. Tämän tiikerin kopio toimii
Turun taidemuseon ovenkahvana. Kuva: TJ.

Itse museorakennus, jonka arkkitehti Gustaf Nyström oli suunnitellut, avattiin vuonna 1904. Taideyhdistyksen ponnisteluja tukivat monet lahjoittajat, joista keskeisinä voidaan mainita kauppaneuvosveljekset Ernst ja Magnus Dahlström. Samat miehet vaikuttivat myös Åbo Akademin perustamisen taustalla Jacobssonin pariskunnan ohella. Rakennuksen alakerrassa sijaitsivat alun perin Turun Piirustuskoulun opetustilat ja taideyhdistyksen näyttelytilat olivat yläkerrassa.

Walter Runeberg: Ernst Dahlström.
Marmori, ei aikaa. Kuva: TJ.

Alun perin taidehankintoja tehtiin yhdistyksen omista taidenäyttelyistä. Myöhemmin hankintoja alettiin tehdä myös muualta. Teoksia saatiin tietysti myös lahjoituksina. Taideyhdistys osti lukuisia Westerholmin töitä ja ne ovatkin vahvasti edustettuina näyttelyssä. Taideyhdistys alkoi hankkimaan hieman myöhemmin myös vanhempia kotimaisia töitä, jotta kokoelmaan saatiin historiallista syvyyttä. Tällaisella ajallisella syvyysajattelulla oli kansallisen heräämisen aikaan keskeinen rooli. Varhaisten taidehistoriankirjoittajien kuten Eliel Aspelinin agendassa vuosisadan lopulla on ollut vahvasti pyrkiä osoittamaan, että suomalainen taide juontaa omista kansallisista juuristaan eikä ole omaksunut mitään ainakaan Venäjältä. Nuoren kansan piti rakentaa omaa identiteettiään.

Emil Wikström: Magnus Dahlström.
Marmori, 1906. Kuva: TJ.

Tällaista taustaa vasten tätä näyttelyä siis pitää katsella. Siksi Westerholmin töiden itseoikeutettu paikka on ensimmäisessä salissa. Kronologiaa tämä ripustus ei kyllä noudata, edes teoshankintojen suhteen. Salitekstien mukaan yhdistyksen ensimmäinen taidehankinta oli (naismaalari!) Julia de Cock-Stigzeliuksen (1840-1923) Belgialainen maisema, joka hankittiin yhdistykselle vuonna 1892. Myös Emil Wikströmin (1864-1942) veistos Viattomuuden uni hankittiin samana vuonna. Naistaiteilijoiden töitä hankittiin kokoelmaan heti alusta alkaen ja tuona aikana Turun Taideyhdistystä voikin pitää varsinaisena pioneerina. Hankintoja ohjasi myös tiettyjen taiteilijoiden valikoituminen keräilykohteiksi. Näyttelyn perusteella tällaisia ovat olleet Westerholmin lisäksi ainakin Akseli Gallen-Kallela (1865-1931), Albert Edelfelt (1854-1905), Verner Thomé (1878-1953), Hjalmar (1840-1905) ja tämän veljenpoika Ali (1873-1944) Munsterhjelm sekä myöhempi intendentti Axel Haartman (1877-1969).

Aihepiirit olivat aluksi historia-aiheita ja suomalaisia kansankuvauksia. Westerholmin omat työt ovat pääosin maisemamaalauksia, joten niitäkin suosittiin. Historia-aiheista kiintoisin ja tärkein on varmasti Albert Edelfeltin triptyykki Turun akatemian vihkiäiset 1640 (lopullinen luonnos) vuodelta 1902. Teos hankittiin Taideyhdistyksen kokoelmaan samana vuonna. Maalauksessa kutsuvieraiden kulkue kulkee Turun Tuomiokirkon kehämuurin portista sisään. 

Albert Edelfelt: Lopullinen luonnos teokseen Turun Akatemian vihkiäiset 1640. Öljy kankaalle, 1902. Kuva: TJ.

Keskellä triptyykkiä astelee ylväästi Pietari Brahe. Ehkä he ovat matkalla juhlajumalanpalvelukseen. Kehämuuri ympäröi tuomiokirkkoa Turun paloon asti 1827, joten Edelfelt lienee käyttänyt apunaan vanhoja maalauksia tai grafiikanlehtiä. Turun Akatemia toimi 1600-luvulla kirkon kehämuurin sisäpuolella sijainneessa rakennuksessa. Tämä teos on tosiaan lopullinen luonnos, varsinainen teos sijaitsee Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Alkuperäinen on tosin tuhoutunut pommituksissa vuonna 1944 ja se on korvattu kopiolla. Tämä onnettomuus luonnollisesti nostaa Turun Taidemuseossa olevan luonnoksen taidehistoriallista merkitystä.

Hugo Simberg: Perunatyttö. Öljy kankaalle, 1901.
Kuva: TJ.

Kansankuvauksista voi mainita niin ikään Edelfeltin työn Veräjällä (Portaan kylästä) vuodelta 1889. Teos hankittiin vuonna 1893. Toinen realistinen kansankuvaus on Hugo Simbergin (1873-1917) Perunatyttö vuodelta 1901 (hankittu 1905). Maalaus esittää arvatenkin perunakellarissa kyykyssä istuvaa nuorta noin kymmenvuotiasta tyttöä, joka näyttäisi kuorivan perunaa. Päässään hänellä on huivi. Kasvoiltaan tyttö on suomalainen arkkityyppi, joka isompana kasvaa Suomi-neidoksi. Pienissä, suoraan katsojaa tuijottavissa sinisissä silmissä on alakuloisuutta. Simbergin työ on realismia par exellence, vaikka se onkin jo saanut kansallisromanttisia mausteita. Felix Nylundin (1878-1940) Lapsen pää vuodelta 1908 (saatu Ernst Dahlströmin lahjoituksena vuonna 1910) on tyyliltään lähinnä uusklassinen rintakuva, joka ei liiemmin ilmeitä eikä persoonallisia piirteitä esittele. Silti taiteilijan poikaa, myöhemmin keramiikkataitelija Gunnar Nylundia esittävä veistos on täynnä ilmaisua: noin kymmenvuotias poika poseeraa ujosti isälleen, aivan kuin vieraita ihmisiä olisi tuvan täydeltä katsomassa veistämisprosessia. Hieman hukassaolevalta pieni poika keskellä suurta näyttelysalia vaikuttaa, melkein sääliksi käy. Työ on herkkä ja siitä huokuu isän rakkaus.

Felix Nylund: Lapsen pää (Gunnar Nylund).
Marmori, 1908. Kuva: TJ.

Kansallista mytologiaa kuvaavista töistä täytyy nostaa esille Gallen-Kallelan Sammon puolustus. Muistan, kun näin tämän työn ensimmäisen kerran. Ajattelin, että ohhoh, tämähän on maalattu kankaalle. Myöhemmin olen ymmärtänyt tuon älynväläyksen olevan jokseenkin koominen, sillä suurin osa maalauksista on maalattu kankaalle. Vaikutelmani perustui siihen, että taiteilija on käyttänyt karkeaa säkkikankaan tapaista materiaalia, jossa langat ovat paksuja ja niitä on verrattain harvassa. Lisäksi väripigmentti on sidottu vanhanaikaisesti kananmunaan eikä tavanmukaisesti öljyyn. Tämä temperaväri saattaa osaltaan vaikuttaa siihen, että kankaan materiaalisuus tulee niin hyvin työssä läpi. Suomen kansallista ydinkuvastoa oleva teos maalattiin vuonna 1896 ja se hankittiin taideyhdistyksen kokoelmaan vuonna 1901. Sekä kansallisromanttinen että symbolistinen työ on täynnä taistelun tuoksinaa ja lienee ensimmäisiä – ellei ensimmäinen – kuvaus Pohjan akasta. Väinämöisen on kuvannut kuvanveistäjä Erik Cainberg (1771-1816) ensimmäisen kerran Turun Akatemiatalon juhlasalin reliefiin jo vuonna 1814, siis 21 vuotta ennen Lönnrothin Vanhan Kalevalan ilmestymistä.

Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus. Tempera kankaalle, 1896. Kuva: TJ.

Fanny Churbergin (1845-1892) Asetelma Pariisista toistaa hollantilaista kultakauden (1600-luvulla) moraalisesti opettavaista asetelmamaalausperinnettä. Valokuvamaisen tarkasti maalatut elintarvikkeet ja lasit sekä hopea-astiat esiintyvät myös Churbergin kuvassa, vaikka aivan Pieter Claeszin (1597/1598-1661) tai Willem Kalfin (1619-1693) tasolle hän ei ylläkään (ehkei hänen kenties ollut tarkoituskaan maalata täysin samalla tavalla). Aihevalinta on oikeastaan melko poikkeuksellinen ja luulenkin tämän työn olevan harjoitelman jonkin alankomaalaisen mestarin mukaan. Churberg oli juuri muuttanut Pariisiin, kun hän maalasi tämän työn vuonna 1876. Taideyhdistys hankki teoksen vuonna 1905.

Fanny Churberg: Asetelma (Pariisi). Öljy kankaalle, 1876. Kuva: TJ.

Albert Edelfelt: Tohtori Emile Roux.
Öljy kankaalle, 1896. Kuva: TJ.

Vielä pari maalausta pitää esitellä, vaikka todella moni muukin ansaitsisi tulla mainituksi. Albert Edelfeltin Tohtori Emile Roux vuodelta 1896 hankittiin kokoelmaan vuonna 1898. Teos on hyvin samankaltainen kuin taiteilijan aiempi miljöömuotokuva Louis Pasteurista (1885, Musée d´Orsayssa Pariisissa). Emile Roux (1853-1933) oli ranskalainen bakteriologi, joka työskenteli yhdessä Pasteurin kanssa rokotteen kehittämiseksi ja tuli tunnetuksi työstään kurkkumätää ja jäykkäkouristusta vastaan. Siinä mielessä tämä muotokuva on Pariisin Pasteur-muotokuvan pari.

Viimeiseksi haluan esitellä mielestäni näyttelyn hienoimman työn, joka on Victor Westerholmin Eckerön postilaituri vuodelta 1885. Tämä työ kuuluu niihin teoksiin, joita Turun taideyhdistys ei onnistunut syystä tai toisesta hankkimaan kokoelmaansa. Eckerön postilaituri kuuluu Viipuri-säätiön kokoelmaan Hämeenlinnan taidemuseossa. Syy siihen, että tätä työtä ei hankittu Turkuun johtuu taideyhdistyksen ostolautakunnan vastustuksesta. Se ei ollut riittävän kiinnostunut tästä teoksesta. Romanttissävyinen maalaus vetoaa ainakin minun silmääni. Tyyni kesäilta, edessä aava meri, laiturilla olevista ihmisistä päätellen saapumassa oleva höyrylaiva, joka tuo postia Ruotsista. Ehkä tämä maalaus vetoaa myös siksi, että olen itsekin istuskellut Eckerön postilaiturilla ja katsellut lähtevää laivaa.

Victor Westerholm: Eckerön postilaituri. Öljy kankaalle, 1885. Kuva: TJ.

Näyttely on ollut pakko rajata ajallisesti Westerholmin kauteen, ettei siitä tule liian laajaa ja että jonkinlainen taiteellinen ja museopedagoginen yhtenäisyys säilytetään. Kun näyttelyyn perehtyy ˮoikealla tavallaˮ saa hyvän käsityksen Turun taideyhdistyksen alkuvuosista. Mutta kuten minä tein monta kertaa ennen kuin ˮheräsinˮ, voi tästä näyttelystä nauttia hyvällä omallatunnolla pelkästään katsellen suomalaisen taiteen kultakauden keskeisiä taideaarteita. Tämä hieno näyttely on avoinna enää kuukauden ajan, 4.11. asti.

Turun taidemuseon toisen kerroksen hieno portaali, jota
veljekset Ernst ja Magnus Dahlström vartioivat.

Lähteet:

Opastekstit saleissa

http://www.turuntaidemuseo.fi/toteutuneita_unelmia/

http://www.turuntaidemuseo.fi/museon_historia/

Arell, Berndt, Hoffmann, Christian, Holländer, Tove, Kansallisaarteita. Turun taidemuseo, Turku 1998.

Hietaniemi, Marjatta, ˮKokoelmista taidemuseoiksi. Kaksi kiintoisaa syntytarinaaˮ, Taide 4/2018.

http://www.helsinki.fi/yliopistonhistoria/akatemia/nostot/avajaiskulkue.htm

www.blf.fi

http://kivikierros.com/index.php/tuomiokirkko

Piispankadun helmi - Ett hem

Olen jo pitkään rakastanut kotimuseoita. Ne ovat kuin keitaita, niiden seinien sisään voi paeta kadulta ja antaa itsensä kadota menneeseen aikaan. Vaikka moderni elämä soljuu ikkunan takana, saa museossa olla läsnä maailmassa, jota ei käytännössä enää ole mutta joka silti museoituna aikakapselina on olemassa tässä nykyhetkessä. Tällainen kotimuseo on kuin aikakone.

Pienoismalli alkuperäisestä Jacobssonien talosta Hämeenkadulla. Kuva: TJ.

Vierailin Alfred ja Hélène Jacobssonin kodissa Turun Piispankadulla. Tai oikeastaan en käynyt heidän kodissaan, vaan huoneistossa, jonne heidän irtaimistoaan on siirretty ja jonne on rekonstruoitu heidän alkuperäinen kotinsa, joka sijaitsi osoitteessa Hämeenkatu 30. Tämä kivitalo purettiin vuonna 1955 korjauskelvottomana. Piispankadun talo on puinen mutta suurin piirtein samalta aikakaudelta kuin purettu Hämeenkadun talokin. Nykyinen rakennus on hovioikeuden asessorin, myöhemmin presidentin Carl Robert Procopén (1792-1868) entinen koti. Sen piirsi sama arkkitehti kuin Jacobssonien Hämeenkadun talonkin, arkkitehti Charles Johnsson. Hänestä en ikäväkseni löytänyt juuri mitään tietoa internetistä, mutta hän lienee ollut keskeisiä tekijöitä Turun palon jälkeisessä rakennussuunnittelussa C.L. Engelin (1778-1840), Pehr Johan Gylichin (1786-1875) sekä nuoremman sukupolven arkkitehdin Frithioff Strandellin (1865-1925) ohella. Procopén taloon eli ns. Procopéska gårdeniin avattiin vuonna 1962 Jacobssonien koti-interiööriä esittelevä museo Ett Hem, joka Åbo Akademin Säätiön omistuksessa toimii samalla paikalla edelleenkin.

Siitäkin huolimatta, että Alfred (1841-1931) ja Hélène (1854-1928) Jacobsson eivät koskaan asuneet tässä talossa tuntuu huoneisto asutulta eikä epäautenttisuus häiritse lainkaan. Alfred Jacobsson oli monen alan yrittäjä ja konsuli ja hänen vaimonsa konsuli Kumlinin tytär ja kauppaneuvos Abraham Kingelinin tyttärentytär. Kingelinin, merkittävän liikemiehen kautta Jacobssoneilla oli perheyhteys myös Ernst ja Magnus Dahlströmiin. Heillä taas oli suuri rooli Turun Taideyhdistyksen perustamisessa. Sekä Dahlströmit että Jacobssonit ajoivat yliopiston saamista Turkuun ja heillä olikin suuri vaikutus Åbo Akademin perustamiseen vuonna 1918.

Hjalmar Munsterhjelm: Talvinen maisema. Öljy, 1872. Kuva: TJ

Kierros alkaa ns. Kingelinin huoneesta. Tässä huoneessa pääsee heti sukeltamaan siihen yllä mainitsemaani aikakapseliin. Seinällä on mm. Hjalmar Munsterhjelmin maalaama ihastuttava talvinen maisemakuva, joka oikein huokuu kylmää talvi-illan tunnelmaa. Tällaista tunnelmaa ei saa aikaan kameralla. Siinä maalaustaide on edelleenkin valokuvaa edellä: kyvyssä vangita tunnelmaa. Huoneessa on muhkea nojatuoli viehättävän sekretäärin vieressä, joka oikein kutsuu istumaan alas, ottamaan mustekynän käteen ja aloittamaan kirjalliset työt. Mutta ikävä kyllä museoesineisiin ei saa koskea. Olisipa tällaisia huonekaluja itselläkin. Olisi kiva omistaa kirjoituspöytä, joka oikein imaisee kirjoittamaan. Jostain syystä nyt kirjoittamisen aloittamiseen tarvitaan muitakin houkuttimia.

Felix Nylund: Alfred Jacobsson. Marmori, 1913. Kuva: TJ.

Seuraava huone on konsulin huone, jota hallitsee Felix Nylundin vuonna 1913 Alfred Jacobssonista tekemä marmorinen puolivartalokuva. Valmistuessaan veistos oli konsulin mielestä kuulemma liian suuri, mutta niin se kuitenkin lopulta sai jäädä taloon. Nylundin veistos on mielestäni hämmästyttävän jäykkä ja kaavamainen, päätä lukuun ottamatta se on ikään kuin kirveellä veistetty. Pääkin muistuttaa ilmeettömyydessään klassisen ajan kreikkalaisia veistoksia. En hämmästyisi, vaikka Nylund olisi nähnyt kubistisia muotokuvia ja soveltanut niiden periaatteita veistoksen ylävartaloon, olihan kubismi nimenomaan tuolloin jo laajalti tunnettua. Nylund on yrittänyt olla ajan hermolla. Tässä työssä voi nähdä 1800-luvun lopun realismin pohjalle soviteltua orastavaa modernin klassismin vaikutusta ja ajan kansainvälisten taidevirtausten tuomaa avant garde-henkeä. Konsulin huoneessa on lisäksi muutakin kiinnostavaa, nimittäin kirjoittajan mielestä talon kiintoisin esine, isännän kirjoituspöytä. Ovennurkkaan katonrajaan on kiinnitetty hallitsijamuotokuva, joka empiiristen tutkimusteni perusteella esittää Ruotsin kuningasta Oscar II:ta, joka hallitsi vuosina 1872-1907. Jos olen oikeassa ja kyseessä on juuri Oscar II, edustaa tämän muotokuvan esillä pitäminen sortovuosina vahvaa poliittista kannanottoa. Toisaalta, on tuossa kuvan miehessä paljon samaa itse talon isännän, Alfred Jacobssoninkin kanssa. [EDIT 30.9.: Sain museosta vahvistuksen, että kyseessä on juurikin Oscar II.]

Hallitsijamuotokuva (Oscar II) konsulin huoneen nurkassa. Kuva: TJ.

Sali. Kuva: TJ.

Kello 1700-luvulta, Meissen-posliinia. Kuva:TJ.

Seuraava huone on sali, josta nostan esille lasikuvun alla mahonkilipaston päällä olevan koristeellisen Meissen-posliinia olevan rokokookellon. Sali on toki rakennuksen näyttävin huone, mutta siinä on myös vähiten kirjoittajaa kiinnostavia yksityiskohtia. Ehkä pieni mutta kiintoisa miniatyyrikokoelma on kuitenkin syytä tässä mainita. 

Yksi kuudestatoista miniatyyristä. Ranskalainen
1600-luvulta? Todennäköisesti emalimaalaus.
Kuva: TJ.

Kokoelmassa on kuusitoista miniatyyrimaalausta. Miniatyyrit, joita on maalattu 1500-luvulta alkaen, ovat rajatapauksia: ne voidaan tulkita joko taideteoksiksi tai koriste-esineiksi (koru). Myös niiden maalarit olivat usein kultaseppiä, sillä työ oli suurta tarkkuutta vaativaa ja tehtiin suurennuslasin avulla.

Seuraava huone on konsulinnan huone. Mainittakoon, että myös konsulinnalla oli oma kirjoituspöytänsä. Jacobssonit olivat siis kirjoittavaista porukkaa. Pitää muistaa myös, että entisaikaan kirjeiden kirjoittaminen oli tärkeä kommunikointitapa ja se vei paljon aikaa. Pöytävalaisin muistuttaa toisaalta August Strindbergin valaisinta hänen viimeisessä asunnossaan Tukholman Drottninggatanilla, toisaalta se tuo mieleen 1960-lukulaisen neuvostoliittolaisen avaruusmatkailun. Huoneen nurkassa on pienikokoinen mutta kiehtova Tyko Sallisen maisemamaalaus Cagnesista (mahdollisesti 1920-luvulta, jolloin Sallinen oleskeli Etelä-Ranskassa) ja Akseli Gallen-Kallelan Muikuntähystäjä vuodelta 1906.

Yrjö Liipola: Istuva vanha mies, patinoitu kipsi, 1906. Kuva: TJ.

Bertel Thorvaldsen: Kristus. Kipsikopio
Kööpenhaminan Vor Frue Kirkessä olevasta
suurikokoisestta marmorioriginaalista. Kuva: TJ.

Makuuhuoneessa on Yrjö Liipolan vuonna 1906 tekemä veistos Istuva vanha mies. Liipolan työ onkin oikein onnistunut ja sisäistä voimaa henkivä. Vaikutteita on varmasti tullut Rodinilta, esimerkkinä miehen mietteliäs, sisäänpäin käpertynyt asento. Huoneessa on toinenkin kiintoisa veistos, nimittäin Bertel Thorvaldsenin (1770-1844) Kristus vuodelta 1821. Kööpenhaminan Vor Frue Kirkessä sijaitsevasta marmorioriginaalista tuli niin suosittu, että siitä tehtiin lukemattomia kipsisiä pienoiskopioita myyntiin. Tämä makuuhuoneen Kristus on yksi niistä.

Vielä yksi huone pitää mainita, nimittäin ruokasali. Tummasävyinen barokkihenkinen sali on talon vaikuttavin huone ainakin kirjoittajan mielestä. Kiinnostavia yksityiskohtia ovat mm. hieno intarsiakoristeltu kaappi, jossa on antiikin Kreikasta ammentava kuva, jossa vaunuissa kolmea laukkaavaa hevosta ohjastava nuori mies näyttää matkaavan pilven päällä. Kyseessä saattaa olla joku jumalhahmo, mutta häntä ei oikein pysty tunnistamaan. 

Yksityiskohta ruokasalin kaapin intarsiakoristelusta. Kuva: TJ.

Kaapissa muualla olevat lyyraintarsiat antavat viitteitä Apolloon, mutta pelkästään niiden perusteella hahmon tunnistaminen on hataraa. Kreikkalaisessa kuvastossa ei juuri esitetty muita hahmoja kuin jumalia tai sankareita, joten tunnistettavuus oli tärkeää. Ehkä tässä onkin kyseessä uusklassismin keskeinen ajatus eli että antiikin kuvakieltä käytetään mukaillen uusien ajatusten esittämiseksi. Miehellä nimittäin näyttäisi olevan housut ja sikäli kuin minä tiedän, kreikkalaiset ja roomalaiset eivät käyttäneet housuja vaan erilaisia viittoja, vaippoja ja kaapuja. Miehen hiuksetkin ovat hieman liian barbaarimaisen liehuvat ja pitkät kreikkalais-roomalaiselle kuvakulttuurille.

Ruokasali. Kuva: TJ.

Ruokasalissa on hyvä istahtaa hetkeksi hengittämään sisäänsä sadan vuoden takaista tunnelmaa. Raskas sisustus eristää tehokkaasti interiöörin ulkomaailmasta ja helpottaa siten museovierailijan aikamatkailua. Pöytä ei ole katettu, mutta uskon sen joulun alla olevan. Jostain syystä tämä huone henkii talvea. Nurkassa oleva valkoinen pyöreä kakluuni tuntuu hehkuvan lämpöä. Ruuan tuoksu on helppo kuvitella – niin, ja ne vieraat. Ympärillä on ruotsinkielinen puheensorina. Sisäkkö tuo liemimaljan pöytään. Päivällinen alkaa.

Jacobssonien kotimuseo Ett Hem on avoinna kesäisin sekä muutamana muuna ajankohtana kuten joulun alla. Aukioloajat ja lisätietoa löytyy osoitteesta http://etthem.fi.

Lähteet:

Nummelin, Rolf, ˮEtt Hemˮ. Åbo Akademin omistama Alfred ja Helene Jacobssonin museo, Turku, 2005.

Museon opastekstit

Oppaan kertomukset

http://etthem.fi

www.livrustkammaren.se

https://www.thorvaldsensmuseum.dk/en/collections/work/A82

Berggren, Lars, Landen, Annette et al., Väggarna talar. Åbo Akademis byggnader under hundra år, Åbo, 2017.

Meritan Taidesäätiön kokoelmiin tutustumassa

Meritan Taidesäätiön omistamaa taidetta oli esillä viime viikonloppuna Helsingissä Nordean vanhassa pankkisalissa Aleksanterinkadulla. Kävin katsastamassa yleisöltä piilossa pidettävät taideteokset, kun siihen kerran oli tilaisuus.

Vanhanajan tyyliä Nordean pankkimuseossa. Kuva: TJ.

Kuten arvasinkin, sisäänpääsyä jonotettiin kuten viime vuonna presidentinlinnan avoimiin oviin, jono tosin oli paljon lyhyempi ja hävisi vartissa ovien avauduttua. Moni oli silti päättänyt tulla ajoissa, jotta varmasti pääsee sisään. Minäkin menin jonoon hieman yli puoli tuntia ennen ovien aukeamista ja olin silloin noin viidenkymmenen metrin päässä. Kun jono lopulta lähti liikkeelle, oli se kaikkiaa noin satametrinen. Toisin kuin luulin ei näyttely ollutkaan siinä salissa, johon mennään sieltä lähempää Fabianinkatua, vaan Kluuvikadun puoleisessa päässä. Suhteellisen huomaamattomasta ovesta astuttiin vanhaan pankkisaliin, joka olikin todella komea maalattuine lasisine kattoineen ja tyyliteltyine compositapylväineen. Näyttely muodostui tästä ja viereisestä pienemmästä salista ja käsitti lopulta vain 30-40 maalausta. Tämä oli hienoinen pettymys, sillä taidesäätiön omistuksessa on kuitenkin viitisensataa taideteosta. Nämä on sijoitettu Nordean ja sen tytäryhtiöiden eri toimitiloihin. Kun Meritan Taidesäätiö perustettiin vuonna 2002, valikoitiin sille viitisensataa taideteosta edeltävien ja Nordeaan erinäisten fuusioiden tuloksena päätyneiden liikepankkien kokoelmista, mukana mm. Suomen Yhdyspankki ja Kansallis-Osake-Pankki.

Oli siis tyytyminen näihin maalauksiin eikä niissä toki ollut mitään valittamista. Kaikki ne olivat hienoja töitä eri aikakausilta. Painopiste oli kuitenkin vanhemmassa taiteessa, etenkin kultakaudessa ja sitä edeltävällä ajalla. Robert Wilhelm Ekman ja Johan Knutson (1816-1899) taisivat edustaa vanhinta taidetta. Pari Gallen-Kallelaa ja von Wrightit sekä Schjerfbeck kultakautta, Antti Favén (1882-1948) ja Ragni Cawén (1891-1981) muiden muassa modernismia.

Alakerrassa sijaitsee Nordean pankkimuseo, jossa on vanhoja pankkikalusteita ja välineitä sekä valokuvia, Karin pilapiirroksia ja sermeissä tietysti Nordean suomalainen pankkihistoria. Happi kävi alakerrassa vähiin, kun sali oli koko ajan täynnä yleisöä.

Akseli Gallén-Kallela: C.G. Mannerheim. Öljy kankaalle, 1929. Kuva: TJ.

Haluan nostaa esiin aivan ensimmäiseksi Akseli Gallén-Kallelan hienon Mannerheim-muotokuvan vuodelta 1929. Siinä frakkiin pukeutunut Mannerheim istuu kädet puuskassa, jalat ristissä tummanpuhuvassa barokkituolissa. Maalauksen tausta on musta. Valo lankeaa jostakin katsojan takaa oikealta. Sitä kohden istuja katsoo. Ilme on tiukka ja määrätietoinen, kuten Mannerheimilla yleensä. On siinä ehkä rahtunen omanarvontuntoakin. Silti hän ei ollut aluksi tyytyväinen Gallén-Kallelan, hyvän ystävänsä ja adjutanttinsa, aikaansaannokseen, vaan hyväksyi sen vasta suostuttelujen jälkeen. Hän kun istuu tässä kuvassa mielestään aivan liian rennosti. Tässä kuvassa entinen valtionhoitaja poseeraa Liittopankin hallintoneuvoston puheenjohtajan roolissa. Koko 1920-luvun hän vietti yksityiselämää toimien erinäisissä yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä perustaen mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton sisarensa Sophie Mannerheimin kanssa. Muotokuva on luonnollisesti Liittopankin tilaama ja erinäisten pankkifuusioiden kautta Liittopankkikin on päätynyt Nordean helmaan. Maalauksen yläreunassa lukee latinaksi Mannerheimin tunnuslause Candida pro causa ense candido eli Puhtain asein puhtaan asian puolesta. Mustanpuhuva kuva on mielestäni näyttelyn vaikuttavin ja kertoo myös Gallén-Kallelan muotokuvamaalarin lahjoista.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus. Öljy kankaalle, 1907. Kuva: TJ.

Seuraavaksi otan esiin toisen muotokuvan, joka samalla oli mielestäni näyttelyn hienoin – ja kuuluisin työ. Itse en ole koskaan ollut mikään Schjerfbeck-fani, hänen kalmankalpeat kypsemmät työnsä ovat mielestäni jotenkin makaabereja. Tämäkin työ kuuluu näihin, mutta on siitä huolimatta yksi tekijänsä hienoimmista. Työ – jonka nimi on sopivasti Hiljaisuus – huokuu äänettömyyttä, herkkyyttä, rauhaa, jopa haurautta. Valo näyttää lankeavan kalpeakasvoisen, aran nuoren naisen päälle kahtaalta; ylävasemmalta sekä oikealta. Schjerfbeck on tehnyt suorastaan lapsellisen yksinkertaisen sommitelman: frontaalisti kuvattu henkilö täyttää koko kuva-alan. Hiukset on kammattu japanilaiseen tyyliin, mutta kasvonpiirteet eivät minusta kuitenkaan sinne viittaa. Maalauksesta huokuva rauha taitaa olla se, joka teoksessa puhuttelee. Hiljaisuus on vuodelta 1907.

Victoria Åberg: Koskimaisema. Öljy kankaalle, ajoittamaton. Kuva: TJ.

Romantiikkaa edustaa Victoria Åbergin (1824-1892) Koskimaisema. Dramaattinen valon ja varjon vaihtelu saa taustan näyttämään uhkaavalta. Tämä maisema ei ole Suomesta, sillä taustalla on lumihuippuisia vuoria. Suurimman osan elämästään Åberg työskenteli Saksassa, mm. Düsseldorfissa. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia naispuolisia ammattitaiteilijoita ja syy hänen ulkomailla oleskeluunsa oli pitkälti siinä, että kotimaassa ei hänen saksalaisromanttisia maisemamaalauksiaan osattu kunnolla arvostaa. Mainittakoon, että historiallisesti maisemamaalaus ei muutenkaan ollut kaikkein arvostetuimpien maalauslajien joukossa ja että sen katsottiin sopivan myös naisille, kuten kukka-asetelmatkin. Tässä romantiikan aikakausi alkoi jo murtaa ensimmäisten joukossa perinteisen akatemiamaalauksen hierarkkisia kahleita, joka johti lopulta totaaliseen murrokseen realismin ja imressionismin myötä.

Magnus von Wright: Honkolan kartano. Öljy kankaalle, 1867. Kuva: TJ.

Magnus von Wrightin Honkolan kartano (1867) esittää maalariveljeksille tyypilliseen tapaan pikkutarkkaa, paikalleen jähmettynyttä maisemaa. Työ on visuaalisesti miellyttävä ja rauhallinen. Silti tämä näyttely herätti minut huomaamaan von Wrightin veljesten sekä joidenkin muiden heidän aikalaistensa töissä suorastaan häiritsevää staattisuutta. Valokuva oli toki jo keksitty kolmisenkymmentä vuotta ennen tätä maalausta Ranskassa, mutta en osaa sanoa, olisivatko ajan suomalaiset taiteilijat jo päässeet tutustumaan tuohon mullistavaan ihmeeseen. Joka tapauksessa tässä näyttelyssä oli töitä, jotka ovat kuin valokuvia. Toisaalta, jos ne olisivat valokuvia, ne olisivat todella tylsiä ja huonoja sellaisia. Niistä puuttuu dynaamisuus, liike, jopa tunnelma. Ne ovat kuin vakuumiin suljettuja silmänräpäyksiä. Staattisuus tuntuu tunkkaiselta, mutta myös uhkaavalta. Happi uhkaa loppua.

Johan Knutson: Suomalainen saaristomaisema. Öljy kankaalle, 1864. Kuva: TJ.

Toinen samanlainen työ on Johan Knutsonin Suomalainen saaristomaisema (1864). Soutaja on lähes peilityynellä lammella, mikään kuvassa ei liiku. Kesäpäivä on seisahtunut, mökin savukin seisoo pystysuorana patsaana piipussa. Knutsonin maisema on kuitenkin hyvin idyllinen ja ajalleen tyypillinen maisemakuvaus. Ihan kuin olisi sunnuntai-aamu, emäntä on menossa katsomaan pyydyksiä. Muistelen samoihin aikoihin maalanneella Werner Holmbergillakin olleen samankaltaisia maisemia.

Ragni Cawén: Toriaihe - 1930-luku. Öljy kankaalle. Kuva: TJ.

Ragni Cawénin Toriaihe – 1930-luku edustaa sitten jo suomalaista modernismia. Työ onkin melko tyypillinen aikansa edustaja, mutta Cawénin värit ovat kyllä ilahduttavan voimakkaita. Hetkeksi tulee mieleen ajatus, että onko kuva-aihe sittenkään Suomesta vaiko kenties Afrikasta. Mutta kyllä hahmot suomalaisia ovat. Olen tottunut maanläheisempiin väreihin suomalaisessa modernismissa. Kuvakulma on viistosti katsojaan nähden ja tuo yksinkertaisena tehokeinona heti enemmän dynamiikkaa kuvaan. Keskeisten hahmojen ääriviivat ovat kyllä selkeät, mutta kuva on rakennettu suurilta osin värisävyjä vaihtelemalla. Ensimmäisen kerran näin Ragni Cawénin maalauksia juuri tässä näyttelyssä, mutta toivoisin törmääväni niihin myös jatkossa. Kenties hän ansaitsisi oman näyttelyn? Kyllä näitä katsoisi.

Meritan Taidesäätiön teoksia oli vuonna 2006 esillä Amos Andersonin taidemuseossa. Silloin teosten lukumäärä oli jonkin verran suurempi kuin nyt. Esittäisinkin tässä Meritan Taidesäätiölle, että digitoisivat kokoelmansa ja asettaisivat sen vapaasti selattavaksi Internetissä. Se olisi kädenojennus taideyleisölle, sillä säätiön kokoelmissa on runsaasti teoksia, jotka kuuluvat meidän suomalaisten yhteiseen kulttuuriperintöön.

Pankkiautomaatti vanhoilta ajoilta Nordean pankkimuseossa. Kuva: TJ.

Nordean pankkimuseoon Yhdyspankin vanhassa konttorissa osoitteessa Aleksanterinkatu 36 B on avoimet ovet joka kuukauden 1. torstai klo 15.00-17.00. Meritan Taidesäätiön näyttely pankkimuseon yläkerrassa ei ole avoinna yleisölle, mutta ryhmillä on mahdollisuus maksua vastaan päästä tutustumaan siihen.

Lähteet:

https://www.nordea.fi/henkiloasiakkaat/pankkimuseo.html

https://kansallisbiografia.fi/

https://www.mannerheim-museo.fi/gustaf-mannerheim/

https://www.blf.fi/

http://www.artmerita.fi/fi/nayttelyt

Oppaan kertomukset

Jyväskylän Alvar Aalto-museon herättämiä ajatuksia arkkitehtuurista

Vierailimme kesäkuun alussa Jyväskylässä lakkijuhlien merkeissä ja onhan se niin, että jos Turusta asti lähtee Jyväskylään, pitää matkaohjelmaan väkisinkin sijoittaa jokin museokäynti. Alkuperäinen tarkoitukseni oli käydä kaupungin taidemuseossa, mutta se oli kiinni näyttelynvaihdon vuoksi. Siksi käyntikohteeksi valikoitui Alvar Aalto-museo, johon liittyen tässä kirjoitan selostuksen.

Alvar Aallon itse suunnitteleman museorakennuksen julkisivu. Kuva: TJ.

Alvar Aalto (1898-1976) on suomalaisen taiteen suuri nimi. Hänelle on rakennettu norsunluutorni, jonka ylhäiseen korkeuteen hänet nostettiin jo elinaikanaan. Sittemmin arvostus on vain kasvanut. Aaltoa on hypetetty jo niin kauan, että koko nimi alkaa olla aika kulunut. Onhan toki muitakin ajan arkkitehtejä nostettu jalustalle, kuten Erik Bryggman (1891-1955) ja Aarne Ervi (1910-1977). Heistä etenkin Bryggman on ainakin Turussa varsin kunnioitettu nimi. Ervikin on noususuhdanteessa, vaikka monet hänen rakennuksistaan onkin purettu homehtuneina (kuten Salon Laurin koulu ja Someron Yhteiskoulu). Home näissä rakennuksissa ei tosin ollut Ervin vika. Mutta Aalto: hän on arkkitehtuurin Sibelius, suuri yksinäinen. Ei ole tullut haastajaa - tai sitten haastajaa ei ole haluttu tai hänelle ei ole ollut tilaa.

Aalto tunnetaan yksinkertaisesta, luonnonläheisestä modernismistaan ja ilman häntä suomalainen rakennustaide tuskin olisi tällä hetkellä niin arvostettua maailmalla. Sama koskee designia. Mutta sanotaan nyt niin, että hän toi Suomeen ajan arkkitehtuurivirtauksia maailmalta ja jalosti niitä suomalaiseen maisemaan ja ilmastoon sopivaksi. Olen joskus aiemmin pitänyt Aallon arkkitehtuuria ˮuimahalliarkkitehtuurinaˮ. Olen edelleen samaa mieltä, ainakin osittain. Suuret lasipinnat, yksinkertaiset valkoiset tai punatiiliset avarat huonetilat ja enemmän tai vähemmän tasaiset katot. Yksi hienoimmista Aallon rakennuksista on mielestäni Jyväskylän yliopiston päärakennus, joka punatiilisenä ja suurine ikkunapintoineen istuu niin kauniisti mäntymetsän reunaan. Enkä voi sille mitään, se tuo mieleeni sen uimahallin. Eli ˮuimahalliarkkitehtuuriˮ ei ole haukkumasana.

Alvar Aalto: Jyväskylän yliopiston päärakennus Capitolium (valmistui 1955). Kuva: TJ.

Suomalainen moderni arkkitehtuuri on parhaimmillaan yksinkertaisen, matalan ja suoraviivaisen rakennuksen täydellinen istuvuus ympäristöön, lähinnä luontoon. Katsokaa vaikka Aarno Ruusuvuoren (1925-1992) WG-taloa Espoossa (jossa toimii mm. modernin taiteen museo Emma). Betonibrutalismia edustava sementtikolossi, kantti kertaa kantti. Mutta kuinka hienosti se istuukaan siihen ympäristöön, jossa taas on niitä ihania mäntyjä. Ja rakennuksessa on pitkä suora lasiseinä, joka tuo luonnon osaksi arkkitehtuuria ja jopa sisätiloja. Uskon, että juuri siksi suomalainen arkkitehtuuri on niin kuuluisaa.

Alvar Aalto: Savoy-maljakko (1936). Kuva: TJ.

Aalto vaimoineen suunnitteli luonnollisesti myös huonekaluja ja muita design-tuotteita. Artek niitä sitten on myynyt vuosikymmeniä. Joidenkin huonekalujen osalta täytyy todeta, että ulkonäkö tulee kyllä ennen käyttömukavuutta (esim. jotkin nojatuolit) tai design ja nimekkäät suunnittelijat ennen ulkonäköä ja mukavuutta (jotkin pöydät ja tuolit). Näitä huonekaluja on monessa suomalaisessa kodissa, joissa on haluttu panostaa suomalaiseen designiin (ja joissa ei ole rahasta puutetta). Mutta tuskin on Suomessa huushollia, jossa ei olisi Aalto-vaasia. Tiesittekös muuten, että sen alkuperäinen nimi oli Eskimoerindens skinnbuxa eli eskimonaisen nahkahousut. Tämän nimisellä työllä Aalto voitti Karhula-Iittalan lasitehtaan kilpailun vuonna 1936. Nimi kertonee siitä, mistä idea vaasin muotoon on Aallolle tullut. Vai kertooko? Vaaseja oli erivärisiä ja väreistä alkuperäisiä ovat kirkas, sininen, savunharmaa, oranssi, vaaleanvihreä ja tumma vihreä. Aalto-vaaseja on kutsuttu myös nimellä Savoy-maljakko, sillä Aallot vastasivat vuonna 1937 ravintola Savoyn sisustuksesta. Toinen hyvin tunnettu Aalto-tuote on Aino Aallon suunnittelema juomalasi ja tarjoiluastiasarja. Sen alkuperäinen nimi on Bölgeblick ja sillä hän voitti Karhula-Iittalan vuoden 1932 puristelasikilpailun.

Aino Marsio-Aalto: Bölgeblick-sarjan laseja (1932). Kuva: TJ.

Katsotaanpas sitten lähemmin joitakin rakennuksia. Tietysti otan käsittelyyn Lounais-Suomen Maalaistentalon Turussa (1927-1928). Pohjakaavaltaan rakennus oli moderni ja siinä Aalto hylkäsi perinteisen pohjakaavan, joka perustui symmetriaan. Nyt uusi ideaali oli käytännöllisyys (tai tarkoituksenmukaisuus). Tässä hän oikeastaan noudattaa ns. funkiksen tärkeintä ajatusta, nimittäin form follows function. Talossa toimi teatteri (Puutarhakadun puoli). Humalistonkadun puolella oli pari liikehuoneistoa sekä pääsisäänkäynti. Keskustanpuoleisessa päädyssä (Kestilänkulmaan päin) oli alun perin autoliike, tai ainakin sellainen oli piirustukseen merkitty. (!). Rakennuksessa oli myös kaksikerroksinen teatteriravintola nimeltään Itämeri. Museon salitekstit kertovat, että tämä rakennus edustaa vielä 1920-luvun klassismia, mutta oli Aallolle siirtymävaiheen projekti matkalla funktionalismiin. Hotellitilatkin kuuluivat alkuperäiseen suunnitelmaan, samoin asuinhuoneistot. Nykyään talossa toimii Omenahotelli.

Alvar Aalto: Lounais-Suomen Maalaistentalo, Turku (1927-1928). Kuva: TJ.

Kuinkahan moni mahtaa ohi kulkiessaan edes tietää, että Helsingin Kulttuuritalokin Sturenkadulla on Alvar Aallon luomus. Sen suunnittelu ja rakentaminen ajoittuvat vuosiin 1952-1958. Talon tilaaja on Suomen Kommunistinen Puolue ja kolmannes siitä rakennettiin talkoilla.

Kotkassa on myös paljon Alvar Aallon arkkitehtuuria. Hän suunnitteli Otsolan pientaloalueen rakennukset. Alue kaavoitettiin vuonna 1938, eli rakennukset lienevät 1940-luvulta. Talot eivät juuri silmään pistä ainakaan kauneudellaan: ne ovat mitä tavallisimpia oman aikansa omakotitaloja. Sunilan sellutehtaan ja sen asuinalueen Aalto myös suunnitteli Kotkaan vuonna 1938. Asuntoalueen suhteen hän toteutti ajatuksensa yhdistää kaupunkimainen asuminen ja luonnon läheisyys. Lisäksi työpaikka oli aivan lähellä, joten Sunila oli Suomen ensimmäinen ˮihannekaupunkiˮ. Kaikissa asunnoissa oli juokseva lämmin vesi ja peseytymistilat. Salitekstien mukaan näin oli vielä 1930-luvulla harvoin asian laita. Hieman silmiin pistävää Sunilassa on se, että työntekijöille ja työnjohtajille tehtiin erilliset asuinrakennukset. Myös insinööreillä näytti olevan omat asuinrakennuksensa. Mieleen nousee kysymys, olisiko tällainen luokkajako jo hävinnyt, jos Sunilan kaltainen asuinalue suunniteltaisiin nyt? Ei välttämättä, sillä rahahan se on joka ratkaisee ja vähiten varaa vuokranmaksuun on tietysti työntekijöillä.

Alvar Aalto-museon näyttely on tyypillinen arkkitehtuurimuseon näyttely: seinillä on kuvia ja tekstiä. Jyväskylässä on tehty myös kolmiulotteisia valkoisia havainnemalleja, joista rakennusten ulkonäkö käy paremmin selville. Museossa on myös muutama sisustettu ˮhuoneˮ, joissa on Aaltojen suunnittelemia huonekaluja ja sisustusesineitä.

Hyvin yksinkertaisista elementeistä ne Artekin tuolit syntyvät. Yksinkertainen on kaunista. Kuva: TJ.

Käytyäni Jyväskylän Aalto-museossa ei käsitykseni arkkitehdistamme juuri muuttunut. Näyttely on läpileikkaus hänen urastaan ja esittelee mielestäni aika kattavasti Aallon keskeisimmän tuotannon, mukaan lukien ulkomailla olevat arkkitehtuurikohteet. Mutta yksi asia muuttui tuon näyttelyn myötä: Olen alkanut miettiä, sopisiko iso Aalto-vaasi sittenkin ruokapöydän koristeeksi. Vai pitäisikö puhua eskimonaisen nahkahousuista?

Lähteet:

Museon opastustekstit.

Ajatuksia presidentti Sauli Niinistön muotokuvasta

Pitihän se käydä katsomassa, kun se nyt kerran oli yleisölle näytillä. Ensimmäistä kertaa menin taidemuseoon vain yhtä taulua katsomaan. Mutta oikeastaan presidentti Niinistön muotokuva pitää sisällään satayksi taideteosta. Itse muotokuva on yhteistaideteos, joka koostuu sadasta pienestä kuvakentästä. Teoksen tuottajina ovat Ateneumin nettisivujen mukaan kuvataiteilijat Atro Linnavirta ja Anita Naukkarinen. He lienevät ikään kuin ˮteoksen toimittajiaˮ, jotka ovat koordinoineet taideteoksen toteutuksen muiden taiteilijoiden kanssa. Yksi kuvakenttä on 7,5 x 10,0 cm kokoinen, tietää kertoa Iltalehti. Mukana on nuoria suomalaisia kuvataiteilijoita eri aloilta, onpa joukossa myös performanssitaiteilijoitakin. Tuttuja nimiä ovat mm. Tiina Pyykkinen (vuoden nuori taiteilija 2017), Artor Jesus Inkerö (josta kirjoitin mm. Wäinö Aaltosen museon Kehon kuvia-näyttelyn yhteydessä), Anssi Kasitonni, Stiina Saaristo, Aurora Reinhardt, Sampsa Sarparanta ja Antti Laitinen (ks. ensimmäinen blogitekstini). Mieleen nousi heti yksi keskeinen nykytaiteilija, joka loistaa poissaolollaan, nimittäin Iiu Susiraja. Mutta ehkä raadin valinta ei juuri nyt osunut häneen. Tosin ei ole Elina Brotherustakaan mukana.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön muotokuva. Sekatekniikka, 2017. Kuva: TJ.

Jotta saadaan presidentti Niinistön muotokuva oikeaan kontekstiin, katsotaan, millaisia ovat aiemmat presidenttien muotokuvat. Presidentti Tarja Halonen oli ensimmäinen, joka halusi poiketa perinteisten muotokuvien tieltä ja tilasi omansa taiteilija Rafael Wardilta vuonna 2002. Tuloksena oli hyvin oranssi taulu. Kyllä siitä Halosen tunnistaa. Hän istuu rennossa asennossa tuolilla, pöydällä vieressään pari termoskannua ja kuppi. Modernistinen on toisaalta jo presidentti Martti Ahtisaaren muotokuva, jonka taiteilija Kimmo Kaivanto maalasi vuonna 1997. Jaakko Sieväsen vuonna 1989 maalaama presidentti Mauno Koiviston muotokuva on rauhallinen mutta eloisasti väreilevä miljöömuotokuva. Mutta ei sekään enää perinteinen muotokuva ole. Presidenttien muotokuviin tutustuminen olikin yllättävän kiintoisaa. Sen voi tehdä Valtioneuvoston hienolla sivulla Presidenttien muotokuvat, https://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat. Huomasin kuvia katsoessani, että vain yhden niistä katsoisin edustavan oikein perinteistä muotokuvaa ja vanhaa ˮakatemiamaalaustaˮ. Tämä muotokuva on marsalkka Mannerheimin muotokuva, joka oikein pursuaa vallan merkkejä ja onpa siinä Suomen karttakin – sellainen, jossa Karjalan kannaskin on vielä mukana. Mannerheimin muotokuvan teki Eero Järnefelt vuonna 1922. Sepä ei siis olekaan varsinainen presidentin muotokuva, sillä muotokuvan maalaushetkellä hän ei ollut presidentti. Hän oli kenraali, entinen valtionhoitaja, monessa mukana, muttei kuitenkaan politiikassa. 

Jokainen presidenttimuotokuva Mannerheimia ehkä lukuun ottamatta on siis heijastellut oman aikansa taiteen valtavirtaa, enemmän tai vähemmän. Eipä kai presidentti Niinistökään voinut muuta kuin seurata tätä linjaa. Jos Niinistö olisi tilannut muotokuvan, joka olisi ollut hieman perinteisempi, olisi hän poikennut kaavasta. En kyllä uskalla ajatella, millainen mahtaa olla Niinistön seuraajan muotokuva.

Presidentti Niinistön muotokuva on kollaasi, jossa kukin tilkku on samankokoinen ja samanmuotoinen. Oletan, että kullekin taiteilijalle on arvottu hänen tilkkunsa kokonaisuudesta. Näin ollen esim. Antti Laitinen on saanut tehtäväkseen tilkun numero 93 eli uloimpana oikealla kolmanneksi ylimmän ruudun. Hänen panoksensa tähän muotokuvaan on siis yksivärinen siniharmaa värikenttä, ainakin kauempaa katsoen. Mietin yhteistaideteoksen eri osien keskinäistä arvojärjestystä. Jos joku (kuten Laitinen) saa tehtäväkseen pienen ruudun harmaata taustaa, onko se vähempiarvoinen kuin esim. presidentin silmä? Mikäli tilkut tosiaan on arvottu taiteilijoiden kesken, niin vastaus on ei. Vaikka voi se silti melko turhauttavalta tuntua maalata taustaa kasvojen sijaan.

Koska tässä työssä on sata pienempää osateosta, pitäisi tätä työtä päästä tarkastelemaan läheltä. Se ei tietenkään museossa ole mahdollista. Valokuvan avulla sitä toki voi yrittää. Mutta eivätpä yksittäiset ruudut juuri mitään kerro, vaikka pystyvätkin herättämään katsojassa tunnelmia osana kokonaisuutta ja suhteessa viereisiin ruutuihin. Silmä pysähtyy muutamiin yksityiskohtiin (valtaosa tilkuista on kuitenkin mykkiä). Kiintoisia ovat esim. presidentin solmiossa oleva yksisarvinen ja olkapäässä oleva vaalea linnunjätökseltä näyttävä tahra. Lisäksi taustalla on toinen muotokuva, jolla on hevosenpää.

Kokonaisuutena tämä kollaasi on kyllä ihan toimiva ja näyttäväkin, kun alkujärkytyksestä pääsee yli. Se johdattaa Ateneumin nettisivujen mukaan ajatukset pikseleihin ja toisaalta juhlistaa satavuotiasta Suomea. Mutta juhlistaako se Sauli Niinistön presidenttiyttä, sitä en osaa sanoa. Onhan se ryhdikäs kokonaisuus ja todellakin tämän päivän taidetta. Kestäneekö se aikaa? Kestääkö nykytaide ylipäänsä aikaa? Niinistön muotokuvassa on yksi ruutu, jossa on vilkkuva led-valo. Vilkkuuko se sadan vuoden päästä? Valitsemalla tällaisen muotokuvan presidentti Niinistö osoittaa ennen kaikkea olevansa nykyaikainen valtionpäämies. Suomen satavuotisjuhlat tulivat hänen kannaltaan sopivasti. Sitä paitsi yhteistaideteos on tavattoman demokraattinen. Valtakunnan ykkösmuotokuvaa ei saanutkaan tehtäväkseen joku eturivin maalareista, vaan sen sai toteutettavakseen peräti sata taiteilijaa. Hatunnosto sille.

Presidentti Niinistön muotokuva on esillä Ateneumissa 2.9. asti.

Lähteet:

https://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201806062200996020_u0.shtml

https://ateneum.fi/nayttelyt/suomen-tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-muotokuva-2017/

https://ateneum.fi/tasavallan-presidentti-niiniston-muotokuva-esille-ateneumiin/